Mielipide: Kun suremme Lemmyn ja David Bowien kuolemaa, suremme samalla omaa katoavaisuuttamme

12.01.2016

David Bowien kuolema – aivan kuten Lemmynkin – on otettu maailmalla vastaan lähes poikkeuksitta hämmästyttävällä tavalla.

Kuolemalla ilakoitsevat trollit puuttuvat lähes kokonaan.

Tuttavapiirissäni muutama on maininnut, miten Lemmy joi ja poltti paljon, mutta siinä oikeastaan se. Tuo on fakta, eikä sitä koskaan sanota pahaa tarkoittaen. Bowiesta ei ole kuulunut oikeastaan yhtäkään poikkipuolista sanaa. Häntä tuntuivat rakastavan kaikki.

Tämä on harvinaista, sillä julkisuuden henkilön kuollessa lähes aina toisten suru saa aikaan joissakin ihmisissä vastareaktion. Erään tuttavani mielestä surunvalitteluista tulee kisa siitä, keneltä löytyy parhaat tarinat poismenneeseen julkkikseen liittyen. Tämä aatostapa aiheutti kuitenkin lähinnä asiallista keskustelua, ei riitelyä.

Internetissä tällainen on harvinaista, sillä yleensä nettikeskustelut voittaa omasta mielestään se, joka huutaa omaa mielipidettään kuuluvimmin.

Kuolema on eräs elämän suurimpia mysteerejä. Kukaan ei tiedä, mitä meille tapahtuu sen jälkeen, kun hengitämme viimeisen henkäyksemme. Uskonnot ovat syntyneet kuoleman vuoksi, sillä emme ymmärrä, mitä kuoleman jälkeen tulee. Uskonto tarjoaa epätietoisille kuoleman jälkeisen elämän ja rauhan, suojaa pelolta.

Ei huonompi diili, jos se pitää paikkansa. Mutta mitä jos niin ei käykään? Ihminen pelkää sitä, mitä ei käsitä. Toisten surusta suuttuminen (”Ethän sinä edes tuntenut koko ihmistä! Miten sinä voit muka hänen poismenoaan surra?”) on joidenkin tapa käsitellä kuolemaa.

Ihminen suhtautuu usein aggressiivisesti tuntematonta kohtaan. Katso vaikka nyky-yhteiskuntaamme.

Mikään ei ole ihmiskunnalle suurempi tuntematon kuin tuonpuoleinen. Näin ollen on luonnollista, että kuolema aiheuttaa joissakin ihmisissä vihan ja voimattomuuden tunteen, joka purkautuu halveksumalla toisten surua.

David Bowien poismeno on aiheuttanut lukuisia kirjoituksia ja meemejä siitä, miten Starman palasi takaisin omalle planeetalleen. Bowien ei anneta kuolla, sillä hänestä ei haluta päästää irti. Tämäkin on inhimillistä.

Kun vieritämme kyyneleen Lemmylle ja David Bowielle, vieritämme kyyneleen samalla myös ystävillemme, lähisukulaisillemme, jopa itsellemme. Suremme meille tärkeitä lauluja kirjoittaneen ihmisen menehtymistä, mutta samalla suremme myös sitä, että kaikki loppuu aikanaan.

Suuri tuntematon odottaa, eikä sitä voi käsittää. Siksi elämästä kannattaakin nauttia nyt. Tässä hetkessä. Tässä ajassa.

Elämä on pirskeet. Otetaan sille. Kaiken surun keskelläkin.

Niin Lemmy ja Davidkin olisivat halunneet meidän tekevän.

Jarkko Fräntilä

Lisää luettavaa