Mikael Helenius, mies Videovilkaisun takaa, tiivistää vuoden 2011 musiikkivideot viiteen helmeen. Joukosta löytyy niin Rumban pollimenestyjiä kuin vuoden unohdetumpiakin tekijöitä.
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Ted Bois
Musiikkivideoiden saralla vuosi 2011 on ollut tuhti. Erityisen runsas se on ollut etenkin isompien ilmiöiden saralla. On ollut vaikkapa Thom Yorken tanssiliikkeitä Lotus Flowerin videolla levyltä, jota kukaan ei odottanut ja jonka kaikki sitten unohtivat. Musiikkivideoiden papitar Lady Gaga on pitänyt tasoa yllä ja jopa vienyt teoksiaan kunnianhimoisempaan suuntaan. Born This Way oli kiintoisaa scifi-häröilyä, Judas kesyä jumalanrienausta ja Marry the Night lääkehuuruista mahtipontisuutta.
Darren Aronofsky työnsi kameransa Metallican & Lou Reedin surkuhupaisiin mittasuhteisiin kasvaneeseen lulusfääriin, ja sattui synnyttämään aika komean videon. Samae Koskinen teki hienoja videoita lyriikoidensa katveesta. Rapissa Ruger Hauer kuvautti kaikki merkittävät suomiräppärit videolleen, ja Konala Cartelli osoitti vuoden parasta silmää itseironiselle gangstailulle.
Koska hyviä videoita on enemmän kuin aikaa riittää katsoa, niin Videovilkaisu on helpottanut taakkaa valitsemalla tieteellisen tarkasti viisi parasta musiikkivideota vuodelta 2011.
Fucked Up – Queen of Hearts (ohjaus Scott Cudmore)
Indiepoppareiden suosima hardcorepunk pärjäili Rumbapollissa, sillä eeppisen mittainen teemahäröily David Comes to Life oli vuoden kolmanneksi suosituin ulkomainen levy ja Queen of Hearts kappaleista kahdeksas. Vaikka punkkareiden pömpöösien teemojen sulattelu ei kiinnostaisi, niin kukin kolmesta levyltä julkaistusta videosta on tarkastamisen arvoinen. (The Other Shoe ja Turn the Season)
Levyn avainbiisissä päähahmot David ja Veronica rakastuvat tehtaan höyryjen keskellä. Videolla ei sumu näkökenttää pahenna, sillä se sijoittuu luokkahuoneeseen. Motkottava opettaja laulattaa nuorilla oppilaillaan kappaletta, jonka kuvailee ”kertovan toivosta”.
On nyrjähtäneen kiehtovaa, kun joukko lapsia karjuu opettajan ohjeistaman hardcorea. Ajatustasolla se on yhtä järkevää kuin koko teemalevyn olemassaolo. Molemmille on kuitenkin yhteistä tunnistettavasti sama, omalaatuinen maailmansa, joka on aina niin levylle kuin musiikkivideolle suosittava ominaisuus.
Kurt Vile – Jesus Fever (ohjaus Ricardo Rivera)
Oman kevytanalyysinsa Videovilkaisussa saanut Kurt Vilen Jesus Fever on kevyt, mutta tehokas ja kiehtova musiikkivideo. Kappaleen amerikkalaishenkisen roadtrip-estetiikan nimissä myös videolla kuljetaan eteenpäin, vaikkakin kävellen.
Pitkätukka kävelehtii pitkin kotikaupunkinsa Philadelphian katuja, ja katselee kirkkojen päällä pönöttäviä ristejä. Kitaralaukku käsissään hän kulkee kohti tehdashallia, jossa pääsee soittamisen kimppuun. Näin videon loppua analysoitiin aikaisemmin:
”Puolivälin aikoihin päästän itse ytimeen, määränpäähän. Vile kävelee hylättyyn tehtaaseen, jonka sisällä asetelmat heilahtavat: maisemat heijastuvat mieheen. Käänteistä matkustamista, siis.
Kauniita kaitafilminomaisia maisemia välkehtii eritoten miehen kitaraa vasten. Kitarasta tulvivat nuotit saattavat edustaa musiikin voimin niihin heijastuvien maisemien muistoja ja tuntemuksia.
Miksi Vile matkusti kaupungin halki soittamaan tehdashalliin? Herättävätkö tietyt muistot ja maisemat luovuuden?
Mitä jää käteen? Määränpää on musiikki. Onko Vile sama ihminen saavuttaessaan sen?”
Lykke Li – Sadness Is a Blessing (ohjaus Tarik Saleh)
Ruotsalaisneito Lykke Li vetäisi huikean kaksoivoiton Rumbapollin ulkomaisten biisien kategoriassa. Näistä hopealle päätynyt Sadness is a Blessing sen sijaan vakuutti musiikkivideollaan ykköskappale I Follow Riversinkin edestä, vaikkei sen videokaan hassumpi ole.
Elokuvamaisen komealla videolla nähdään konkarinäyttelijä Stellan Skarsgård, jonka kanssa Lykke Li on ravintolassa. Huikaisevan alkoholimäärän kittaava Lykke vaivaannuttaa ravintolallisen verran ihmisiä luontevan välinpitämättömin ilmein, ennen kuin alkaa tanssimaan.
Videossa on eittämätöntä karismaa, ja tarinan yhdistäminen neidon arvattavan hankalan persoonan kanssa kertoo jo oman tarinansa. Tunnelmavetoinen video ei tunnu ainoastaan yksittäiseltä kohtaukselta, vaikkei se tarinan mittaan paisukaan.
Tyler, The Creator – Yonkers (ohjaus Wolf Haley, eli siis Tyler)
Yksi Rumbapollin tyystin unohtamista artisteista sen sijaan oli hypessä ja maineessa velloneen rapkollektiivi Odd Futuren Tyler, The Creatorin Yonkers. Odotettu Goblin-levy sai laimeahkon vastaanoton, ja puheet vähenivät. Ahdistunutta angstiräppiä tosin riitti kotimaassa muistakin lähteistä, kuten Pyhimyksen Paranoid tarjosi. Mutta vaikka ahdistukset olisi angstailtu ja olisikin aika kasvaa isoksi (vaikka Nuorgam muuta ennustaakin), on Yonkersin ahdistus yhä kuuntelemisen ja katsomisen arvoista.
Yhdellä otolla kuvattujen kohtausten funktio on elokuvissa ja televisiosarjoissa on pitkälti joko painostavan ja ahdistavan, luonnollisen soljuvan tai lennokkaan tunnelman luomisessa. Ilman helpottavia leikkauksia kuvattu, hyvin orkestroitu kohtaus vangitsee jo automaattisesti huomion. Hyvin tehtynä vaikutus nousee toiseen potenssiinsa, ja luo parhaillaan unohtumattomia hetkiä.
Yonkers-videon maailma on ahdistava ja abstrakti. Se on vähäeleisen tyylikäs ja jopa vakavamielinen katsanta Odd Futuren edustamaan kauhujen ja ahdistuksen maailmaan. Erityisesti se on sitä myöskin sen vähiten infantiileimmassa ja shokeeramisenhakuisessa merkityksessä.
Destroyer – Kaputt (ohjaus Dawn Garcia)
Ei ole ihme, että vuoden paras levy ja kappale on myös vuoden paras musiikkivideo. Kaputt on malliesimerkki siitä, kun video tekee kaikkensa muovatakseen musiikin edustamaa maailmaa ja ollakseen itse osa sitä, eikä vain tyydy olemaan sen visuaalinen versio.
Indiemaailmassa pinnalle vuonna 2011 putkahtanutta AOR-keinuttelua ei tehnyt kukaan paremmin kuin Dan Bejar, joka löysi siloitelluista äänimaisemista jotain olennaista ja tärkeää omaan musiikilliseen kieleensä. Omissa maailmoissaan seilailevat tekstit saivat uuden ulottuvuuden, kun kulmikkaan epälaulajan tekstit kohtaavat toismaailmallisen sulavan musiikin.
Kaputt on kavalkadi kolmesta kohtauksesta, jotka eivät liity toisiinsa millään tavalla. Ohjaaja Dawn Garcia ilmaisi Pitchforkin haastattelussa mieltymyksensä 1980-luvun videoille, joissa näki olevan jotain syvemmällä pinnan alla. Tämä ajoi hänet tekemään hieman kryptisen ja tarinavetoisen videon unohtamatta vuosikymmenen kornia estetiikkaa.
Videossa on samaa häiritsevän happoista korniutta kuin itse kappaleessa, mutta samanaikaisesti se väläyttelee viittauksia jostain fiksummasta kuin siitä, mitä lentävät valaat yleensä edustavat. Tai sitten ei. Nyt ylianalysoidaan liikaa. Eteenpäin siis, ja vuoden 2012 parhaita videoita odottelemaan.
Hyvää uutta vuotta kaikille!