”Seitan, seitan!” – Samae Koskisen liveraportti Behemothin keikalta

Helsingin Nosturissa tarjottiin sunnuntai-illan ratoksi puolalaista äärimetallia. Sister Flo -solisti Samae Koskinen löysi Behemothin keikasta yhtymäkohtia paitsi Morbid Angeliin myös Kissiin ja Waltarin Kärtsy Hatakkaan.

Teksti: Samae Koskinen, kuva: Jimmy Hubbard

Behemoth
7.3.2010, Helsinki, Nosturi

Ensikosketukseni Behemothiin oli viime vuoden lopulla Tampereen Anttilassa. Albumin kannessa oli tarra, jossa erinäiset julkaisut kertoivat yhtyeen olevan brutaaleinta tavaraa maan päällä. Uudelleen äärimetallista innostuneena ostin levyn sokkona ja totesin sen olevan aika helvetin hyvä.

Puolan listaykkönen Evangelion sisältää erittäin teknistä mutta melko perinnetietoista Morbid Angel -deathia sävykkäästi tuotettuna. Tämän takia yhtye tuli nähdä livenä ja siihen tarjoutui mahdollisuus Nosturissa.

Ihmisiä oli eksynyt kiitettävän paljon paikalle, joskin sunnuntai verotti suurinta hurmosta selkeästi. Biisien välillä oli huolestuttavan hiljaista, joskin takavasemmalta kuulunut kimeä ”seitan, seitan” jaksoi hymyilyttää hetken.

Bändin pääjehu Nergalista ei saa kovinkaan sympaattista kuvaa haastattelujen perusteella, mutta livenä äijällä riitti karismaa. Reippaasti Kärtsy Hatakkaa muistuttavasta olemuksestaan huolimatta hän on energinen esiintyjä ja todella monipuolinen laulaja. Death metal -vokalistiksi siis.

Kolmikymppinen mies on kirjoittanut itsekseen bändin biisit jo 15-vuotiaasta lähtien. Bändi taitaa olla intti ja Nergal kenraali: samanlaiset sivuilta leikatut hiustyylit ovat kyllä ”persoonallisia” metallimaailman mittapuulla, mutta jotenkin se haisee. Ei täsmälleen samalla tavalla kuin Kissin nykyinen sessiomuusikoiden käyttö livenä mutta vähän sinne päin. Bändin muut jäsenet tuntuivat statisteilta. Kakkoskitaristin kitaraa hädin tuskin kuuli.

Behemothin keikkaa vaivasi sama mikä vaivaa hevikeikkoja usein; musiikki on kuin levyltä kuuntelisi. Luulen, että tämä oli suurelle osalle yleisöä vain positiivinen asia, mutta itse tahdon nähdä lavalla vaaraa, mokailua ja elämää. Totaalisesta shoegazingista yhtyettä ei voi todellakaan syyttää, liikettä ja räkimistä toki nähtiin, mutta umpeen sovitettu keikka oli yllätyksetön seurata. Yhtye toki soitti äärettömän tiukasti, varsinkin rumpali Inferno oli kellontarkka.

Vaikka rumpalikolibri otti pisteet kotiin selostaessaan Evangelion-levyn teosta kertovassa dokkarissa hellyttävästi, kuinka jätti kaljanjuomisen pois päivärutiineista nauhoitusten ajaksi, niin oli silti hyvä, että keikalla rumpusoolo jäi lyhyeksi.

Yllätyksellisintä oli se, että bändi soitti aika hiljaa. Luulin, että kaikilla Nosturin keikoilla tarvitsee tulppia, mutta nyt ne osoittautuivat tarpeettomiksi.

Aika paljon jengiä valui pois keikan aikana, mikä on sääli, sillä viimeisen biisin aikana Nergal heitti semmoisen myssyn päähänsä että Bruce Dickinsonin Powerslave-naamarikin kalpenee.

Keikka oli kokonaisuutena aivan hyvä, sain sitä mitä lähdin hakemaan. Oli silti hienoa huomata, että bändi jaksoi soittaa aika kompaktin keikan, setti kesti encoreineen reilun tunnin. Vaikka biisit olivat tuttuja ja soitto hyvää, niin blastbeatin, murinan ja strobonnälkä tuli tässäkin ajassa tyydytettyä.