Rumban virallinen Sideways-vinkkipaketti: parasta popmusiikkia, ylempiä eteerisyyden tasoja ja yhteiskuntaan sopeutumattomia slackereitä

Rumban Sideways-delegaatio listaa omat suosikkinsa festivaalin kattauksesta.

Levi Walton

Sideways-festivaali juhlitaan tulevana viikonloppuna Helsingissä Teurastamon alueella. Rumban Sideways-delegaatio poimi tapahtuman monipuolisesta ohjelmasta yhden noston per naama – sattumalta niistä muodostui kevyt alkuillan keikkaputki lauantaiksi.

Sanni
Lauantaina 10.6. Sideways-lavalla klo 17.00
Teksti: Jukka Hätinen

Sanni samassa joukossa Mikko Joensuun, Litku Klemetin tai Jukka Nousiaisen kaltaisten indieartistien kanssa? Mitä annettavaa kaikkia mahdollisia listoja dominoivalla ja tuoreimmalla levyllään juuri tuplaplatinaa myyneellä popparilla voi olla hypotermiaa aiheuttavan coolille ja loppukesän muodin esittelevänä catwalkina toimivalle Sideways-festivaalille?

Sannista puhuttaessa unohdamme usein, että hän on kaukana tuotteesta, jollaiseksi hänet edelleen tunnutaan leimaavan. Kitara pysyy rumpupeltien keskellä varttuneen Sannin käsissä ja sämplerin hän tuntee kuin omat taskunsa. Jokaisen Sanni-biisin tekijäksi listataan Sanni Kurkisuo yhdessä Henri Salosen kanssa.

Aivan kuin näillä indieväen itseisarvoilla olisi vitunkaan vertaa väliä, jos biisit eivät ole hyviä. Salosen eli Hank Solon kanssa Sanni on ravistellut nostalgiaan tuudittautunutta ja parin vuoden takaisten ilmiöiden kopiointiin turvautuvaa suomalaista popmaailmaa jo kolmen albumin ajan – niin soundillisesti kuin sanoituksellisesti.

Sannin tuotanto- ja sävellysratkaisut ovat sellaisia, joista tusinapopparit haaveilevat päiväunillaan ja jotka vetävät maton listamusiikin kuuntelijoiden jalkojen alta kuin Kanye konsanaan. Teksteissään Sanni eroaa, pitkittää nuoruuttaan ja kuvaa urbaania kyynisyyttä uskottavasti kuin Paperi T.

Sannin fanituksessa ei tarvitse olla tippaakaan guilty pleasurea tai ironiaa, riittää että rakastaa loistavia ja näkemyksellisiä popkappaleita. Jos edellä mainittu räppäri penetroi musiikkikentän indie- ja genrepiireistä valtavirran suuntaan, Sanni tekee saman päinvastoin. Sen takia Sanni on täydellinen buukkaus Sidewaysiin.

The Radio Dept.
Lauantaina 10.6. Plaza-lavalla klo 18.00
Teksti: Joni Kling

Kun 1980-luvun alkupuolella Human League, Orchestral Manoeuvres in the Dark ja Depeche Mode jalostivat brittiläisen postpunkin sosiaalisen realismin pohjalta uuden kiillotetumman tavan satirisoida jähmeitä rakenteita ja teollistumisen kuvastoa, oli kyse kehityskaaresta jonka oli lopulta käytävä toteen.

Sen sijaan oli vaikeampaa ennakoida, että tälle estetiikalle perustansa rakentava tyyli pulpahtaisi uudestaan esiin 2000-luvun alun Skandinaviassa Tough Alliancen, The Studion ja Embassyn noustessa suosioon. Myös The Radio Dept. lisäsi yhtälöön oman kuunteluhistoriansa Saint Etiennestä shoegazeen, 80-luvun viileisiin soundeihin uutta lämpöä puhaltaen. Syntyi eräänlainen 2000-lukulainen, hengittävämpi hyvinvointivaltioversio vanhojen uusromantikkojen ehdottomuudesta. Yhtyeen 2010 ilmestynyt Clinging to a Scheme -albumi oli tekstuureiltaan rikkaampi ja otteeltaan optimistisempi tulkinta siitä, miltä uuden vuosituhannen syntsapopin tulisi kuulostaa.

Clinging to a Schemen julkaisua ehti seurata lähes seitsemän vuoden levytystauko. Uusi Running Out of Love -levy näki päivänvalon sellaiseen maailmaan, joka on jotain tyystin muuta kuin viime vuosikymmenellä koettu tulevaisuususko.

Tauolla ollessaan myös syntsapopin käsite on jouduttu miettimään uudelleen. Mikäli kauan sitten päättyneissä bileissä se oli eskapismin työkalu, nyt se on jälleen myös kannanotto. Running Out of Love on edeltäjäänsä poliittisempi albumi. Samalla musiikilliset tekstuurit ovat entistä keveämpiä. Tuntuu kuin Radio Deptin tavoitteena olisi häivyttää itsensä jollekin ylemmälle eteerisyyden tasolle, josta kommentoida maailmaa siihen itse kajoamatta. Siinä heidän 80-luvun esikuvansakin onnistuivat: jos haluat sanoa jotain pinnallisesta systeemistä, koeta saada tukkasi kiiltämään kilpaa sen kanssa. Running Out of Love on levy maanläheisistä teemoista, mutta se kuulostaa nostalgian kummitusten soittamalta. Taivaalliselta musiikilta.

Dinosaur Jr.
Lauantaina 10.6. Sideways-lavalla klo 19.00
Teksti: Kimmo Vanhatalo

Thurston Moore on kertonut yhtyeensä Sonic Youthin klassikkokappaleen Teen Age Riot kertovan fantasiamaailmasta, jossa Dinosaur Jr.:n J Mascis on Yhdysvaltain presidentti.

Aikamoinen presidentti! Hän ei tahdo päästä edes sängystä ylös. ”Cause it’s getting kind of quiet in my city head / It takes a teen age riot to get me out of bed right now.”

Dinosaur Jr.:ssa rakastan kauniita melodioita ja säröä. Ehkä kuitenkin eniten rakastan J Mascisin ja hänen yhtyeensä asennetta. Maailmassa, jossa kaikkien pitäisi olla myyntimiehiä, brändinrakentajia ja uraohjuksia, Dinosaur Jr. on menestynyt ei siksi, että he yrittäisivät, vaan siksi, että he eivät yritä.

”I’m so numb, can’t even react”, Mascis laulaa Start Choppin’ -kappaleella. ”I’ll be hanging where eventually you’ll have to be / I’ll just stare and hope you’ll care”, kuuluu Raisans. ”Got to connect with you girl / Before I forget how / Please want to hang around?”, menee puolestaan SludgeFeast. Ei mitään suurta rakkauden tuskaa tai maailmaa parantavaa sankaruutta.

Silti Dinosaur Jr. ei tarkoita minulle apaattisuutta tai piittaamattomuutta. Enemmänkin Mascis on pieni ääni huutamassa valtavan, ärjyvän meren keskellä. Hän saattaa olla viallinen, osaamaton ja kömpelö, mutta kääntää nuo heikkoudet vahvuuksiksi.

1990-luvulla puhuttiin slacker-asenteesta. Se oli kapinaa suorittamista ja tehokkuutta vastaan. Pidettiin ylpeänä paitoja, joissa luki “loser” tai “zero”. Se ei kuitenkaan tarkoittanut välttämättä päämäärättömyyttä, vaan enemmän sitä, että elämän korkeushypyssä rima asetettiin sille korkeudelle, joka tuntui sopivalta. Tai vielä parempi: lopetettiin hyppiminen kokonaan.

Rahaa ja valtaa arvostavan yhteiskunnan näkökulmasta haaveilijat, sopeutumattomat ja erilaiset ovat turhia. Heille sopivat laulut, kuten Freak Scene tai Little Fury Things.

Mascisin ja slackereiden asenne ei ole hävinnyt mihinkään. Se näkyy tälläkin hetkellä sellaisissa artisteissa, kuten Jukka Nousiainen ja Litku Klemetti (jotka muuten kummatkin esiintyvät Sidewaysissa).

”Vaik synnyin kulkemaan ei kotini oo highway / kaukana valtateiltä vain löytyy my way”, laulaa Nousiainen Lonely Riderilla. ”Päivisin koitan juosta / Koitan voittaa juoksukilvan / Mut niin kuin hiihtokisoissa lapsena / Näytän vain huvittavalta”, kuuluu Litku Klemetin Elämä vain iltaa.

Slackereita kumpikin ja hyvä niin!

Joskus on hyvä tehdä, mitä huvittaa tai jättää tekemättä, jos ei huvita. Dinosaur Jr.:lla on myös kappale nimeltään Sideways. Se kuuluu: ”Flyin’ sideways / Cause it’s the only way to get to / Where you’re going.”

Lentäkäämme kaikki välillä sivuttain.