Chisu: Kun valaistun – Taidepoppia kansalle, jota ei taide kiinnosta

”Kun valaistun on kaupallisessa mielessä syksyn kiinnostavin kotimainen albumi, mikä harmillisesti kuuluu sen riskittömyytenä. Levyn on hankala kuvitella pysyvän pinnalla yhtään sen kauemmin kuin radiosoittolistat sitä kelluttavat”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Warner

Chisu: Kun valaistun
Warner

On helppo ymmärtää, miksi Christel Sundberg eli Chisu on sementoinut itselleen aseman maamme virallisena uskottavana naisartistina. Hän on lahjakkaampi biisinkirjoittaja ja tuottaja kuin muiden suomalaisten naispoppareiden taustajoukoissa vaikuttava ammattimuusikkoarmeija yhteensä. Lisäksi pitää jälleen kerran mainita se, että kaikki langat omissa käsissään pitävä artisti on Suomen musiikki-ilmastossa mitä raikkain poikkeus.

Lahjakkuudesta huolimatta Chisu vaikuttaa leipääntyneen. Kun valaistun on päällisin puolin masentavan varman päälle tehty albumi, jota kuunnellessa vai kaivata kaiholla Vapaa ja yksin -levyn (2009) Oi, Muusa!- ja Etsijät-biisien suureellista taidepoppia. Samoin tuotantopuoli jää biisien vaihtelevuudesta huolimatta yllätyksettömäksi.

Chisun ongelma on siinä, ettei hän saa yhdistettyä taiteellista näkemystä ja valtavirtaan vetoavia elementtejä ilman väkipakkoa – toisin kuin esimerkiksi PMMP.

Massoja kosiskeleva iskelmällisyys vaikuttaa vastentahtoisesti ahdetulta Imogen Heap -tyyppisen modernin elektropopin lomassa. Albumi taistelee koko kestonsa ajan tukahduttaakseen oman kunnianhimonsa: jo Minä ja mun pää -avausbiisin ultraviileä säkeistö hukataan, kun kertosäe osoittautuu ankeaksi Radio Nova -versioksi Goldfrappista.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miksi Kun valaistun on samanaikaisesti hienostunut ja täysin rahvaanomainen albumi. Se saa Chisun vaikuttamaan artistina Prisman hyllylle tehdyltä Róisin Murphylta ja hänen musiikkinsa taidepopilta ihmisille, joille riittävä taideannostus on kerran kymmeneen vuoteen Ateneumin seinällä nähty Taistelevat metsot.

Vaikka Chisu haluaa tehdä aivan kaiken itse, sanoituspuolella ammattiauttaja olisi tarpeen. Keskimäärin levyn tekstit ovat mitäänsanomattomuudessaan siedettäviä. Pahimmillaan livetään Google Translaten läpi suodatettuun Nine Inch Nails -angstiin, kuten ”Sullon vastassa kaksi meitä / minä ja mun pää / tuomittu samaan selliin / kunnes henki riistetään” -riveissä. Toinen vaihtoehto on Sabotagen ”enkelit on kieroja kuin rinkelit” -tyyppinen kuullunymmärtämisongelmaisille aikuisille suunnattu vaivaannuttava liirumlaarum.

Kun valaistun on kaupallisessa mielessä syksyn kiinnostavin kotimainen albumi, mikä harmillisesti kuuluu sen riskittömyytenä. Levyn on hankala kuvitella pysyvän pinnalla yhtään sen kauemmin kuin radiosoittolistat sitä kelluttavat.

Chisun jokainen levy on antanut viitteitä, että hän pystyisi tekemään modernin pop-klassikkolevyn heti, kun uskaltautuisi vähän rikkomaan kaavoja. Sitä paitsi on mahdoton kuvitella, etteikö Chisu saisi taidepaukkulevyllekin mahtumaan luontevasti muutamaa radiohittiä.

Lue koko arvio Rumbasta 13/11

Onko kriitikko oikeilla jäljillä? Kuuntele albumi Spotifysta.