33. Puistoblues muuttaa niskat punaisiksi

Jean Ramsayn niska punotti Puistobluesissa. Lynyrd Skynyrd -paitaa tai ZZ Top -partaa ei kuitenkaan tarttunut matkamuistoksi.

Teksti: Jean Ramsay
Kuva: Craig ONeal / Wikimedia Commons

Kiirehdin pressitilaisuuteen. Olen myöhässä, mutta niin on John Lee Hooker Jr’kin. Hyvä. Järkyttävän pitkät jonot festivaalialueella ulottuvat ohi pressikeskuksen ja yhden festivaali-venuen tilana toimivan Stålhanen kartanon. No niin, tältä näyttää loppuunmyyty Puistoblues.

Aina ei ollut näin. Varmaan osa porukasta muistelee yhä kauhulla jolloin oli Bonnie Raitt ja raamatullinen vedenpaisumus, ja yleisössä kolminumeroisia lukuja maksaneita asiakkaita. Siihen meinasi tämä perinteikäs festari kaatua.

Mutta nyt ovat asiat toisin. Ollaan palattu menestysvuoden 1996 tunnelmiin, jolloin Lynyrd Skynyrd ja The Bandin rippeet vetivät alueelle ennätysyleisön. Alueelle mahtuu vain 15 000 ihmistä, ja tuon mitan tultua täyteen poliisi joutui lopettamaan lipunmyynnin portilla.

Nyt, festivaalin 33 vuonna, raja on vedetty 12 000 katsojan kohdalle, sillä on haluttu pitää kiinni tilaisuuden piknikmäisyydestä, sanoo festivaalijohtaja Jouni Hyytiäinen kameroiden räpsiessä kuvia leveästi hymyilevästä John Lee Hooker Jr’stä, joka on juuri kävellyt huoneeseen.

Leveä amerikanmeininki. Miljoonan dollarin hymy. Aurinkolasit ja cooli jazz-hattu. Kyselemme mukavia ja mies juttelee mukavia. Saamme mm. kuulla että festarikeikan ja klubikeikan suhde on sama kuin VW-kleinbussin ja Cadillacin. Kaikkein käpäyttävintä on kuitenkin mitä mies vastaa kysymykseen suurimmista musiikillisista innoittajistaan. No, isä, tietty. Ella Fitzgeraldin jazz, juu. Mutta Frank Sinatra? Dean Martin? Tämähän muuttuu mielenkiintoiseksi.

Lähden alueelle. Jonot ovat hieman lyhentyneet, ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko saa maailman näyttämään harmoniselta ja kauniilta. Päälavalla joku trio veivaa Mannish Boy’tä, ja slide ja resoonaattorikitara soivat tyylikkäästi.

Täyttä on, muuta ei voi sanoa. Olo on kuin pakolaisleirillä, joskin varsin hyväosaisten pakolaisleirillä. Silmänkantamattomiin on piknikkkiä piknikin perään. Järvenpäässä keski-ikä tulee kylmälaukkuineen ja kaljamahoineen. Myös Lynyrd Skynyrd –paitoineen, sillä niitä näkee yhden minuutissa.

Saivartelu sikseen, Njassa spiikkaa The Balls’ia lavalle. Ja sieltä ne jo tulevatkin, koreissa puvuissaan, cooleina kuin maailman valtiaat. Etta Jamesin Tell Mama’lla lähdetään, ja voi Jeesus, kyllä kuulostaa alkuperäisellä basistilla (!) Rane Raitsikalla, Antero Prihan ja Panu Syrjäsen torvilla ja Fabulettesin enkelikuorolla terästetty The Balls upealta!

Tätä on blues parhaimmillaan. Jokaisessa nuotissa kuuluu eletty elämä. Jokainen äänen särähdys on kuin painaisi arpea joka muistuttaa siitä miten haava alun perin saatiin.

Skottiruutuisessa liivi-housu yhdistelmässä todella hyvältä näyttävä Marjo Leinonen on huikeassa vedossa, tanssahdellen lavalla ja hämmentäen keitosta kieli poskessa vedetyillä välispiikeillä. Ultracoolisssa, Hank Williams –henkisessä valkoisessa puvussa esiintyvä Peevo vilauttelee slidea kuin stilettiä: eleettömästi ja murhaavasti. Basisti Jimi Sero on keltaisessa puvussaan ja blues-hatussaan cooliuden puhtain mahdollinen ilmentymä. Miten se pystyy soittamaan kun sillä on noin paljon sormuksia?

Kokoonpanon täydentää kolmannessa kitarassa (vuonna 2007 menehtyneen alkuperäiskitaristi Tipi Järvisen tilalla) Rane Raitsikka. Mies huojuu sinapinvärisessä puvussaan lavan oikeassa reunassa kuin puujumala. Ja sitähän hän onkin, lähimpänä mitä suomalaisella katurockilla on Keith Richards’ia, jonka pelkkä läsnäolo nostaa bändin rock-uskottavuutta 100%.

Tekee melkein mieli itkeä, mutta ei voi, koska hymyilyttää niin paljon. Tekee mieli kiivetä lavalle ja halata näitä kaikkia.

The Ballsin setin aikana kaikki on kaunista. Kaivan kassista jääkylmän kaljan (sallittua, muuten), ja alan huomaamattani heilua musiikin tahtiin. Tätä ilmeisesti on se, että on hyvä fiilis.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Niska ja pohkeet tuntuvat jo punoittavan, joten suuntaan kaljateltalle. Väljää. Nurkassa joku kaveri myy fritti-paskaa kovilla hinnoilla. Ostan perunat. Guacamolea. Hyvä.

Kaljakin on tasan viisi euroa, hyvä. Ei tule kolikoita taskun pohjalle menoa hidastamaan.

Viilenneltyä itseäni teen kierroksen alueella. Alueen perältä löytyy hauska lasten nikkarointinurkkaus, jossa tenavat rakentavat kitaroita vanerista ja maalaavat niitä sitten villeillä väreillä. Meno on kuin joulupukin pajalla, aina isopartaisia ja isomahaisia HD-miehiä myöden. Hymyilyttää.

Takana häämöttää uimaranta, jossa meno on vielä paratiisimaisempaa. Lapset polskivat ja aikuiset hymyilevät rannalla. Käyn viilentämässä jalkojani rantavedessä. Upea päivä. Niskaa polttelee.

Alueen vieressä on letku maassa, ja sen päässä väärinpäin kolme isoa suihkua. Siitä ruiskuaa taivaalle vettä , ja ihmiset hyppivät tai kävelevät näiden käänteisten vesiputousten läpi. Lapset nauravat ja loikkivat riemuissaan. Isot HD-miehet kävelevät aurinkolasit päässä vesisuihkun läpi ilmeenkään värähtämättä. Hymyilyttää.

Pisteet järjestäjille. Helvetin hyvä juttu. Tulee melkein mieleen kuvat festareilta 60-luvulla, ajalta ennen Altamontia ja kiljutonkkaisia teinejä. Lapsia ja hippejä ja sateenkaaria ja auringonpaistetta. Hymyileviä naamoja. Missään ei kukaan kaatuile kännissä. Hämmentävää.

Jatkan kierrosta. Samoja kojuja kuin edellisvuonnakin, miltei samoilla paikoilla. Taas pari Lynyrd Skynyrd -paitaa. Ovatkohan nuo olleet täällä vuodesta 1996? Eivät löydä portille?

Fennican Erkka myy levyjä. Hieno mies, ja kova panemaan levyjä aakkosjärjestykseen. Myös festarialuaeen suunnilleen ainoa varjoinen paikka, johon jengi tulee läkähtyneenä vilvoittelemaan ja ostaa siinä sivussa pari levyä. Ovela kettu, tuo Fennica-Kettunen.

John Lee Hooker Jr aloittaa settinsä, ja toden totta, Dean ja Frank, nyt ollaan Las Vegasissa. Valkomustiin pukeutunut kaveri on kyllä showmies parhaasta päästä, mutta suunnilleen niin kaukana isästään kuin bluesin piirissä pääsee. Mieleen palaa Charles Shaar Murrayn John Lee Hooker elämänkerta Boogie Man, jossa junioria kuvaillaan lähinnä hemmotelluksi kakaraksi ja isälleen pettymyksen toisensa perään aiheuttaneeksi narkiksi, jonka suurin saavutus oli saada pikkuveljensä Robert myös huumekoukkuun.

Kolmantena kuultu hidas avioero-blues osuu ja uppoaa. Tässähän on jo melkein jotain omakohtaista tunnelmaa. No, pelko pois, kohta palataan taas viihteellisemmän materiaalin pariin. Isäukon ja Bonnie Raittin kihelmöivä I’m In The Mood vesitetään täysin, mutta vielä pahemmin pojan bändi kohtelee Boom Boom Boom’ia, joka on jo niin Viking Line’a, että alkaa jo vituttaa. Rahastuksen makua, kuulkaa. Näin ratsastetaan isolla nimellä. Hyvä show, joo, mutta kyllä nimi velvoittaa vähän enempään.

Kun viimeinekin mielenkiinto alkaa mennä, turvatuu Juniori seksiin. Yleisöstä otetaan kolme itsekritiikitöntä vähäpukeista naista tanssimaan lavalle, ja se jolla on tiukimmat ja punaisimmat housut ja joka kyykistää matalimmalle voittaa palkinnon. Joka on? No Juniorin levy, totta kai.

Basistin turvautuessa peukkubassotteluun, luovutan lopullisesti ja pakenen myyntikojujen takaiseen metsikköön, jossa suuri joukko muitakin auringon uuvuttamia ihmisiä makaa erimuotoisissa yhdistelmissä.

Katselen kun ihmiset torkkuvat, lyövät korttia tai muuten vaan tappavat aikaa. On tuskallisen selvä, että jos tänne ei ole tultu ihan vaan piknikille, niin sitten tänne on tultu katsomaan ZZ Top’ia.

Teen jälleen kierroksen alueella. Alkaa jo sieppaamaan tämä alueen ulkosyrjän ravaaminen päästäkseen toiselle puolelle. Alan toivoa, että tulevina loppuunmyytyinä vuosina alueelle jätettäisiin pitkittäis ja poikittaisuunnassa pari väylää, joita pitkin voisi päästä liikkumaan. Nyt kavereitaan tai oikopolkua etsivä bluesin ystävä joutuu loikkimaan ihmisten tuorejuustojen ja vilttien päällä, ja saa osakseen mulkoilevia katseita tai ärsyyntyneitä ”kato vähän” uhitteluja.

Eddie Cotton Band aloittaa. Kuulostaa hyvältä, mutta toisaalta mikä tahansa kuulostaisi hyvältä edellisen show-bluesin jälkeen. Hammond B3, kitara, basso ja rummut on toimiva resepti, mutta… Alkaa tympiä parin biisin jälkeen. Myöskään Sky is Crying ei ole kenties se nerokkain biisivalinta, kun iso grilli paahtaa taivaalta syntistä lihaa täydellä höngällä. Dust My Broom taas on niin ilmeinen, että hohhoijjaa.

Ihan kivaa, juu, mutta… Miksi? Toki Eddie Cotton Band on Balls’in r &b:hen , Hooker Jr’n show-spedeilyyn ja ZZ Top’in boogieen verrattuna päivän tyylipuhtain bluesbändi, mutta ei sekään oikein tunnu riittävän poistaamaan tiettyä pakkopullan makua. Sanottakoon, että pienellä klubilla bändi olisi luultavasti toiminut kuin tauti, mutta näin isolle lavalle sen karisma ei rittänyt.

Nyt Puistoblues 2010 paljastuu eräänlaiseksi – sallikaa poliittisen korrektiuden reunalla tasapainoileva vertaukseni – hampurilaiseksi, jossa on maukasta valkoista käsin tehtyä leipää kaksin puolin ja välissä kaksi aika mautonta, mustaa pihviä. Pihvit tuntuvat tarpeettomilta, mutta ilman niitä ei ole hampurilaista, kuten ei ilmeisesti bluesfestivaalia voi olla ilman kiintiö-afroamerikkalaisia. Onko niin, että autenttisuuden alttarille uhrattaessa ei enää sisältö olekaan ykkössijalla? Tai maku?

No, lisää kastiketta niin mikä tahansa maistuu paremmalta. Juon toiseksi viimeisen oluen. Lisäisin myös aurinkorasvaa, mutta sitä ei yksikään alueen kojuista myy. Tunnen niskani punoittavan. Kenties se on lähestyvä ZZ Top.

Kierrän alueen viimeisen kerran. Nyt alkaa jo jengi hoipertaa, mutta jotenkin aakekallialamaisen sivistyneesti ja huvittavasti. Edessäni kävelee kaveri, joka on tatuoittanut selkäänsä Lynyrd Skynyrdin logon. Nyt menee jo liian pitkälle.

PA:sta kuuluu yht’äkkiä todella kovaa outoa boogie-trancea ja suden ulvontaa. Jengi nousee takajaloilleen. Tunnelma tiivistyy. Avaan viimeisen kaljan.

ZZ Top aloittaa. Intronauhan selkeys on tiessään, ja ääni tulee oudon aaltomaisesti, välillä kovempaa ja välillä hiljempää. Ilma on äänen välittäjäaine jne.

Kolme ensimmäistä biisiä menevät biisijärjestystä ja valepysäytyksiä myöden yks yhteen kuin parin vuoden takaisella Live in Texas DVD:llä. Onkohan joku laittanut sen soimaan? Suuntaan lähemmäksi nähdäkseni ovatko parrat oikeita.

Joudun luovimaan imitaattorien keskellä. Joku vitsiniekka ilmeisesti myy tekopartoja alueella, sillä vastaan tulee useita stetsoneihin ja tekopartaan pukeutuneita seurueita, jotka soittavat ilmakitaraa. Hämmentävää, etenkin kun on kyseessä isorintainen nainen.

Billy Gibbons ujuttaa Jesus Left Chicagon sekaan sanan ”Helsinki”. Ööö… Olemme Järvenpäässä, Billy. Geopolittisesta sammakkosta huolimatta bändi groovaa kuin unelma, ja näyttää juuri niin vähäeleisen hyvältä kuin toivoa voi. Hellepätsi alkaa unohtua näitä kaveria tuijottaessa. On tämä vaan maailman nerokkain yhtye.

Kuten lavaa reunustavat ja rumpukoroketta kohti pienenevät (ensin 3 päällekkäin, sitten 2, sitten 1) vahvistin-tornit, on Puistoblues 2010 redusoimisen juhlaa. Känni tiivistyy yleisössä auringon paahtaessa turhat mehut pihalle, ja samoin tiivistyy blues lavalla. Ballsin 11.sta henkilöstä puristetaan Hooker Jr’n 6, josta vähennetään pari ja jäljellä on Eddie Cotton Bandin 4, jotka vuorostaan tiivistyvät kello kuuten mennessä kolmeen kuivakkaan blues-joulupukkiin, jotka heittelevät yleisölle lahjoja toisen perään. Punakuonot loistavat ja muutakin on vedetty kuin rekeä.

Joku blondi tuo Gibbonsille tämän pyynnöstä ”blues-hatun”, jonka tämä laittaa ”afrikkalais-hattunsa” päälle. Ei se ole afrikkalais-hattu, Billy, se on suihkumyssy, tekee mieli sanoa.

Joulupukit veivaavat obskuurimpaa materiaalia ja yleisö odottaa Eliminatorin hittejä. Vieressäni liian pieneen T-paitaan ja ihmeelliseen hattuun sonnustautunut sonni huutaa ”Veer izz Sharp Trest Man!?!”. Aiheellinen kysymys. Niskaa punottaa jo niin tuskallisesti, että suuntaan kohti Fennica-Kettusen varjokeidasta. Huono idea, sillä päädyn seisomaan paikkaan, jossa kolme umpijurrista kaveria kokee keikkaa varsin psykedeelisellä tavalla: kuvaamalla itseään soittamassa akustista kitaraa ja huuliharppua ZZ Topin soittaessa taustalla. Ja katsomalla sitten niitä videoita kännykältä. Kunnes kuvaaja ja ”esiintyjä” vaihtavat paikkaa, ja taas jatketaan. Arvostan. Kunnon sekoilua.

Ja sieltä ne tulevat, kauan pihdatut, aina yhtä kovat. Sharp Dressed Man. Gimme All Your Lovin’. Legs.

Jengi sekoaa ja hyppii sohvalla. Kirjaimellisesti. Joku on tosiaan raahannut paikalle sohvan. Etu-alalla kolmikko kuvaa itseään entistä kiihkeämmin näiden biisien aikana. Järvenpään japanilaiset, ajattelen. Älä suinkaan koe itse asiaa, vaan asetu sen eteen ja anna kaverisi ottaa siitä kuva, jotta voit himassa katsoa missä on tullut oltua. Nerokasta.

Taustalla tasainen virta kylmälaukkuja ja punoittavia niskoja suuntaa pois alueelta. Nerokasta. Pääbändi soittaa suurimpia hittejään ja te menette himaan. Ilmeisesti en ole ainoa joka on saanut auringonpistoksen.

Encorena Tush, ja sitten pois. Lyhyeksi jää. Mutta silti, hei… 33 1/3. LP. Long player. Onnea, Puistoblues! Long may you run!