Norah Jones julkaisee keväällä viidennen albuminsa Little Broken Hearts. Soundillisesti aimo harppauksen ottava levy on syntynyt yhteistyönä Danger Mousen kanssa. Rumba pääsi ainoana suomalaisena tiedotusvälineenä Oslossa järjestettyyn ennakkokuuntelutilaisuuteen kuuntelemaan, mitä on tulossa.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: EMI

Istumme pienessä huoneessa EMI:n konttoreilla Oslossa. Pöydän ympärillä on sekä krapulaisen oloisia että suihkunraikkaita musiikkijournalisteja kaikista pohjoismaista. Vissyä ja kahvia kuluu.

Pöydän päässä istuu EMI:n New Yorkin -toimistoilta Matthew Tilley, joka puhuu ja elehtii intoutuneesti. Hänen oikealta puoleltaan meitä eläviä ja krapulaisia tuomitsee John Silva, mies joka manageroi sellaisia lupaavia artisteja kuin Foo Fighters, Ryan Adams ja Norah Jones.

Levy-yhtiö odotti Norah Jonesin debyytin myyvän 20000 kappaletta, mutta se myikin 20 miljoonaa.

Niinpä niin, Norah Jones. Tuo yksi 2000-luvun suurista menestyjistä. Artisti, jonka debyytin levy-yhtiö odotti myyvän 20 000 kappaletta, mutta joka myikin 20 miljoonaa.

Kuten yleensä tämmöisissä tapauksissa käy, on Jones koko kymmenvuotisen uransa aikana yrittänyt päästä kolossaalisesti menestyneen debyyttinsä varjosta. Kakkoslevyllään Feels Like Home (2004) hän sai katu-uskottavuutta coveroimalla Townes van Zandtia. Tämä syntyperäinen nykkiläinen mutta Teksasissa kasvanut pianisti on sittemmin pureutunut syvemmälle countryn maailmaan sivuprojektinsa Little Williesin kanssa (joka julkaisi muuten kakkoslevynsä tässä kuussa). Tämä on osittain vapauttanut tämän Ravi Shankarin ja amerikkalaisen promoottorin tyttären tutkimaan toisenlaisia suuntia soololevyillään.

Kolmannella levyllään Jones osallistui ensi kertaa jokaisen kappaleen kirjoittamiseen, ja levyn sävy on edeltäjiänsä tummempi. Osittain tähän vaikutti se, että edellislevyt tuottanut Arif Mardin kuoli edellisenä kesänä.

Vuonna 2009 ilmestynyt The Fall hajotti muotteja entisestään: Jones antoi kenkää bändilleen, joka oli siihen mennessä soittanut kaikilla hänen levyillään. Vuoden 2010 Featuring sen sijaan oli kollaboraatio useiden erilaisten artistien (Foo Fighters, Willie Nelson, Talib Kweli, Ray Charles, Belle and Sebastian, Ryan Adams jne) kanssa.

Havahdun muisteluistani siihen, että Matthew Tilley on lopettanut messuamisensa, kaivaa alumiinisestä salkustaan levyn ja kävelee se kädessään huoneenkokoisten stereoiden luo. Siinä se on, Little Broken Hearts. Tunnelma huoneessa sähköistyy.

Ensimmäiseksi silmille hyppää basso. Kuin parhaassa Stax-biisisissä, puskee basso läpi kuin Travolta tiukissa teryleenihousissa discon tanssilattialla. Määräävä ja dominoiva, miltei korskea basso ottaa luulot pois heti alussa. Se on kuin turvamies joka työntää kuolevaiset ja lehtimiehet syrjään ja tekee tietä diivalle.

Ja sieltä hän tulee. Poissa on hippitytön löysät vaatteet ja countrykappaleiden hyräilyt, niiden tilalla Dusty Springfieldin tiukasti istuva kultainen iltapuku ja murjottu sydänsuru ja kohtalokkuus. Basson ja rytmisten elementtien dominoivassa äänikuvassa Jones ottaa paikkansa yllättävänkin itsevarmasti, ja hänen äänensä sopeutuu uuteen maisemaan häkellyttävän hyvin: kujeilee ja keimailee, sihisee vihaa ja himoa hampaiden välistä.

Vaikutelma on tyrmistyttävä. Katselen ympäri huonetta, ja näen ympärilläni kohonneita kulmakarvoja ja hämmästyneitä ilmeitä.

Kappaleen jälkeen Tilley ristii kätensä ja hymyilee viekkaasti.

'Ymmärrättekö nyt, miksi halusimme lähteä vanhaan malliin tien päälle soitamaan tätä levyä teille?' – Matthew Tilley

“Ymmärrättekö nyt, miksi halusimme lähteä vanhaan malliin tien päälle soitamaan tätä levyä teille, emmekä vain lähetelleet promoja jotka hukkuvat muiden julkaisujen sekaan?, hän kysyy.

Päät nyökkäilevät.

“Tämä on yksinkertaisesti liian tärkeä ja käänteentekevä levy hävitäkseen promotulvaan. Mikä tärkeintä, olen tästä itse innoissani aivan poikkeuksellisella tavalla”, hän jatka kasvot loistaen ja alkaa selvittää levyn taustoja.

Heti kärkeen Tilley kertoo, että kyseessä on yhteistyö Brian Burtonin eli Danger Mousen kanssa. Tämä Princen Black Albumin ja The Beatlesin White Albumin harmaaksi mashupiksi sekoittanut pop-alkemisti on sittemmin zeligmäisesti näkynyt miltei kaikkien viime vuosien mielenkiintoisimpien projektien (mm. Gnarls Barkley, Sparklehorsen postuumina julkaistu kollaboraatio Dark Night of the Soul ja viimeisimpänä The Black Keysin El Camino) taustalla.

Matthew Tilley kertoo, että Danger Mousen työskentelytapoihin kuuluu, ettei hän suostu perinteisessä mielessä tuottajaksi, vaan haluaa aina osallistua myös luovaan prosessiin. Tästä syystä yhteistyö ei onnistunut The Fallilla, johon Jones alunperin toivoi Burtonia tuottajaksi. Jonesilla oli kappaleet jo valmiina, ja Burton nosti kädet ilmaan.

“Tule ensi kerralla niin että sinulla on ideoita, muttei valmiita kappaleita”, kertoo Tilley Burtonin ohjastaneen Jonesia.

Danger Mousen Rome-projektin myötä kohdannut kaksikko jätti asian hautumaan, kunnes Jones oli yhtäkkiä elämäntilanteessa, jossa jäljellä ei ollut kuin ideoita ja rauenneitta solmuja.

Rauenneita solmuja siinä mielessä, että Little Broken Hearts on erolevy. Aina Four Broken Heartsin kolmiodraamasta (tai neliödraamasta, jos tarkkoja ollaan) Vivianin hyytävään murhaballadiin (Jones uhkaa tappaa ystävänsä, joka on vienyt hänen miehensä) pinnan alla pulppuaa syvälle sydämeen isketty haava.

Tunne on sama kuin urheilusuorituksen jälkeen: vaikka keho on murjottu, mieli on innoissaan.

Danger Mouse on rakentanut tälle tuskaa ja kaipuuta täynnä olevalle maailmalle lavasteet, jotka ovat vertaansa vailla. Syvän etelän soulista jonnekin Eelsin moderniin bluesiin ulottuvassa paletissa on enimmäkseen verenpunaisen eri sävyjä, aina jomottavasta himosta ruhjottuun karmiininpunaan.

Kuulemme levyltä vain viisi kappaletta, mutta sekin on kokemuksena uuvuttava. Uuvuttava, muttei lannistava, sillä tunne on sama kuin urheilusuorituksen jälkeen: veri kiertää tiuhempaan. Vaikka keho on murjottu, mieli on innoissaan.

Merkatkaa kalenteriinne: keväällä 2012 Norah Jones luo nahkansa. Watch this space.