Arviossa Yona & Liikkuvat pilvet: Vaikenen laulaen – Levy, joka lämmittää niin Värttinä-fania kuin indien ystävää

”Yona kykenee luomaan tekstin ja musiikin välille mielettömän vahvan sidoksen. Niin lyyristä kuin musiikillista juonta peittää melankolian harso, jonka takaa pilkottaa häivähdys toivoa”, kirjoittaa Jussi Saarinen arviossaan.

Teksti: Jussi Saarinen, kuva: Asta Ikäheimonen

Yona & Liikkuvat pilvet: Vaikenen laulaen
Timmion

Yonan kakkosalbumi on lähellä napakymppiä.

Yona & Liikkuvat Pilvet tekee kansanmusiikkia urbaanille pop-diggarille. Se tuo Suomi-filmeistä tutun maalaisromanttisen maiseman keskelle vilkasta metropolia.

Kokoonpanon toinen levy vahvistaa näkemystä entisestään. Vaikka albumin sanoituksissa kuljetaan maantien laitaa ja kaivetaan aarteita lähimetsän kantojen alta, on siinä samalla jotain perin kaupunkilaista ja modernia.

Vaikenen laulaen karttaa selkeitä suuntaviivoja ja analyyttista katsetta. Tunne selättää älyn, ja biisit virtaavat unenomaisena tapahtumasarjana vailla rajoittavia kehikoita.

Liikkuvat Pilvet on ottanut Pilvet liikkuu, minä en -debyytin jälkeen huomionarvoisemman roolin. Yhtyeen haikea sointi viehättänee niin Värttinä-fania kuin nykyindien suurkuluttajaa. Didier Selinin 1960-lukulaisesti hengittävä tuotanto luo kiemurteleville kappaleille orgaaniset kehykset.

Albumin tunneskaala liukuu aina Toisen oma -luomutangosta Hölmökin tunnistaa rakkauden -biisin pirteään svengiin. Levyn progepala Sateenkaarilaulu leijuu jo psykedeelisissä sfääreissä. Puppa J:n vierailulla tuettu Maantien laitaa yhdistää puolestaan Tapio Rautavaara -estetiikan moderniin suomireggaeen.

Kaikki palaa kuitenkin Yonan tulkintaan. Taustojen tyylillinen sulavuus ja rikas instrumentaatio ovat vain solistin ilmaisua tukevoittavia tekijöitä. Yonan ääni soi samoilla taajuuksilla kuin Chisun tai Jipun mutta luonnollisemmin. ”Tanhuan kanssasi illoin”-tyyppiset fraasit kuulostaisivat korneilta kenen tahansa muun laulamina.

Yona kykenee luomaan tekstin ja musiikin välille mielettömän vahvan sidoksen. Äänen ja sanan dialogi konkretisoituu parhaiten Sataman usva -kappaleessa. Biisin yanntiersenmaiset pianot maalaavat apean tekstin kanssa lohduttoman kauniin tuokiokuvan kertojan alitajunnasta. Niin lyyristä kuin musiikillista juonta peittää melankolian harso, jonka takaa pilkottaa häivähdys toivoa.

Vaikenen laulaen lunastaa siihen kohdistetut odotukset, ellei enemmänkin. Yona nappasi Pilvet liikkuu, minä en -debyytillään vuoden 2010 tulokas-Emman, ja on ihme, jos kakkoslevy ei yllä lumovoimallaan vastaavanlaisiin saavutuksiin.

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/11