Asaf Avidan: ”Rikoimme Israelissa rajoja”

Israelissa englanninkielinen rock on ollut tabu, jonka Asaf Avidan & The Mojos rikkoivat. Nyt he ovat yksi maansa suosituimmista bändeistä. Yhtyeen keulahahmo Asaf Avidan ei kuitenkaan julistaudu edelläkävijäksi. Siihen hän on turhan vaatimaton.

Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Fullsteam

Asaf Avidan nojaa eteenpäin ja miettii.

”Minä en ymmärrä sitä. Ei se minusta ole niin erilainen. Sehän on vain ääneni.”

Israelilainen on juuri todennut olevansa tietämätön äänensä ainutlaatuisuudesta. 30-vuotiasta on kilpaa vertailtu Janis Jopliniin, Robert Plantiin ja Jeff Buckleyyn.

”Eikä ole reilua verrata musiikkiani Led Zeppeliniin. En ole heidän tasoisensa. Olisipa minulla edes puolet heidän taidostaan”, mies huokaa hotellin baarissa Helsingin Kampissa.

Totinen ilme muuttuu kuitenkin hymyksi: ”Onhan se toki melko imartelevaa”, hän sanoo.

On melkein turhaa tiedustella Avidanilta saloja äänensä takaa. Mies kiertelee.

”En ole ottanut laulutunteja. Enhän alkanut laulaa kuin vasta neljä vuotta sitten!”

Vaatimattomuus kaunistaa, mutta Israelin ihmeeksi tituleeratun miehen näennäinen tietämättömyys vaikuttaa jopa teeskentelyltä. Vastausta pitää kaivaa.

”No, olen aina käyttänyt ääntäni. Olen valmistunut taideakatemiasta animaattoriksi ja tein 14 vuotta piirrettyihin ääniä. Se ei ollut minulle tarpeeksi, joten lopetin ja aloin etsiä toista taidemuotoa, jolla pystyisin ilmaisemaan itseäni. Äänenkäyttö tuntui luonnolliselta, joten aloin laulaa.”

Avidanin The Mojos yhtyeestä puhuttaessa bändi vedetään aina 70-luvun rockpioneerien perijäkuntaan. Itse israelilainen tahtoisi uskoa, että samankaltaisuuksista huolimatta heissä on jotain omaakin.

”Sanottiinhan aluksi White Stripesistakin, että se on kuin Zeppelin kahdella soittimella. Nykyään uusia bändejä verrataan heihin. ”

Asaf Avidan & The Mojos on nyt yksi Israelin suurimmista bändeistä ja mitä lupaavin vientituote.

”Israel on valtavirtamusiikkia ajatellen samanlainen kuin mikä tahansa muu maa. Radioasemat soittavat Lady GaGaa ja niin edelleen.”

”Maantieteellisesti Israel on vain pikkuruinen piste kartalla. Sen takia underground-piireissä juttu leviää. Oman yleisön löytää nopeasti.”

Suomalainen voisi sortua kuvittelemaan, että Israelissa ei edes ole ”underground-indiepiirejä”, mutta Avidan vakuuttaa, että piirit ovat valtavat.

”On tietyt levykaupat, keikkapaikat ja radioasemat. Sieltä mekin pääsimme suurille markkinoille.”

Miten?

Avidan selittää bändinsä matkaa maan alta listojen kärkeen metaforalla.

”Siskollasi on lapsi, käyt katsomassa sitä. Sitten kuluu kuukausi, ja menet vierailemaan uudestaan. Lapsi on kasvanut ällistyttävällä tavalla, mutta siskosi ei huomaa sitä, koska on ollut lapsensa kanssa joka päivä. Olen ollut bändissä joka päivä.”

Vaikka Israelin pääradioasemat soittavat samaa jenkkijumputusta kuin muuallakin, englanninkielinen rock on silti melko vieras käsite, jopa tabu. Tai ainakin oli vielä kaksi vuotta sitten.

”Nykyään media on siellä suvaitsevaisempi”, Avidan sanoo. ”Objektiivisesti katsottuna, me rikoimme (Israelissa) rajoja. Tiedätkö, ihmiset ovat fiksuja. Kun he näkevät artistin, joka on aito ja intohimoinen, se huomataan.”

Mies yskäisee eikä pysty peittelemään hymyään. Hän vilkaisee vieressään istuvaa tuottajaansa ennen kuin sanoo: ”Ja jäähän ääneni ihmisten mieliin.”

Mitäpä sitä totuutta kiertelemään.