Automaattivaihde päällä – Muse Kaisaniemessä

Auroora Vihervalli ihmetteli Musen aiheuttamaa hurmosta Kaisaniemen puiston jättikonsertissa. Mitä bändin esityksestä puuttui ja mikä siinä oli niin vaikeasti sulatettavaa?

Muse
19.7.2010
Kaisaniemen puisto, Helsinki

Teksti: Auroora Vihervalli
Kuva: Warner

On kuuma. Hellehelvetti on vihdoin hellittänyt, mutta on silti kuuma. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sään kanssa.

21 000 ihmistä on kelpo yleisö, varsinkin, kun se kihisee jännityksestä. Kaikilla näyttää olevan kuumempi kuin pitäisi.

Tasan kello 20.00 Muse ilmestyy lavalle. Nyt jo? Täsmällisyys hätkähdyttää. Draamakuninkaat olisivat voineet saada jännittyneen yleisön kiemurtelemaan odottamalla kulisseissa vielä vartin verran. Pamahtaminen lavalle tuntuu jopa tökeröltä – ikään kuin bändi haluaisi keikan äkkiä alta pois. Tai sitten he vain tekevät niin kuin käsketään.

Alkuintrona käytetyn Exogenesis-sinfonian ykkösosan jälkeen Kaisaniemessä kajahtavat Uprising-hitin ensisävelet. Nyrkit kohoavat takomaan ilmaa.

Muse on nöyrä palvelemaan. Se tarjoaa uskollisille faneilleen uskollista soittoa: ilmoille tärähtää Supermassive Black Hole, Map of the Problematique, Hysteria

Näin homma toimii. Muse antaa mitä halutaan, ja nyrkit takovat ilmaa. On kuuma. Haukotusta on vaikeaa pidättää.

Meno on puuduttava. Hittejä tulee pyytämättä, tunnelma on innostunut ja jopa hurmoksellinen, mutten pysty käsittämään miksi.

Sielukkuus, yllätyksellisyys ja omaperäisyys ovat tyystin kateissa.

Nyt ei pidä käsittää väärin. Muse on kaikessa dramaattisuudessaan ja teatraalisuudessaan mitä omaperäisin yhtye. Kun omaperäisyyttä veivataan tukahduttavalla rutiinilla, meno muuttuu harmittavan tylsäksi. Kaikki tulee automaattivaihteella.

Vilkaistaan Musen keikkakalenteria. Bändi aloitti The Resistance –kiertueensa 22. lokakuuta 2009 Helsingin Hartwall-areenalta. Kiertue loppuu virallisesti 19. joulukuuta 2010 Australiassa. Rutiini lienee väistämätön, mutta harmittaa se silti. Mikään, mitä lavalla nähdään ei yllätä saati säväytä.

Musen ei pitäisi olla leppoisan tasapaksu. ”Ihan kiva” -tokaisu ei tee kunniaa yhtyeelle, mutta silti se kuvaa esitystä osuvimmin. Rahakaan ei ole ongelma. Miljoonilla saa – tai ainakin pitäisi saada. Näin mielessäni ilotulitteita, kipinäsuihkuja ja epileptikoille vaarallista strobovalotykitystä. Saan viimeisen, mutta sekin on haaveeni haalea kopio.

Nyt screeneillä ja taustavaloissa vilkkuu milloin punaista, vihreää ja sinistä. Harmi vain, että aurinko paistaa vielä keikan alussa korkealla. Yleisön ylitse suunnatut vihreät valonsäteet hukkuvat Suomen suven kirkkauteen.  Pimenevää taivasta vasten laserit veisivät Resistance – Time Is Running Out – Starlight -hittiputken aivan toisille leveyksille.

Visuaalisen puolen linkuttaessa sielukkuutta on turhaa hakea nokkamies Matthew Bellamysta. Hän keikaroi hopeassa glitteripuvussaan, soittaa taivaallisesti mutta kliinisesti. Takahuoneessa opetellut ”kiitos paljon!” -lausunnot eivät jaksa tehdä vaikutusta: muutaman sanan suomea osaa mongertaa kuka tahansa. Kiitokset suomeksi tuntuvat kuitenkin uppoavan nyrkinheiluttajiin kyseenalaisen helposti.

Haluan selvittää, miksi upeita levyjä tehnyt bändi soittaa näinkin poissaolevasti ja tylsästi.

Vika on ennalta-arvattavuudessa. Mutta mistä se johtuu, väsymyksestäkö? Ei, koska energiaa lavalta ei puutu. Ammatinvalinta on Musen miehiltä onnistunut ihailtavasti. Kukaan ei näytä olevan uupunut, kaikki soittavat dynaamisesti ja voimiaan säästelemättä.

Olivatko odotukseni liian korkealla, kun luulin näkeväni visuaalisen spektaakkelin ja intohimoiset soittajat? Hetkinen. Siinä se tuli: intohimo. Tai pikemminkin sen puute.

Edessäni soittava Muse on hyvä vailla intohimoa. Jokainen ymmärtänee paradoksin.

Oikeastaan Musen pitäisi ottaa muutama askel taaksepäin. Suuruudenhulluus näkyy laiskotteluna ja vinksahtaneena kiiltona silmissä. Sellainen ei pue eikä vaateta ketään.

Bändillä on monta hienoa biisiä, jotka eivät lukeudu sinkkurenkutuksiin. Ennustajaksi en rupea, mutta veikkaan, että bändin jäseniltä kysyttäessä heistä olisi joskus virkistävää soittaa Undisclosed Desiresin sijasta vaikkapa Sunburn. Ainakin se olisi virkistävää kuulla.

Kyse on nyt sen verran suuresta nimestä, että lähes 60 euron lipulla pitäisi saada jonkinlaista tunnetta lavalta. Rutiinit ovat välttämättömyyksiä, mutta miten selittyy se, että kuusikymppinen Mick Jagger tuo The Rolling Stonesin kanssa joka kiertueella pöytään jotain uutta? Se ei ole taikuutta vaan päättäväisyyttä ja ammattitaitoa. Ja sitä rahaa.

Encoren pystyi arvaamaan etukäteen: Plug in Baby ja Knights of Cydonia, mitkäs muutkaan. Kun soittajat poistuvat lavalta, edessäni hämmästellään: ”Oliks se tässä?”

Muse soitti täsmälleen puolitoista tuntia, 18 kappaletta. Kyllähän tuota katseli ja kuunteli, pintapuolisesti hyvää esitystä.  Ei pitäisi nurista.