Teemu Purhonen haastatteli Betrayal at Bespiniä, postmetallista popimpaan ilmaisuun kulkenutta porilaissyntyistä yhtyettä, jota kiinnostaa genreleimoja enemmän hyvät sävellykset.
Teksti: Teemu Purhonen, kuva: Avenger Records / Betrayal at Bespin
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa sijaitsi enimmäkseen harmiton kaasuplaneetta nimeltä Bespin. Imperiumin vastaisku -elokuvassa siitä muodostui tärkeä näyttämö, sillä Bespinin Pilvikaupungissa Han Solo joutui petoksen uhriksi ja sitä kautta pirullisesti karboniittiin vangituksi.
Yli 30 (tai noin 700 miljoonaa, laskutavasta riippuen) vuotta myöhemmin ryhmä satakuntalaisia länsimaisen populaarikulttuurin kyllästämiä nuoria miehiä valitsee musiikkiprojektinsa nimeksi tämän hyvin tunnetun petoksen.
Ja mikäs siinä. Mahtipontiseen musiikkiin sopii mahtipontinen nimi. Betrayal at Bespinin tuore pitkäsoitto Rains on näes massiivisen valtava äänite. Se tuo mieleen menneiden vuosikymmenten studioalbumit, jotka hitsattiin kasaan live-esiintymisiä miettimättä.
Mutta ero näihin pompööseihin studioäänityksiin on Betrayal at Bespinin kohdalla selvä: yhtye ei käy miljoonien arvoisten studiolaitteiden kanssa turbotuottajan kanssa säätämässä pitkäsoittojaan. Kaikkea muuta. Olosuhteiden pakosta pitkäsoiton tuotantopuoli äänitystä ja miksausta myöten on toteutettu kotistudiossa.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, levy kuulostaa maailmanluokan teokselta.
Jopa enemmän kuin yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, vuonna 2009 julkaistu Diary of a Dead Man Walking. Kuten seuraajansa, myös se on teemalevy, jota ei rakennettu livesoittoa ajatellen.
”Se olisi ollut liian rajoittavaa, etenkin jos tähtää tietynlaisiin fiiliksiin, oli se sitten mahtipontisuutta tai jotain muuta. Livesettiä varten kappaleet joudutaankin aina sovittamaan ja opettelemaan uudestaan. Eiväthän ne samalta kuulosta, mutta ei sen tarvitsekaan. Kunhan kuulostaa yhtä hyvältä”, neuvoo Betrayal at Bespinin syvillä vesillä seilaavan laivan kapteeni Heikki Hyvänen.
Mutta siinä missä Diary of a Dead Man Walking on kokonaisuutena lähes tyylipuhdasta jälkipolttoista metallia, on Rains paikoin jopa ilmaakin kevyempää ja hyvin kaunista pop-musiikkia. Se ei silti tarkoita, etteikö Rains olisi pumpattu täyteen tunnetta. Se on, mutta kyse on täysin erilaisesta materiaalista kuin aiemmalla pitkäsoitolla.
Yritys + erehdys = tyylittely
Hyväsen mukaan molemmat levyt ovat olleet tuotannollisesti melkoista hiusten päästä repimistä. Vaikka mies mieluusti menisi yhtyeensä kanssa oikeaan studioon äänittämään ammattilaisen kanssa, ei se yksinkertaisesti ole bändin tähänastisilla työskentelytavoilla ollut mahdollista.
”Mikään biisi ei ole ollut valmis siinä vaiheessa, kun sitä on alettu äänittää, vaan se on hakenut hitaasti muotoaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Annamme musiikin kulkea sinne minne se haluaa ja muotoutua sellaiseksi kun se muotoutuu.”
Mutta huomio: vaikka Rains kuulostaa erinomaisen suurelta ja on tismalleen sanakirjamerkitys tunnelmalliselle ja kyllä, filmaattiselle musiikille, se ei ole missään nimessä sieluttomaksi vahattu ja jopa kornin kiusalliseksi heittäytyvä eeppinen teos.
Tai siis, ei tässä nyt The Rasmuksesta puhuta.
Rainsillä ei pudota teennäisiin sudenkuoppiin, sillä Betrayl at Bespinissä on tyyliä:
All Stories Must End Sometime toimii eräänlaisena linkkinä ensimmäisen ja tuoreen levyn välillä, Hyvänen myöntää. Rainsiä tehdessä asiaa ei kuitenkaan ajateltu näin.
”Levyistä löytyy yhtäläisyyksiä, etenkin teeman suhteen. Molemmista löytyy menetetyn rakkauden teema, joskin Diarylla se toimi tietynlaisena analogiana sille menetetylle maailmalle. Eli sitä tragediaa peilattiin sen yhden ihmisen kautta. Ja vaikka Rainsilla muu maailma jatkaa kulkuaan matkan päättyessa, niin tässä se tuntuu ainakin itselle raadollisemmalta kuin Diarylla.”
Eräs syystä tai toisesta toistuva klisee musiikkijournalismissa on, että aiemmin raskasta musiikkia äänittäneen yhtyeen kevennettyä lähestymistapaansa sen sanotaan aikuistuneen. Betrayal at Bespinin tapauksessa voidaan puhua kasvamisesta, mutta aikuisrockista ollaan vielä onneksi kaukana. Hyväsen mukaan Diarylle raskaammat elementit kuuluivat, mutta Rainsille se ei oikein sopinut kuvioihin.
”Yhtenä lähtökohtana meille oli tätä projektia perustettaessa, ettei tehdä mitään linjauksia musiikkityylin suhteen. Sitä aiomme edelleen noudattaa. Itse sävellys ja konsepti sanelee sen minkä tyylistä juttua ja minkälaisilla soundeilla tehdään.”