”Long live rock’n roll” – Urpo-Nalle Hybrid Childrenin akustisella keikalla Hakaniemessä

Hybäri-Jasse ja Urpo-Nalle ovat sekoilleet suomalaisessa musiikkibisneksessä jo yli 20 vuoden ajan. Siinä ajassa Suomen Ronnie James Dio ja suomirockin Hannu Karpo ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen tähän maahan, kukin omalla tavallaan. Mikä on suomirockin tulevaisuus? Kuka olisi suomirockin Rick Rubin? Mikä on levy-yhtiöiden tiedottajien virka? Ja miksi suomalainen musiikkijournalismi on niin surkeaa nykyään?

Teksti: Nalle Österman, kuvat: Äidin pikku paholainen

Hybrid Children, Kiiwi
19.5.2010 Helsinki, Café Mascot

Istun Helsingin Kalliossa. Mietin mitä tehdä. Helsinki on hassu kaupunki. Jonakin päivinä kaupungissa ei ole yhtäkään järkevää tapahtumaa, toisinaan niitä on pilvin pimein saman päivän aikana.

Kannattavaako?

Eräänä keskiviikko-iltana Nosturin Alakerrassa esiintyisivät Epilä ja Ben’s Diapers lämmittelemässä erästä ruotsalaista elävää legendaa.

Entombedista, Hellacoptersista, Death Breathista ja vaikka mistä tuttua Nicke Anderssonia ja hänen uutta bändiään Imperial State Electricia.

Sinne ei urpolla kontulalaisella suomenruotsalaisella ole tänään asiaa, sillä tapahtuma on loppuunmyyty. Oikeat nimikirjaimet oikeassa järjestyksessä eivät tänään löydä tietään illan vieraslistaan.

Seitsemän oikein jää saamatta.

En olisi halunnutkaan.

Happamia pihlajanmarjoja.

It’s only rock’n roll!

Nyt voin sen sijaan mennä katsomaan Lopen Ronnie James Dion, eli Hybrid Childrenin laulaja-kitaristi Jasse Salosen edesottamuksia! Mascotissa kun on akustisella ilmaiskeikalla sekä Kiiwi että Hybrid Children.

Long live rock’n roll!

Hyvä Börje!

Jassella on tuuhea hiuspehko. Diolla alkoi vanhemmiten puolestaan otsatukka harventua. Anderssonilla on puolestaan ollut iät ja ajat jonkin sortin hattu otsatukkansa suojana.

Jassella on aina ollut rinnallaan paljon naisia. Dio oli puolestaan vuosikymmenten ajan naimisissa Wendyn kanssa. Anderssonin edesottamuksista naisten kanssa minulla ei ole tietoa.

Liittyvätkö nämä asiat nyt toisiinsa millään tavalla?

”Moottoripyörät ja tatuoinnit ja rockmusiikki ja elokuva ja sarjakuvat ja väkivalta ja stripparit ja Clint Eastwood ja sähkökitara ja purkansyönti jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa”, totesi Lepakon vanha toiminnanjohtaja Harri ”Jones” Laitinen Elmun ”Nupit kaakkoon”-historiikissa ja Lepakon muistoksi julkaistun Porkkalankatu 1-tuplakokoelman kansiteksteissä.

Sillä kokoelmalla kuullaan myös Hybrid Childreniä.

Daytime Nightmare.

Kuka varasti minun Porkkalankatu 1 -kokoelmalevyni eräällä klubilla Saksassa?

Saksa on paska maa.

Karma on huora.

Klubi, jossa tuo varkaus tapahtui erään henkilökuntaan kuuluneen karvakäden toimesta, meni kuulemma konkkaan pari viikkoa tämän tapauksen jälkeen.

Karma on huora.

Saksa on paska maa.

Legendaarinen amerikkalainen hevilaulaja Ronnie James Dio menehtyi viime viikonloppuna vatsasyövän komplikaatioihin 67-vuoden ikäisenä.

Se oli todellinen sunnuntai-iltapäivän painajainen, a real daytime nightmare.

Päätän tässä vaiheessa pitää parin minuutin mittaisen hiljaisen hetken hevilegendan muistolle ja omistaa tämän tekstin hänelle.

Long live rock’n roll!

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kas noin.

Ronnie James Dion merkitys hevi- ja rockmaailmalle on kiistaton.

Itsekin kuulun siihen kastiin ja porukkaan, joka innostui toden teolla hevistä vasta Ronnie James Dion innoittamana.

Eräät pienen urpon kontulalaisen suomenruotsalaisen suurimmat hetket ulottuvat niihin muutamiin kohtaamisiin tämän pienen suuren miehen kanssa.

Olkoonkin, että Sub-Urban Triben ja Warmathin entisen laulajan, Lepakon entinen toiminnanjohtaja sekä nykyinen Tuska-festivaalin ja King Foo Entertainmentin keikkabuukkaaja Jouni Markkanen tulee jälleen kerran harmistumaan tästä anekdootista (sekä YouTubeen lisäämästäni videopätkästä, jossa edustamansa Children Of Bodomin kitaristi Roope Latvala laulaa karaokea), mutta olkoon.

Menköön nyt tämäkin samaan pirtaan, missä joku tärkeä tai vähemmän tärkeä hevi- tai rockmies muistelee kohtaamistaan hevin legendan kanssa. Niitä anekdootteja on suurimmassa, kauneimmassa ja tärkeimmässä metallin nettiportaalissa Blabbermouthissa jo kymmeniä, ellei nyt peräti satoja.

Nyt on Urpo-Nallen vuoro kertoa satu.

Olipa kerran eräs urpo kontulalainen suomenruotsalainen, joka alkoi digata rokista ja hevistä, kunnes Dion The Last In Line sekoitti urpon mielen ja pään lopullisesti.

Ylä-asteella urpo päätyi opettelemaan rumpujen takomista, koska se tuntui ainoalta mielekkäältä tehtävältä koko opinahjossa. Itä-helsinkiläisen tiililaatikon rehtorina toimi tuolloin Harry ”Nappe” Stenfors, jonkun kitaristin faija. Jostakin kohtalon oikusta urpo päätyi kirjoittamaan hevistä ja rokista lehtiin.

Koska epäonnistuneista muusikoista tulee rokkitoimittajia, ovat rokkihommat luonnollisesti tuomittu epäonnistumaan jo lähtöviivalla. Niin kuitenkin eräänä kauniina kesäpäivänä urpo pääsee esiintymään samalle festivaalille Helsinkiin henkisen ja musiikillisen oppi-isänsä kanssa vajaat 20 vuotta myöhemmin.

Urpo on kusta hunajaa.

Heinäkuussa 2004 Tuska-festivaalin sunnuntai-päivän saa kunnian käynnistää laulu- ja soitinyhtye Chaosbreed ja päättää hevin legendoista pienin mutta suurin, Ronnie James Dion johtama laulu- ja soitinyhtye Dio.

Tätä sunnuntaita ei todellakaan pyhitetä lepopäiväksi, vaan ensin soitetaan kolme varttia death metallia, jonka jälkeen juodaan saavikaupalla kullankeltaista nestettä backstagella Erittäin Tärkeiden Ihmisten kanssa hevin legendan keikkaa odotellessa.

Pääseekö urpo tapaamaan idolinsa ja elämänsä sankarin?

Takahuonealue on helsinkiläisellä kuolometalliyhtyeellä sama kuin amerikkalaisella hevibändillä, mutta harmillisesti takahuonealue on aikataulutettu siten, ettei helsinkiläisellä kuolometalliyhtyeellä ole takahuonealueelle mitään asiaa amerikkalaisen hevibändin ollessa siellä valmistautumassa illan esiintymiseensä.

Silti kullankeltaisista nesteistä jo hieman humaltuneen urpon on pakko käydä kokeilemassa onneaan.

”Sorry, ei mitään asiaa. Säännöt ovat säännöt.”

Elämä on.

Lisää kullankeltaisia saaveja.

Hortoillessani myöhemmin kuolometalliorkesterin näyttämönä toimineelta telttalavalta askel hieman horjuen, näen ihmeen.

Rock’n roll -jumalat antavat urpolle säälistä lahjan.

Urpo näkee tiukan järjestysmiehen poistuvan tarpeilleen siniseen majaan.

Urpo näkee Ronnie James Dion ryhmähalissa muun Dio-yhtyeen jäsenistön kanssa.

Urpo näkee tilaisuutensa tulleen!

Yhtäkkiä ryhmähalin keskellä on auringosta, kullankeltaisista juomista ja onnesta juopunut Nalle Österman.

”Dear mr Dio, can I disturb you for a second?”

”Yes, of course, what may I do for you?”

”I just wanted to thank you and tell you that without you and your music, I might not have ever gotten into metal music as such. Now the circle has closed, because today I had the opportunity to play on the same festival with our band as you. So thank you.”

”Thank you for your very kind words, these words mean the world to me. Without my fans I would be nothing. I hope I won’t disappoint you tonight.”

Tämä tapahtuma kestää yhteensä puolisen minuuttia, mutta itselleni sillä on henkilökohtainen ja unohtumaton merkitys, jonka vien mukanani hautaan asti.

Ronnie James Dio on ja oli helvetin hieno mies, jolla oli faneilleen aina aikaa!

(Ja jos nyt totta puhutaan, niin olihan rokkitoimittaja päässyt tapaamaan äijää pari kertaa aiemmin haastatteluiden tiimoilta, mutta itseni ja tämän kirjoituksen draaman kaaren kannalta tämä oli tärkein hetki kohtaamisissani tämän edesmenneen hevijumalan kanssa.)

Tämän jälkeen Ronnie James Dio yhtyeineen nousee sunnuntain viimeisenä esiintyjänä Tuskan päälavalle ja tarjoaa sellaisen keikan, jollaista en sitä ennen ollut mieheltä nähnyt ja sen jälkeen.

Unohtumattoman keikan, jolla hevin isoimman äänen omistanut pieni mies lauloi täydellisesti.

Long live rock’n roll!

Täydellistä.

Saanko tirauttaa pienet kyyneleet?

Kiitos.

Ronnie James Dioa on oikeutetusti kutsuttu hienoimmaksi ja mukavimmaksi mieheksi koko musabisneksessä.

Suomessa tämän manttelin voisi surutta ojentaa Hybrid Childrenin Jasse Salosen harteille.

Jasse on niin mukava mies, että hänellä on tuskin yhtäkään vihamiestä koko maassa. Ystäviä miehellä on pilvin pimein. Facebookissakin viimeisen tarkistuksen mukaan 2124 frendiä.

Parin vuosikymmenen aikana tuon punapäisen ilopillerin kanssa on ollut ilo ja kunnia juoda sadat, tuhannet ja varmasti jo sadattuhannet kullankeltaista nestettä sisältävät maljat sekä pissata tämän jälkeen ristiin pienissä vessakopeissa.

Kaikkea pientä.

Ki-tois!

Café Mascotin edessä seisoo tuttuja herrasmiehiä tupakilla kellon näyttäessä 20.45.

Hybrid Childrenin basisti Pale, rumpali Saska ja sooloartisti Kiiwihän ne siinä!

Pummaan rocktähdiltä tupakan ja pistän tupakiksi.

Perkele, sinistä, ei punaista!

Saanee kelvata.

Lahjahevosen suuhun ei sovi sylkäistä.

Hybrid Children on ollut kasassa noin miljoona vuotta.

Tarkalleen ottaen bändillä tulee ensi vuonna 20 vuotta mittariin.

Mitenköhän Jasse – joka tunnetaan myös lempinimellä Börje, koska rakkaalla lapsella on aina monta nimeä – aikoo juhlavuotta juhlistaa.

Jääköön nähtäväksi.

Nyt Jasse voi bailata Helsingin Hakaniemen kupeessa sijaitsevassa kaksikerroksisessa anniskeluravintolassa yhtyeensä kanssa vetämällä akustisen keikan. Kapakka ei ole onneksi räkälä sieltä pahimmasta päästä, mutta on varmaankin oikeutettua väittää, että Hybäreillä on takana loistava tulevaisuus.

Missä Börje on?

”Sisällä.”

Sisällä ostan itselleni sekä punatukkaiselle Social Distortion -paitaiselle neidille tuopit ja istahdan Saskan viereen. Päätän kutsua Social Distortion -paitaista tyttöä tällä kertaa Äidin pikku paholaiseksi.

”Perkele, että tuli syötyä paska kebab äsken, nyt kiertää vatsassa”, Saska tuskailee.

Missä?

”Se oli tuo Saba tuossa lähellä. Eihän se kallis ollut, mutta paska kuin mikä.”

Saba – lempinimeltään Shaba – mainostaa ikkunassaan, että pizzat maksavat heillä 4 euroa ja tuoppikin ainoastaan euroja 1,90!

Tarkan markan mies Jasse Salonen on usein paikasta maininnut. Vai että paskat kebabit?

”Joo”, Saska toteaa ja painuu tutustumaan Mascotin saniteettitiloihin yläkerrassa.

Mieleeni muistuu tarina, mikä sattui aikoinaan Lepakossa Sub-Urban Triben rumpalille Alec Hirst-Geelle, joka sattuu tätä nykyä olemaan myös Universalin alaisuudessa operoivan Spinefarmin kykyjenetsijä.

Alecia oli alkanut paskattaa kesken keikan, joten hän ojensi kapulat rumpuroudarilleen kesken keikan, jotta tämä voisi paikata häntä sen aikaa, kun Alec käy paskalla.

Tämän jälkeen mies palasi pallille.

Vai vetikö bändi ilman rumpalia? Perkele, kun ei muista, vaikka on juopunut säännöllisesti yli 20 vuotta.

Paska juttu.

Onneksi en ole kulkenut pelkästään maidolla kuten pääministeri Matti Vanhanen, joka juomatavoistaan huolimatta ei nykyään vaikuta muistavan mitään.

Tai ehkäpä juuri siksi?

Pitäisikö myös maitopurkkien kylkeen liimata varoitustarrat?

”Maito vaarantaa terveytesi”, ”Varo, liika maito voi viedä muistisi”, ”Liika maito saattaa aiheuttaa pahanhajuisia ilmakaasuja ja ummetusta” tai ”Liika maito saattaa tehdä sinusta valehtelevan pääministerin”.

Meidän maitomannekiinimme piti taannoin pitkän puolustuspuheenvuoron suomalaisen maidon puolesta. Siksi ostan nykyään ruotsalaista. Ei mene näemmä muisti samalla tavalla.

Mitähän maitoa turkulaisen Bogart Co.:n jäsenet, eli Ressu Redford, Guy Stoneman, Vinnie Lane, Sam Eagle ja Johnny Gustafsson juovat nykyään?

Ruotsalaista vai suomalaista?

Ehkä se selviää tänä lauantaina Helsingin Wanhan tanssikellarissa, missä Ressu Redfordin ja Jussi ”Neon 2″ Raunion on tarkoitus esiintyä.

”Minä juon nyt kahvia”, tokaisi entinen pääministeri Harri Holkeri aikoinaan.

Mitä presidentti Kekkosen lasiin aikoinaan kaadettiin?

Tavastialla esiintyi äskettäin entinen suomalainen supertähti Anssi Kela.

Miten tämä kaikki liittyy Hybrid Childreniin, kysytte te?

Vaikka sillä tavalla, että Hybäreiden alkuperäinen rumpali Kelly Ketonen, eli Saskan pikkuveli paukuttaa nykyään Anssi Kelan bändissä rumpuja.

Vaikka sillä tavoin, että myös Anssi Kelan ura näytti huomattavasti kirkkaammalta vielä kymmenen vuotta sitten.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun päivä-pari sitten Suomen Musiikin Kari Hynnisen kanssa. Hynninen on tehnyt yhtä sun toista suomalaisen musiikin hyväksi, muun muassa kiinnittänyt aikoinaan erään Apocalyptican isolle levymerkille, julkaissut Jimsonweedin ensimmäisen albumin sekä pannut pihalle postuumisti Smackia, The Fishfacesia sekä Kingston Wallia.

Kaikkea pientä.

Keskustelu lähti liikkeelle siitä, kuinka Suomessa on lukemattomia artisteja, joiden ura on hiipunut lupaavan tai loistavan alun jälkeen. Esimerkkinä toimi tällä kertaa Dingo ja sen solisti Pertti Neumann.

Mitäs näitä muita nyt on?

Anssi Kela? Hybrid Children? Raptori? Gimmel? Pete Parkkonen? The Flaming Sideburns? Manboy? Damn Seagulls? Disco Ensemble? Impaled Nazarene? Epilä? Suburban Tribe? 51 Koodia? Ari Koivunen? Lullacry? Hanna Pakarinen? Koop Arponen? Maj Karma? Paul Oxley? Bogart Co.? Taikapeili? Neon 2? Jimi Pääkallo? Notkea Rotta? Don Huonot? Clifters? Brightboy? Kwan? Pikku G?

Halutessaan joku varmasti voi keksiä tukun lisää nimiä.

Mitä näille artisteille voisi tehdä, että heidän uusi musiikkinsa miellyttäisi jälleen kuulijan korvaa?

Kaapataan Rick Rubin Suomeen!

Lienee toiveajattelua.

Vaan kuka voisi olla Suomen Rick Rubin?

Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Hannu Leidén? Petri Majuri? Aaro Seppovaara? Hiili Hiilesmaa? Mikko Karmila? T.T. Oksala? Jani Viitanen? Mika Sundqvist? Anssi Kippo? Ahti Kortelainen? Jukka Varmo? Johnny Lee Michaels? Lex Luthor? Jaakko Salovaara? Janne Saksa? Pave Maijanen? Jori Sjöroos?

Kuka saisi vanhat sotaratsut kuulostamaan jälleen sellaisilta, että heidän levynsä menisivät kaupaksi?

Hybärit sai uransa alussa lentävän lähdön 90-luvun alussa.

Silloin kierrettiin maailmaa Saksaa ja Japania myöten, ja olipa Hybäreiden basistilla Palella kännipäissään pokkaa ojentaa jopa takkinsa hölmistyneelle The Wildheartsin nokkamiehelle ja nykyiselle Michael Monroen bändin kakkoskitaristille Gingerille pidettäväksi, kun Pale päätti käydä Japanissa kusella.

Nyttemmin tuhansia henkiä vetävät salit ovat Hybäreillä vaihtuneet pieniksi pubeiksi ja räkälöiksi ympäri Suomenmaata.

Mieleen tulee klassinen kohtaus legendaarisesta rokkileffasta Spinal Tap (suomennettuna Hei me rokataan), missä Spinal Tap -yhtyeen manageri Ian Faith vastaa haastattelijan epäilyihin yhtyeen suosion hiipumisesta näin:

”Ei ei ei ei ei, yhtye esiintyy vain valikoidummalle yleisölle nykyään.”

It’s only rock’n roll.

Hybäreillä ei ole manageria nykyään.

Joskus aikoinaan vielä Silke Yli-Sirniö hoiteli Hybäreidenkin asioita Waltarin, Kyyrian, Amorphiksen ja HIMin lomassa.

Silkeä ei Mascotissa nähdä. Onneksi Jassella on sen verran tuttuja ja ystäviä, että Hakaniemen kupeeseen löytää tiensä toistasataa ihmistä.

Lukumäärä, joka voi olla mitä tahansa 101 ja 199 välillä.

Veikkaus osuu keskiviikko-iltana 120 kohdalle.

Mascotissa on tuttujen naamojen kokoontumisajot.

Tuolla on Mikko Karmila, Tuhma-lehden entinen päätoimittaja Patzy Pätäri, Jimi Pääkallon bändeistä tuttu Toni Hintikka, Rumbasta, Suosikista ja Mixistä tuttu vanhan liiton veteraani Virve Valli, Metro-lehden avustaja Aki Lehti sekä aimo tukku helvetin hyvännäköisiä tyttöjä ja naisia, jotka käyvät pörröttämässä Jassen pehkoa.

Kyllä Jassen kelpaa!

Ennen Hybäreitä lavalle nousee yksinäinen trubaduuri Kiiwi, joka hänkin on monen muun paikalla olijan tavoin toiminut Hybäreiden roudarina aikoinaan.

Jotkut ovat toimineet Hybäreiden roudareina, toiset taas Hybäreiden roudattavina.

Siitä ilosta Hybärit piirtelevät urpon kasvoille erilaisia tunnettuja symboleja.

Ki-tois!

Kiiwi on sonnustautunut länkkärihenkisiin vetimiin. Siksi lavalla nähdään tänään Lännen-Kiiwi. Kiiwi soittelee pieniä hassuja söpöjä lauluja tytöistä ja dokaamisesta.

Ikuisuusaiheita siis.

Kiiwi on myös niitä miehiä, joille on aikoinaan maistunut riittävästi. Mies siis todellakin tietää, mistä laulaa. Nyt mies on nyt ollut kohta kaksi vuotta raittiina.

Olé!

Hieman naiiveista kappaleista tulee mieleen Kari Peitsamo. Myös Kiiwi on tiedostanut tämän, sillä hän esittää useamman Peitsamon kynäilemän rallin. Setin kohokohdaksi nousee kuitenkin Kiiwin Suzanne Vega -versiointi kappaleesta Luca, joka Kiiwin käsissä on luonnollisesti kääntynyt Dokuksi.

Long live rock’n roll!

”Nyt tää doku alkaa vihdoinkin nousta päähän”, viereisessä pöydässä istuva Jasse hihkuu.

Kysyn baaritiskillä Pätäriltä, onko hänellä vinkata mitään uusia kovia kotimaisia. Pätärin tyyliin kuului Tuhmassa hehkuttaa esimerkiksi Turmion Kätilöitä ja Stam1naa vähän liiankin kanssa. Vaan jos Pätäri olisi tuolloin ollut jonkun suomalaisen levy-yhtiön kykyjenetsijä, olisi jokin suomalainen yhtiö voinut tehdä mukavan tilin vaikkapa Stam1nalla ja Turmion Kätilöillä.

Urpo kelasi, että ne olivat hirveää sontaa. Bändien nykyisen suosion perusteella urpo oli väärässä.

Sellaista on elämä. Välillä lotossa tulee seitsemän oikein, välillä ei.

”En ole viime aikoina viitsinyt hankkia päänsärkyä”, Patzy räkättää.

Ymmärrän Patzya täydellisesti.

Patzy nuolee vastavuoroisesti minun egoani ja kehuu blogeja.

Ki-tois!

”Oletko Mikko lukenut niitä?”

Tuottajaguru nyökkää.

Siirryn pöytään, missä istuvat jo ennestään Aki Lehti ja Äidin pikku paholainen.

Aki Lehti kehuu blogeja.

Ki-tois!

Kerron vastavuoroisesti Lehdelle tarinoita suomalaisista levy-yhtiöistä, joissa blogeista ei ole pidetty.

Nauramme.

Levy-yhtiöt itkevät, kun laiton nettilataaja vie heiltä leivän pöydästä.

Pitäisikö tämän Opetusministeriön rahoittaman ja Filmikamarin, Suomen Elokuvasäätiön, Ääni- ja kuvatallennetuottajien ÄKT:n, Teoston, Kopioston, Suomen peliohjelmisto- ja multimediayhdistyksen FIGMA:n sekä tietotekniikan keskusliiton FiComin nettikampanjan saada lopetettua laiton lataaminen verkosta yhdessä yössä?

Ei hyvää päivää! Jo on aikoihin eletty!

Voisiko joku viisaampi kertoa urpolle, millä tavoin Wide Nation-kampanja ja sen sisältämä ”huumori” tulee vähentämään laitonta nettilataamista ja hankkimaan levy-yhtiöille vielä suuremmat voitot? Vaikka isot levy-yhtiöt Warner, Universal, EMI ja Sony Music ovat ainakin Kauppalehden tuoreen uutisoinnin mukaan tahkonneet puhdasta voittoa viimeiset vuodet EMI:ä lukuun ottamatta.

Pitäisikö puolestaan vapaan toimittajan itkeä, kun ilkeä levy-yhtiön täti vie vapaalta toimittajalta pikkusieluisuuttaan leivän pöydästä kieltämällä toimittajalta haastattelun? Vaikka tiedottaja on ensin tiedustellut median palstalta tilaa edustamalleen artistille.

Mitä jos minä veisin ilkeältä levy-yhtiön kuukausipalkalla työskentelevältä tiedottajalta lompakosta vastavuoroisesti satasen kiitoksena menetetystä tulosta? Siitä tulosta, joka jäi nyt saamatta, kun itsekeskeinen levy-yhtiön tiedottaja päätti, että media on lähettämässä väärän toimittajan tekemään edustamastaan artistista haastattelun.

Toimittajan, joka ei ole tiedottajan talutusnuorassa.

Mikä on levy-yhtiön tiedottajan tehtävä? Toimia artistin etujen mukaisesti hankkimalla mahdollisimman paljon julkisuutta ja näkyvyyttä edustamalleen artistille sekä levy-yhtiölle mediakentällä? Vai olla pikkusieluinen kaikkivoipa tuomari, joka päättää mielivaltaisesti median puolesta, kuka saa haastatella tiedottajan edustamia artisteja ja kuka ei.

Ovatko tiedottajat suurempia staroja nykyään kuin edustamansa artistit?

Tarvitsevatko suomalaiset levy-yhtiöt ja musiikkimediat tällaisia tiedottajia? Mitä pitää ajatella tiedottajista, jotka yrittävät saada asiansa lehtiin oman mielensä mukaan, mieleisensä kirjoittajat, mieleisensä mediat, mieleisensä artikkelit ja mahdollisimman isot jutut. 
Jutut, jotka tietysti kirjoitetaan mahdollisimman miellyttävästi artistien takapuolta nuollen, jotta saataisiin mahdollisimman ihana, fantsu ja söpö juttu, missä ei vahingossakaan sanottaisi artistista pahaa sanaa.
 Mihin katosi riippumaton tiedonvälitys?

”Österman ei minun artistejani haastattele.”

Nauramme.

Hyvä meininki.

”In Finland we have this thing called reilu meininki!”

Hei jengi, relatkaa! 
Kelatkaa!

It’s only rock’n roll!

Long live rock’n roll!

Jasse ja kumppanit ovat sillä aikaa hyökänneet estradille.

Jassen ääni kuulostaa hieman takakireältä.

Johtuukohan se lonkerosta?

Ei mies missään tuhdissa laitamyötäisessä ole, mutta vekkulissa kekkulissa kuitenkin.

Läppä lentää ja rokki raikaa.

Akustiset sovitukset tuntuvat piristävän Hybäreiden ilmaisua. Erityisesti sanoituksiin tulee tällä tavoin keskityttyä ihan toisella tavalla.

Setin edetessä Hybäreiden perisynti alkaa kuitenkin toistaa itseään.

Kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan.

Tunnen Jassen sen verran hyvin ihmisenä ja ystävänä, että tiedän hänet pedantiksi säveltäjäksi, joka haluaa pitää langat käsissään.

Näin faktat ja albumidokumentit käsissä olisi voinut toivoa, että myös Hybärit olisivat löytäneet The 69 Eyesin tavoin oman Johnny Lee Michaelsinsa.

Ihan Jassen tinkimättömän työmoraalin ja ahkeruuden vuoksi.

Mutta rockissa ei aina jaeta kultaisia mitaleja ja kunniaa työtuntien perusteella.

Pakko todeta, että Hybäreiden viimeisin albumi Fight As One on pirteintä ja parasta Hybrid Childreniä sitten bändin kahden ensimmäisen albumin, Bleed Baby Bleedin ja Honeymoon In Babylonin.

Silti Jassen pyörittämä kaava ei ole tuonut viime aikoina Jassen taskuun kuin ehkä satunnaiset kaljarahat.

Vielä 90-luvulla oli toisin.

Ehkä se kaava kannattaisi vihdoin rikkoa, Jasse?

Kuka olisi Hybrid Childrenin Rick Rubin?

Wildheartsin Ginger? Andy McCoy? Pekka Ruuska?

Huomaan yhtäkkiä haukottelevan ja juttelevan vierustovereilleni.

Se ei ole hyvän keikan merkki.

Mutta eturivissä näytetään tykkäävän.

Lilaan silkkimekkoon pukeutunut nuori nainen vahvasti punatuissa huulissaan vie Jasselle tuopin.

Jasse ottaa välittömästi kaljasta huikan.

Ki-tois!

Nainen näyttää siltä, että kenties hän haluaisi antaa Jasselle jotain muutakin.

Aistin salissa rakkautta.

Rakkautta yleisön ja yhtyeen välillä.

Jassella on paljon rakastavia ystäviä, jotka rakastavat Jassen positiivisuutta ja iloista mieltä. Hänen nauruaan ja kaunista hymyään. Hänen punaista hiuspehkoaan. Hänen tinkimätöntä rakkautta musiikkiin ja rock’n rolliin. Hänen koko persoonaansa.

Sitä, että hän on Jasse.

Jasse on yksi Suomen Suurista Rockpersoonista.

Aikamme legenda.

Jasse.

Aina yhtä hieno mies – ja helvetin kova panemaan!

Long live rock’n roll!

Vasta encoreissa setti herää eloon, kun sitä höystetään vähän lainamateriaalilla.

”Mitä te haluatte kuulla?”

Urpo-Nalle huutaa Irwinin Vanhaa juoppoa.

”Sitähän me ollaan.”

Vanhan juopon sijasta kuullaan englanniksi laulettuja lauluja.

Nirvanan Molly’s Lips -kappale höystetään pätkällä Elviksen Suspicious Mindsia, jonka perään kuullaan Hybäreiden oma Fight As One, uuden levyn nimibiisi. Setin päätteeksi kuullaan Misfitsiä, We Are 138.

Nyt alkaa kuulostaa jo mielenkiintoisemmalta, kun Jasse laulaa vähän matalammalta. Kun Jasse alkaa kuulostaa Jyrki 69:ltä. Kun Jasse alkaa kuulostaa Glenn Danzigilta.
Jassella ei itsellään ole huonoja biisejä plakkarissa, ainoastaan liikaa itseään toistavia. Toivoisin Jasselta vähän enemmän uskallusta kokeilla jotakin ihan uutta ja erilaista.

Suomen Rick Rubinin avulla tai ilman.

Jotenkin hassua, että Hybäreiden akustisen setin mieleenpainuvimmat biisit ovat All Covered In Red vuodelta 1991 ja Gangrene Lane vuodelta 1998.

Ehkä Jassen ei pitäisi puristaa sitä keppiä liikaa sävellystyössään?

Ehkä Jassen kappaleet kaipaisivat enemmän sitä jassemaisuutta, eli hurttia huumoria ja pilkettä silmäkulmassa.

Tee se, Jasse!

Me uskomme sinuun!

Me rakastamme sinua, Jasse!

Keikan jälkeen kaikki haluavat taputella Jassea selkään, tarjota Jasselle juomaa tai pörröttää Jassen pehkoa.

Itse päätän vaihtaa kuulumisia Virve Vallin kanssa.

Virve oli tekemässä 80-luvulla Rumbaa jo silloin, kun blogikirjoittajanne opetteli vielä laskennan alkeita ala-asteella. Tämän jälkeen Virve löysi tiensä Suosikkiin ja sieltä Mixiin.

Sama vika Rahikaisella.

Myös Virve kehuu blogeja.

Ki-tois!

Kerron siitä, kuinka olen vain parissa kuukaudessa päätynyt niiden ansiosta eri levy-yhtiöiden mustalle listalle Suomessa.

”Olihan se sitä samaa jo silloin 80-luvulla, kun alettiin tehdä Rumbaa. Olisi pitänyt mennä levy-yhtiöiden talutusnuorassa. Ei me todellakaan haluttu suostua moiseen.”

Eikä pidä.

Toisaalta, olenhan itsekin syyllistynyt samaan.

Paskojen ja yhdentekevien musajuttujen tekoon.

Sellaista on elämä.

It’s only rock’n roll!

Miksi suomalaisissa lehdissä on niin paljon surkeita musiikkijuttuja nykyään?

Tyhjänpäiväistä hömppäjournalismia mitättömistä asioista.

Itseään toistavia yhdentekeviä kiertuereportaaseja tien päältä.

Yhdentekeviä haastattelukysymyksiä vailla rohkeutta.

Hassunhauskaa ”haista paska” -huumoria.

Heh heh.

Ehhehe, ehhehe.

Öhö öhö.

Sitten ihmetellään, miksi suomalainen rock kiinnostaa ihmisiä yhä vähemmän.

Jopa Matti Vanhasen naisseikkailuissa tuntuu olevan enemmän fjongaa nykyään.

Se on mielestäni huolestuttavaa.

Olen huolissani suomalaisen rockin tulevaisuuden puolesta.

Olen huolissani suomalaisen musiikkijournalismin puolesta.

Puuttuu vain, että lehdet alkavat seuraavaksi painaa levy-yhtiöiden toimittamia haastatteluja medioihin sellaisenaan.

Mitä meistä on tullut?

Levy-yhtiöiden hihnassa kulkevia käsikassaroita?

Lauma pelkureita, jotka eivät uskalla ottaa oikeita asioita puheeksi tai kirjoittaa niistä?

Laiskoja paskoja?

On huolestuttavaa, kun esimerkiksi aikoinaan yksi Suomen parhaista, ellei paras rocktoimittaja Juho Juntunen palkitaan Musiikki & Media-tapahtumassa ”mittavasta elämäntyöstään” vasta sitten, kun miehen kynästä on loppunut ruuti.

Hyvä meininki.

”Nalle!”

Käännyn.

Kappas!

Jasse!

Vanha juoppo!

”Mun on pakko esitellä sut Evelle.”

Jasse tuo eteeni kauniin pitkäsäärisen 19-vuotiaan nuoren blondin.

”Tää Eve oli se, joka joutui varikolle Negativen keikalla.”

Muistelen taannoista Negativen keikkaa Nosturissa. Jasse itse ei omien sanojensa mukaan muista tapaamisestamme mitään.

”Mut ei tässä vielä kaikki! Pari päivää myöhemmin Eve meni faijansa kanssa katsomaan Metallicaa Tallinnaan. Se tippui sieltä aitiosta permannolle. Jäi keikka näkemättä, kun piti mennä lasarettiin.”

Auts!

”Näytä!”

Eve kääntyy esittelemään toista kyynärpäätään.

Siinä on pitkä, tikitetty arpi.

Auts!

Eve virnistää ja iskee silmää.

It’s only rock’n roll!

Long live rock’n roll!

Nämä kuultiin.

Jasse ja Jassen ystävät.