”Pienen piirin kulttisuosikkina säilynyt Tenhi on kuin ankaran pohjolan sielunmaisema musiikiksi käännettynä. Yhtyeen kappaleet kuin toistavat kaikuja ajalta, jolloin ihmiset vasta saapuivat asuttamaan pohjoisen synkkiä metsiä”, kirjoittaa Saku Schildt arviossaan.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Tenhi
Tenhi
Collected Works 1997–2007
Prophecy
Kolkkoja folk-kaikuja kansamme kollektiivisesta tajunnasta.
Mistä ovat todella synkät laulut tehty? Eivät ainakaan tuplabasareista, särökitaroista ja huutolaulusta. Kotimainen neofolk-yhtye Tenhi todistaa, että raskaimmat sävelet irtoavat akustisista soittimista, laahustavista rummuista ja yksinkertaisen kiireettömistä, mutta satuttavan melankolisista sävelkuluista.
Pienen piirin kulttisuosikkina säilynyt Tenhi on kuin ankaran pohjolan sielunmaisema musiikiksi käännettynä. Ympäri maailmaa ystäviä löytäneen yhtyeen musiikki herättää vahvoja mielikuvia sumuharson peittämistä metsälammista ja tunturin laella kasvavista kitukasvuisista männyistä. Tenhin kappaleet kuin toistavat kaikuja ajalta, jolloin ihmiset vasta saapuivat asuttamaan pohjoisen synkkiä metsiä.
Vastikään triosta duoksi kutistunut kokoonpano on valmistellut uutta Saivo-levyään jo iät ja ajat. Odotellessa bändi julkaisee uudelleen kaikki neljä albumiaan sekä demot, ep:t ja ylijäämäbiisit niputtavan Folk Aesthetic -kokoelman. Yhtyeen koko tuotannon voi ostaa myös jyhkeänä seitsemän levyn Collected Works -boksina.
Tenhillä kesti aikansa puhjeta kukkaan. Kauan-debyyttilevy (1999) sisälsi hyviä ideoita ja kauniita piano-osuuksia, mutta tyylillisesti yhtye oli vielä raakile. Kolmen tähden albumilla oli liikaa ilmaa, jotta se olisi kantanut täyttä mittaansa. Myös Airut: ciwi -ep (2000) sekä sen jatko-osa, Airut: aamujen -albumi (2004), tarjosivat passelia, mutta isompina annoksina pitkästyttävää piano- ja perkussiovetoista neofolkia.
Omaan luokkaansa Tenhi nousi edeltäjiään ambientmaisemmalla Väreellä (2002). Orkesteri tallensi levylle luomusoitinten voimin suorastaan hyytäviä äänimaisemia. Itse kukin voi kokeilla kanttiaan laittamalla vaikkapa Vastakaiun-kappaleen korvakuulokkeisiin ja lähtemällä kävelylle pimeään korpeen. Siinä alkaa karskikin kaveri tuntea itsensä saaliseläimeksi.
Viiden tähden linja jatkui Värettä surullisemmalla ja sulkeutuneemmalla Maaäet-albumilla (2006). Varpuspäivän ja Sarastuskävijän kaltaiset kappaleet näyttivät, ettei tyylitajuinen yhtye tarvitse kuin muutaman sävelen melodianpätkän loihtiakseen siitä liikuttavan, vahvatunnelmaisen äänimaton. Ainoa koetinkivi on, kuten kaikilla Tenhin levyillä, Tyko Saarikon erikoinen lauluääni, jonka nariseva sointi jakaa mielipiteitä.
Kolmen levyn Folk Aesthetic (2007) on raskas mutta antoisa neljän tähden paketti, jonka valikoimista löytyy helmien lisäksi tylsiä kilistelyitä.
On kutkuttavaa kuvitella, mitä Tenhi voisi saada aikaan, jos se palkattaisiin säveltämään jonkun luonnonäheisen elokuvan soundtrack. Yksikään toinen yhtye ei osaisi kuvata karun luonnon mystiikkaa yhtä voimallisesti. Näiden levyjen seurassa kelpaa viettää talvipäivänseisausta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 17/10