Asaf Avidan Semifinalissa: Mies, joka kuulostaa Janis Joplinilta

Asaf Avidan & The Mojosin israelilainen karisma sulatti Auroora Vihervallin sydämen.

Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Asaf Avidan & The Mojos

Asaf Avidan & The Mojos
27.5.2010 Helsinki, Semifinal

Kaksi varsin omaperäistä ja upeaäänistä artistia esiintyy Helsingissä samana päivänä. Ironiaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Voisin suunnata Kulttuuritalolle katsomaan maailman ihaninta naista Joanna Newsomia. Pienen sisäisen kamppailun jälkeen suuntaan kuitenkin Semifinaliin. Siellä esiintyy israelilainen Asaf Avidan bändeineen. Mies, joka kuulostaa Janis Joplinilta.

Semifinalissa on täyttä. Tasan kello 22.00 lavalle astuu 30-vuotias cowboy-saappaisiin sonnustautunut mies. Täsmällisyys on hyve.

Mies ottaa akustisen kitaran käteensä ja alkaa näppäillä. Hän vetää himmeissä valoissa hauraankauniin Maybe You Are -vuodatuksen.

Kohta Suomessa julkaistava The Reckoning -albumi on sekoitus parasta Led Zeppelin -tuuttausta ja ihastuttavan intiimejä haikeusballadeja. Avidan aloittaa jälkimmäisillä. Viisi kaunista kappaletta soljuvat ohitse. Kahden kappaleen jälkeen sellisti liittyy mukaan.

Harmittaa. Mietin Joannaa ja hänen harppuaan. Kultaisia säkeitä. Mietin Peach, Plum, Pearia, kuinka hienolta se voisi livenä kuulostaa.

Juuri näiden syntisten ajatusten keskellä Avidan nappaa käteensä sähkökitaran ja kuiskaa mikkiin: ”If you liked the quiet part I hope you enjoyed it. ’Cause it’s not gonna last.”

Miehen kasvoille piirtyy viekas ilme, siinä on leikkisyyttä ja häijyyttä. Tuo ilme on nähty ennenkin. Se on pahan pojan ilme. Hänellä on karismaa kuin Jim Morrisonilla.

Lavalle hyppää loput The Mojos -yhtyeestä: rumpali, basisti ja pääkitaristi. Sitten pärähtää. Yleisö tunnistaa ensisäkeet kuuluvan Hangwomaniin. Lumipallo lähtee vyörymään. Dominopalikat kaatuvat. Kaikki Israelin ihmettä katsomaan tulleet tietävät, että nyt sitten mennään. Avidan vie ja yleisö, no, vikisee.

Avidan pärjäsi yksin valokeilassa kiitettäväsi, mutta The Mojosin edessä mies on upeimmillaan. Bändi tuo menoon juurikin sitä mojoa. Mojo rock’n’roll!

Rumpali hakkaa settiään ihailtavalla raivolla, basisti polkee jalkaansa lavaan vimmatulla voimalla, sellisti saa sellonsa näyttämään maailman seksikkäimmältä soittimelta. Kaikki lavalla näyttävät olevan adrenaliinin ja viskin tuoman energiahumalan kourissa, paitsi pääkitaristi, joka tyytyy soittamaan kitaraansa taitavasti mutta hillitysti Cold War Kids -paita päällään.

Maailmaan mahtuu monta mahtavaa ääntä, mutta israelilaisen kurkun korina on jotain poikkeuksellista. Erikoislaatuista. Avidan tietää itsekin laulavansa jumalaisesti: hän kikkailee, leikittelee ja näyttää, mitä kaikkea raspiäänellään saa aikaan. Välissä huuto yltyy kiljuntaan, siitä kirkunaan. Välillä ääni vihloo korvia.

Puolivälissä keikkaa vilkaisen taakseni. Pelästyn: kaikkialla on melleviä naamoja. Miltei jokainen tapittaa Avidania autuaan onnellisen näköisenä. Näitä ilmeitä sopii kuvaamaan sanonta ”katsoa kuin yökkö aurinkoa”.

Mitä näille ihmiselle on syötetty? Vieressäni tanssitaan varsin epäsuomalaiseen tapaan, meno on huuruisen vapautunut. Olenko missannut pilleritarjonnan? Sitten tajuan, että omallakin pärställäni on virnistys, joka täyttäisi Pepsodent-mainoksen kriteerit. Oho. Kai me kaikki olemme vähän hurmiossa. Pauloissa. Koukussa.

Tasan kello 23.30 keikka loppuu. Täsmällisyys on hyve. Ajatukseni vaeltavat taas Kulttuuritalolle. Joanna, kaunis Joanna. En tiedä, millaisen keikan olet juuri vetänyt, mutta olen pahoillani. Se ei ole voinut olla tätä parempi.