”Kiitos Endstand 1996–2008” – Samae Koskinen herkistyi esikuviensa jäähyväiskeikalla

Riihimäkeläinen Endstand heräsi hetkeksi henkiin vain vaipuakseen taas ikiuneen. Niin ikään Riihimäellä varttunut Sister Flo -solisti Samae Koskinen todisti Nosturissa yhtyeen viimeistä keikkaa ja liikuttui kyyneliin asti. Ilta sai Samaen miettimään, että ilman Endstandin esimerkkiä hän tuskin tekisi itsekään nykyisin musiikkia.

Teksti: Samae Koskinen, kuva: Ville Anger (angerdesign.blogspot.com)

Endstand
22.5.2010 Helsinki, Nosturi

Viime viikonloppuna Nosturissa järjestettiin kaksipäiväinen Combat Rock -levy-yhtiön 10-vuotisjuhla, jossa esiintyivät viime vuosikymmenten suomipunkin suurnimet. Luvassa oli riihimäkeläisen Endstandin uran viimeinen keikka.

Onneksi olin ostanut lipun jo etukäteen Tiketistä. Nosturilla oli jo yhdeksän aikaan jono Nesteelle asti, ja paikka oli loppuunmyyty.

Kaikella kunnioituksella illan aloittaneita Wastedia ja Manifesto Jukeboxia kohtaan, alusta alkaen oli selvää, ketä tänne oltiin tultu katsomaan. Endstand-paitoja näkyi yleisön päällä enemmän kuin tarpeeksi, ja ilmassa oli odotuksen tuntua.

DJ taisi ennen keikkaa soittaa linköpingiläistä Outlastiakin, joka oli eräs Endstandin laulajan Janne Tammisen 90-luvulla Riihimäelle tuomista bändeistä. Tuollainen kulttuurivaihto tarvitsi aktiivisen dynamon, muuten pienellä paikkakunnalla mahdollisuudet kokea elämyksiä rajoittuivat radioon, televisioon ja myöhemmin internetiin.

Tammisen aktiivisen ajan jälkeen Riihimäellä oli monta täysin kuollutta vuotta. Keikkatarjonta rajoittui pubitrubaduureihin ja coverbändeihin, kunnes nyt ihan viime vuosina uusi sukupolvi on alkanut järjestellä klubeja ja tarjota mielenkiintoisia kokemuksia hiphopin ja huuhaamusan parissa.

Tämä ankeus taitaa olla Suomessa todellisuutta jokaisessa hieman pienemmässä kaupungissa, mutta korostankin tässä yhden henkilön aktiivisuuden merkitystä. Omalla tekemisellä voi olla todellinen aaltoefekti, ja se voi vaikuttaa positiivisesti monen ihmisen elämään.

Hieman yhdentoista jälkeen Endstand aloitti. Alusta asti oli selvää, että kyseessä olivat hauskat hautajaiset. Riihimäkeläisen ydinryhmän Janne Tammisen, Mika Kaukosen ja Joel Sipilän lisäksi etulinjassa oli myös kitaristi Juho Angervuori. Oli fantastista kokea noin älytön määrä positiivista energiaa, yhtye säteili lavalla.

Deathbedistä lainassa ollut rumpali hoiti hommansa erittäin mallikkaasti, joskin rumpalien kanssa yhtye on aina ollut enemmän tai vähemmän helteessä. Palli on ollut varsin tuulinen. Mutta kun aktiiviuran viimeinen varsinainen rumpali Pekka astui paikalle muutaman biisin ajaksi, todellinen show lähti käyntiin räkimisineen kaikkineen. Äijä löi rummut hengiltä.

Välispiikeissään Tamminen jaksoi tasapäistää yhtyettä yleisöön nähden. Hänen mukaansa kuka tahansa olisi voinut olla sillä lavalla, jos uskoo tarpeeksi asiaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Todistin Endstandin uran toista keikkaa Riihimäen nuorisotalolla vuonna 1996, ja treenasimme samassa kämpässä muutaman vuoden ajan. Bändi harjoitteli miltei päivittäin hinkaten läpi samoja biisejä. Niin sanottu työmoraali oli ällistyttävä. Mutta mitäpä muutakaan tekemistä nuorilla työttömillä olisi ollut kuin soittaa musaa, josta välittää.

Uskon, että ilman Endstandin kundien esimerkkiä en tekisi itse musiikkia nykyään. Olisin ehkä hieman enemmän koulutettu, mutta monta kokemusta köyhempi ja onnettomampi.

Suomen tyylisessä maassa on mahdollisuus aloittaa taiteellinen ura sossun ja työvoimatoimiston kautta, mutta sen eteen joutuu käymään armottoman arvokeskustelun muiden kanssaihmisten kanssa, puhumattakaan byrokraattisesta sodasta. Näihin sain eväitä nimenomaan näiltä jätkiltä.

Yhtye soitti noin tunnin ajan. Kyseessä oli pisin keikka, mitä he olivat koskaan soittaneet. Biisimateriaali sopii kyllä paremmin tiivistettyyn muotoon, mutta energia lavalla ei himmannut missään välissä.

Mielestäni bändi ei ikinä onnistunut levyllä niin hienosti kuin livenä, mutta tässä tyylilajissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Varsinkin kun maassamme on totuttu nauhoittamaan äärimusiikkina lähinnä metallia, vielä moderneilla standardeilla, ja niissä äänitteissä esiintyy harvemmin raivoa.

Bändin lähtiessä lavalta encoreita ei kuultu. Kun Nosturin Eeka ojensi Tammiselle ”Kiitos Endstand 1996-2008″ -paidan, meikäläinen tihrusti jo itkua miksauspöydän läheisyydessä. Mutta kivempi on pillittää siitä, kun on hyvä fiilis!

Eli kiitos musasta, esimerkistä ja siitä, että kuolitte saappaat jalassa.

Kirjoittaja on Riihimäeltä kotoisin oleva Sister Flo -yhtyeen laulaja-kitaristi. Hän on myös julkaissut kaksi sooloalbumia.