Agenttimme Iceland Airwavesissa: Owen Pallettin huumaa ja jonotuksen tuskaa

Iceland Airwaves tuli ja meni. Toimittajakaksikkomme koki ja kirjoitti puheenvuorot, joissa annetaan läjäpäin tunnustusta ja hitusen moitteita. Ensin puheenvuoron saa skribentti Vanha-Majamaa, seuraavaksi fotojournalisti Onninen.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa ja Oskari Onninen, kuvat: Oskari Onninen

No nyt! No niin! No huh! Ai-jaa!

Reykjavikista on kotiuduttu. Keikalta toiselle ravaaminen, kuumassa vedessä lilluminen, hyvä ruoka ja ilmainen viina uuvuttivat siinä määrin, että päiväkohtainen raportti jäi haaveeksi. Tässä kuitenkin viikon kymmenen parasta asiaa. Ei ehdottomassa järjestyksessä.

1. Owen Pallett @ Kaffibarinn

Kanadalaisen viuluvirtuoosin off-venue-keikka piskuisessa kahvilassa oli enemmän, kuin uskalsi odottaa. 30 henkeä vetävään paikkaan oli ängennyt vähintään kolminkertainen määrä ihmisiä. Owen Pallett soitti kirjaimellisesti edessäni. Viulu tökki rintakehää, jousta piti varoa. Ja sitä, ettei vahingossa läikytä olutta muusikon pedaaleille.

Keikka oli silkkaa euforiaa. Rumpali, jonka suhteen olin aiemmilla Helsingin-keikoilla skeptinen, osoitti tarpeellisuutensa, pitäen Owenin minimaalisen materiaalin hyvin kasassa. Viimeiseksi (tietenkin) säästetyn Lewis Takes Off His Shirtin aikana olo oli jotain sanoinkuvaamatonta.

2. HARPA

Vaikka missasin Yoko Onon (paska) ja Veronica Fallsin (ilmeisen kova), ja vaikka Björk esiintyi kädenlämpöisesti, oli kaupungin uudessa musiikkitalossa jotain tavattoman hienoa. Skandiarkkitehtuuri istuu ympäristöönsä täydellisesti, rakennus on kaunis niin sisältä kuin ulkoa. Ehkä hienointa oli kuitenkin sen salliva ilmapiiri: alkoholijuomat sai poikkeuksetta ottaa mukaan konserttisaleihin, eikä esimerkiksi laukkuja tarkistettu missään vaiheessa.

3. Faktory

Reykjavikin oma Siltanen tarjosi hyvää krebailua kaikille siitä kiinnostuneille. Vaikka itse tanssin itseni niin puhki perjantaina (josta seurasi flunssa ja lauantain välikuolema), etten lauantaina jaksanut James Murphyn lämmittämää saunaa fiilistellä kuin vartin, oli tuo ilta varmasti paikalla olleille mieletön kokemus. Kahden kerroksen tanssiparatiisi on pieni ja hikinen, ja sinne saa jonottaa (ellei pääse photo-rannekkeella takaovesta sisään).

4. 12 Tonar

Kaupungin tunnetuin levykauppa on jokaisen levykeräilijän kohde nro. 1. Liki täysin paikallista musiikkia tarjoilevan putiikin myyjät ovat asiantuntevia ja avuliaita, ja ylä- ja alakerran sohvilla voi viettää tuntikausia levyjä kuunnellen. Minkä tahansa tuotteen voi napata hyllystä, poistaa muoveista ja laittaa soimaan. Paikan omistaja keittää sinulle samalla maittavat espressot. Onpa kuulemma viskiäkin tarjonnut joskus.

5. Retro Stefson

Maan mielenkiintoisin artisti monellakin tapaa. Vientitoivo, toki. Silti en jaksa uskoa, että ulkomailla lähtisi. Ja se on sääli. Hurjan nuorilta näyttävien poikien (ja yhden tytön) muodostama orkesteri soittaa rytmikästä, yhtälailla Prince-soulille kuin Panteralle kumartavaa hyvän mielen tanssimusiikkia. Keikalla yhtyeen turhimmalta vaikuttanut kilkutinkaveri osoittautui kaikista olennaisimmaksi: hän sai koko yleisön tekemään käsillään yhtä sun toista liikettä. Huipuksi jäpikkä hyppäsi vielä yleisön sekaan, ja sai koko väen rumbaamaan rinkiä salin ympäri. Huh huh!

6. Blue Lagoon

Joo, ihan hirveä klisee. Islannin oma Serena. Turistirysä. Ja mitä vielä — lauantaina järkätty Blue Lagoon Chill oli kokemuksena aivan mieletön. Hyinen keli, jumalaisen lämmin vesi ja auringonpaiste. Ja kaiken kesken raekuuro täysin tyhjästä. Kaljaa, livemusiikkia ja hyväntahtoista biletystä. Vähän spring break -meininkiä, mutta mikäs siinä!

7. YACHT

Kukapa olisi uskonut? See Mystery Lightsista on jo parisen vuotta, ja Shangri-Lata en ole itse edes kuunnellut. Silti brooklynilaisen YACHT:n keikka oli ihan älyttömän kova. Jona Bechtolt sätki väkkäränä ja hyppi yleisöön, Claire Evans laulatti yleisöä valkoisissa trikoissaan. Kunnon bändimeininkiä, jota en osannut odottaa. Psychic City lopussa sai (uskoakseni, sillä eturivistä en taakse juuri kuikuillut) koko kansan hyppimään yhteen tahtiin.

8. Atlantti

Kansainvälisille toimittajille järjestetty pressireissu huipentui siihen, kun nelisenkymmentä eri tavoin humaltunutta toimittajaa juoksi rivissä hyiseen Atlanttiin. Kokemus, jota ei voi sanoin kuvailla. Ja sen jälkeen kuumavesialtaaseen hörppimään Brenniviniä.

9. Pylsa

Olen kasvissyöjä, mutta kaikkea täytyy kokeilla kerran. Paikalliset hot dogit ovat totisesti parhaita asioita tässä elämässä. Legendaarisin pylsakoju on seissyt paikallaan jo rapiat 70 vuotta. Ilmeisesti salaisen kastikkeen resepti on säilynyt samana. Kojun takaseinällä näkyy kuva Bill Clintonista nauttimassa paikallista kuumaa koiraa. Ei kannata missata.

10. Ihmiset

Ihmiset, tietenkin. Paitsi, että islantilaiset tuntuvat harvinaisen mukavilta ihmisiltä, on näin pienillä festivaaleilla sopivan helppo ylipäätään tutustua väkeen. Ensimmäisenä päivänä tavattuihin tyyppeihin törmää sen jälkeen kaupungissa, jossa on kaksi pääkatua ja parit liikennevalot, liki jatkuvasti. Päivän ensimmäisistä off-venue-esityksistä aamuyön kotibileisiin.

0. Ei niin hyvät

Koska negatiivisuus on perseestä, mainittakoon vain, että pettymyksiin lukeutuivat lähinnä tylsä Beach House ja koko festivaalin niputtanut Rich Aucoin, joka yritti vimmatusti taikoa YACHT-toisintoa mutta sai molemmat Rumban edustajat itkemään verta. Huippu oli hostellille palattua löytää twitteristä tuore kuva, jossa tämä Kanadan lahja idioottielektrolle crowdsurffasi. Surffilaudalla.

Anton Vanha-Majamaa

Islantipartiomme valokuvaava puoli paketoi festivaalin parhaat ja huonot puolet tiivistelmään:

+++ Veronica Falls

Lontoolaisnelikon surkeana helkkyvä jangle pop teki lähtemättömän vaikutuksen. Kuutiotilavuudeltaan tuplasti Tavastian kokoisessa konserttisalissa oli viitisensataa ihmistä, ja yhtye kietoi ne laulajakaksikkonsa Roxanne Cliffordin ja James Hoaren johdolla haikeiden melodioiden ja kitararäiskeensä ympärille. Aivan hurja suoritus ensi viikolla debyyttilevynsä julkaisevalta bändiltä. Flow’ssa 2013 tavataan.

++ Norja

Niin, saavuin Islantiin ja huomasin haluavani nähdä lähinnä norjalaisartistien keikkoja. Kuten jo viime talven by:larm osoitti, vuonomaan indieskene voi uskomattoman hyvin. Jo silloin no-waveisalla murjonnallaan hurmannut Deathcrush vakuutti jälleen. Maailman iloisin yhtye Team Me soitti Rubikin sateenkaarikilkkeen ja Mew’n taikariffittelyn sukuista indierockia sydän täynnä twee-söpöilyä. Vaikuttavin oli silti aiemmin rockettothesky-nimikkeellä tunnettu lauluntekijä Jenny Hval, jonka minimalistiset kappaleet ovat PJ Harveytakin ahdistuneempia seksuaalisessa mielessä ja vievät Cocteau Twinsin eteerisyyden esoteeriselle tasolle. Menin jopa niin pitkälle, että katsoin Hvalilta toisenkin keikan ihan vain saadakseni ostaa cd-muotoista musiikkia kotiinviemiseksi.

+ Just Another Snake Cult

Esimerkki siitä, että Islanti ei ole aivan jumiutunut musiikillisiin konventioihinsa, post-rockiin ja efektoituun folkiin. Paikalliselta Ariel Pinkiltä vaikuttava makuuhuonepoppari XX 7-henkisine bändeineen on terässä arviolta joka kolmannen biisin kohdalla, mutta silloin sen riemunkirjava lo-fi-psykedelia on mitä parhainta huumetta.

– Tukkoisuus

Monelle paikalliselle ja festarivieraalle Airwaves on etusijassa biletysfestivaali. Sen ymmärtää, nimittäin myönnetään suoraan se, että ilman pressipassia konserttipaikan vaihtaminen ja vastaava aikataulupelailu illan aikana voi olla hyvinkin hankalaa. Suosituimmat paikat ovat väistämättä tihkussa kyhjöttelevien jonojen päässä ja vaikka pressipassilla olisi kuinka etuoikeutettu kiilaamaan itsensä sisälle, jonojen ohitse, Niki & the Dove ja tUNEyARDS jäivät näkemättä siksi, että paikallinen Tavastia NASA oli täynnä alkuillasta lähtien. Samoin James Murphyn dj-setti Dynamosta muistuttaneella pikku-ullakolla oli käsittämätöntä toppatakkiryysistä (narikat eivät kuulu paikalliseen baarikulttuuriin), jonka ihmiset muuttivat turkkilaiseksi saunaksi.

Vastavuoroisesti on kyllä sanottava, että jos onnistuu pelaamaan itsensä sopivaan paikkaan sopivaan aikaan, käsite intiimit klubiolosuhteet uudelleenmäärittää helposti itsensä. Owen Pallettin keikka noin 40 ihmistä vetävässä kahvilassa olisi hurjaa jo sinänsä. Lisäjännitystä siihen toi se, ettei olisi tarvinnut heilauttaa päätä montaakaan senttiä, niin se olisi osunut Pallettin viuluun.

– – Paikallinen keikkakuvauskulttuuri

Keikka toisensa jälkeen näky oli sama. Valokuvaajat linnoittautuivat kuvaushäkkiin, nostivat kameransa ilmaan ja roiskivat sarjatulta salama päällä artistin naamalle parhaansa mukaan. Sama jatkui koko keikan ajan, sillä rajoituksia ei juuri ollut. Olin sitten yleisössä tai yrittämässä katsoa oman etsimeni lävitse, paikallisessa kamerakulttuurissa häiritsi keikan katsomista tai kuvaamista jatkuvasti. Kolmen biisin sääntö on oikeasti hyvä keksintö. Piste.

Kritiikistä huolimatta lopuksi vielä sama vanha tarina. Iceland Airwaves on edelleen täysin uniikki festivaali, joka jokaisen tulisi kokea edes joskus.

Oskari Onninen