Being Stupid is the New Black – eli Viktor Cabron Berliinin muotiviikoilla

Rumban muotitoimittaja ja miesmalli Viktor Cabron teki pakkolaskun muodin ytimeen, mutta selvisi kuitenkin hengissä. And O h  M y GOD! He is gorgeous!

Teksti: Viktor Cabron
Kuvat: Viktor Cabron ja Manageri

Vihaisen auringon lämpösäteily kivisessä kaupungissa silittää päätäni ja sulattaa jäätäni mojitosta. Kreuzberg, monikulttuurinen Döner-kebabin käryinen hornankattila, höyryää huutaen ylös aukinaiselle taivaalle. Asfaltti näyttää vellovan autojen, fillareiden, mopojen ja tuhansien eriväristen jalkojen alla. Pyydän komeasääristä transua kääntämään tuuletinta minuun päin, koska juomani maistuu liikaa hieltä. Puhumme näköjään espanjaa, hän odottaa illan fudisfinaalia. Hän kysyy mitä kirjoitan. Vastaan, että historias futbolístico, tarinoita jalkapallosta. Hän kikattaa ja tuo minulle kylmän kaljan.

Vuonna 1998 olin myös samaisella Oranienstraßella katsomassa fudista. Pelin jälkeen lähdin kaduille vain huomatakseni, että jengi oli villiintynyt täysin: autoja poltettiin ja mellakkapoliisit ampuivat kyynelkaasua riehuviin massoihin. Kun hevoskytät tulivat paikalle, sivaltaen kuuskyttuumaisilla pamppuillaan puolelta toiselle, yritin mennä takaisin baariin, mutta se oli lukinnut ovensa. Siat etenivät kivisateessa pleksikilpien takana. Lisää kyynelkaasua, helikoptereita ja turnajaistunnelmaa. Kun nuori turkkilainen kebabinvääntäjä jäi nalkkiin, kytät tarjoilivat rauhoittavan paskaksipieksämisen ja heittivät lihamurekkeet autoon.

Halusin pysytellä kaukana kytistä. Olin tullut Pohjois-Afrikasta alkukesästä ja liftaillut koko kesän Euroopassa. Minut oli pidätetty muutamaa päivää aikaisemmin, tsekattu ja löydetty melkein vankilatuomioon riittävä stashi. Onneksi vain melkein, sillä pikaoikeudessa tuomari vilautti keltaista korttia ja sainkin vain puolen vuoden mittaisen ehdollisen, ja koska minulla ei ollut penniäkään rahaa, millä maksaa sakot, säädettiin päiväsakot  päiviksi ehdonalaista.

Olin ollut menossa myymään lastia Berlin Love Paradeen, saadakseni stadielämäni välttelyyn lisää pituutta. Haaveissani olin ostamassa surffilautaa San Sebastianista ja upgreidaamassa itseni maantiepummista surffipummiksi. Surfaaminen jäi sillä kertaa. Mikäli keltaisella kortilla varustettuna syyllistyisin rikoksiin Saksan valtion alueella seuraavan kuuden kuukauden periodin aikana, saisin punaisen ja joutuisin istumaan mittavan päiväsakkomääräni päivinä vankilassa. Vuosi saksalaisessa vankilassa ei ollut to-do-listalla.

Istuttuani kaksi päivää tutkintavankeudessa, pääsin jatkamaan Berliiniin. Itä-Berliini oli täynnä mielenkiintoista säpinää, mutta vankilatuomion pelko ärsytti sen verran, että liftasin Tsekkeihin seuraavalla viikolla. Puolen vuoden päästä Saksan valtiolta tuli kirje, missä he antoivat minulle anteeksi ja toivottivat minut taas tervetulleeksi mahtavaan maahansa. Ja minähän tulin ja monesti. Ehkä tein rikoksia, ehkä en.

Tällä kertaa tulin muodin ajamana, tekemään duunia Berlin Fashion Weekille tai Bread and Butter:iin, kuten tapahtumaa kutsutaan. Tulin Michael Monroen videokuvauksista suoraan hipsteriyden ytimeen. Maikki oli kaunis, karismaattinen, rasvaton ja täynnä energiaa. Messuilla ihmiset ovat myös kauniita ja rasvattomia mutta karismavapaampia ja flegmaattisempia kuin herra Monroe. Ehkä se on tämä kuumuus.

Moderni ihminen jaksaa olla kiinnostunut yhdestä asiasta ehkä sen puoli vuotta. Trendi-ilmiöistä ekologisuusbuumi is so last year, sillä erittäin harvat merkit tiedottavat tuotteidensa olevan jotenkin ympäristöä vähemmän kuormittavia tai lapsityövoimasta vapaita. Ehkä lama pakottaa pitämään tuotantokulut alhaalla? Ehkä inhat Aasialaiset tiukentavat toimitusehtojaan koko ajan tai ovat itse alkamassa kilpailemaan länsibrändien kanssa?  Tietenkin, he ovat manufakturoineet kaiken muodin jo kymmenen vuotta; he tietävät kaiken siitä mitä on menossa, tulossa tai kannattaa tehdä. Tuliko tämä mieleen missään vaiheessa herrat muotinerot? Unlucky Luis Vuitton, omat koirat puree sun laukut paskaksi, kun et osaa antaa niille tarpeeksi ruokaa. Luin matkalla Herald Tribunesta artikkelin, jonka mukaan ison vaatebrändin Bangladeshilainen vaatetehdas oli poltettu työntekijöiden toimesta, koska tehtailijat eivät olleet maksaneet palkkoja kuukausiin. Kuukausiliksa oli ollut jotain kympin luokkaa. Reilu meininki, sitähän se vaan on. Savu haisee jo isossa messusalissa.

Kaikki hikoilevat. Muodikkaasti. Jotkut zoolanderit vetelevät ilman paitaa. Homous on hyvä asia populaatiokontrollille. Homous on muodikasta. Ja huvittavaa. Siinä silmässä on takuulla hikeä, kun kävelet tekonahkashortseissa tässä helteessä. Jubailen parin geippavieraan kanssa, naureskelemme kuinka ytimessä Sacha Baron Cohen on Bruno-hahmonsa kanssa ja puhumme jalkapallosta. Molemmat kannattavat Espanjaa ulkonäöllisillä perusteilla. Lisäksi saan tietää, että Schweinsteiger tarkoittaa sian päälle nousijaa eli sian nussijaa. Kuulema aikoinaan sukunimet olivat myynnissä Saksassa ja vain massilla sai itselleen hyvältä soundaavan nimen, kuten Ûberman tai Goldblum. Jos kapitaalit kusivat, sait jonkun sodomiaan tai virtsankarkailuun liittyvän ilmaisen nimen. Se selittää minunkin sukunimeni.

Itsellänikin on rintakarvakauppa kokonaan auki viimeistä nappia myöten. Roikotan blingeistäni sälää, mitä varastelen messuosastoilta kuin voitonmerkkejä. Olen alfamuodikas enkä käytä dödöä. Pienissä tunnen oloni erittäin miehekkääksi metroseksuaalien ruokometsässä, napsin drinkkejä kärryistä ja harmistun, kun ei kuseta ollenkaan, sillä haluaisin kokeilla voinko kusta ruipelohipstereitä kahtia. Mutta nestehukan takia kuseni on lähinnä keltaista tahnaa, jota puristan tuubistani posliinille.

Järjestän managerin toimeksiannosta ja kanssa Costo-hattumerkille kuvauksia. Se tuo hyvää hässäkkää hattujen ympärille ja promotoi näin brändiä. Itse pidän sitä vain poikkeuksellisen hyvänä syynä avata peli kaunottarien kanssa. Jälki on hyvää ja on mukava antaa komeita hattuja upeille naisille. Lisäksi tehtävävetoinen todellisuus yllyttää meitä yhä älyttömimpiin suorituksiin.

Tässä välähdys Coston uudesta mallistosta

Lähdemme messuilta parin päiväseuralaisiksi sopivan daamin kanssa, käymme fotonäyttelyssä ja pyörimässä kaupungilla. Illalla painun Coston majoitustiloihin majoittumaan. He vuokraavat Schönebergin kuuluisimpaa homobaaria. Kun limboan itseni luukusta sisään, minulle avautuu maailma täynnä bissepulloja, puhallettavia leluja, pornolehtisilppua on polviin asti ja jäbät pokelehtinaamareissa chattailemassa runkkaavien miesten kanssa. Costo on tiukasti muodissa kiinni.

Dokaamista, lörpöttelyä, jonotusta tiskille, tanssimista ja clubhoppingia; sitähän kuuman päivän ilta Berliinissä on ja aina seuraavaan päivään saakka. Aamulla ajelen taksilla takaisin homobaarille. Maksun hetkellä ymmärrän, että eiväthän varani riitä mitenkään kysyttyyn hintaan vaikka se ei todellakaan päätä huimaa. Iranilainen taksikuski on aivan raivona.

Levitän käteni ja sanon:

Kiram Tu Koset eli Ei voi mitään, kyrpäni on jo pillussasi. Äijä katsoo, repeää nauramaan ja lähtee päätään pyöritellen.  Sammun ennen kuin pääni ehtii retkahtaa tyynylle.

Nukun iltapäivään, saatanan kuuma. Manageri on hoitanut meille fillarit jostain ja herättää minut puhelullaan. Ajelen viileässä metrossa ja uskomattoman kuumassa junassa hakemaan fillariani. Joku tulee jauhamaan minulle jotain agressiivisella nuotilla. En reagoi mitenkään, tuijotan vain hänen huuliensa liikettä. Hän hermostuu ja lähtee. Myöhemmin hän tulee ilman paitaa uhoamaan, taas huulien tuijotus on vastaukseni. Saksa on yksi ainoista kielistä, mikä ei ole millään tavalla kiinnostanut minua opiskelemaan itseään vaikka Teutoniassa on tullut vietettyä melkoisen paljonkin aikaa, armaanikin on ollut germaani monta kertaa. En osaa kieltä pätkän vertaa, se kuulostaa niin kauhealta sylkemiseltä, joka soveltuu vain porno- ja sotaleffoihin.

Fillari on oikea valinta. Kun ajaa juuri oikealla nopeudella, viima viilentää ja kuivaa hien. Lisäksi kaupungin haltuunotto on tosiasia. Sommerbadin maauimalassa on mukava viilentää itseään ja katsella erittäin huonon uimataidon omaavien turkkilaisten räpiköintiä vedessä.

Poukkoilemme pitkin kaupunkia kissanristiäisissä. Käyn moikkaamassa Helsinkiläisen CTRL:n liikkeellä samaisen merkin ad:ta, Freemania. Juomme bisseä kadulla ja katselemme kauniita ihmisiä, heitämme osan heistä sisään. Muotinäytöskemuissa painun suoraan takahuoneeseen väijymään malleja, syön samalla cateringista minkä ehdin.

– Das fuchtnerkjnlmnötkl grösssebrrggghhjjjk nichtghtölilh förblaublimblon grnûber blimgrtd, sanoo joku järjestäjistä.

Vastaan tuijotuksella huuliin ja hymyllä.

– The food is only for the models, hän vaihtaa englantiin

– Good, ‘cause it seems that I’m the only hungry malemodel over here.

– You are not a model.

– Did you just call me ugly?, sanon vakuuttavan vihaisena.

– No no no, I mean that you are not modelling here, I guess.

– “I guess?” Wtf, can’t you see I’m gorgeous?

– öööö, I’m going to get some drinks, want something?

– A Mojito would be nice thanks. sanon okei-saat-anteeksi-tämän-kerran -äänellä.

– And lots of ice beibe, huudan vielä perään.

Puolen tunnin päästä skedebrändin bileissä muutama skedettäjä pumppaa minillä ja ehkä kerran viidessä minuutissa joku onnistuu saamaan jonkun tempun päälle. Muuten kaikki lähinnä seisoskelevat ja juovat lämmintä bisseä. Väsynyttä, jatkamme matkaa seuraaviin ja sitä seuraaviin ja niitä seuraaviin ilmaisen seisoskelun ja lämpimän viinan ädläyksiin. Matkalla kuvailemme random-mallikuvia kaduilla ja tapaamme koko Berliinin reissun upeimmat naiset: shanghailaisen tuottajan ja ukrainalaisen lääkärin. Jatkojenjatkojenjatkoilla teemme haastatteluja tyttöjen kanssa, IPhone on erinomainen laite tutkivaan journalismiin. Sovimme deitit daamien kanssa seuraavaksi päiväksi, koska karavaanin täytyy liikkua seuraaviin muodikkaisiin etkojenjatkojenjatkoihin aivan toiselle puolelle kaupunkia.

Tapaan ystäväni Obi Blanchen, jonka voitte muistaa mm. Petz on Prozac tai New Judas –nimillä operoivien yhtyiden kokoonpanoista. Obi on yksi merkittävistä kotimaisen elektronisen musiikin tekijöistä ja niistä muusikoista ketkä ovat paenneet Helsingin läävää menoa Berliiniin. Heitä kutsutaan Suomi Mafiaksi. Kaikkihan täällä nykyään asuu. Se on pelkästään oikein, Suomi valtiona, ilmiönä ja pysyvänä asuinpaikkana on mielestäni naurettavan kallis paikka ja lahjakkaiden ihmisten hukkaan ajoa. Pitäisikö päättäjien tehdä jotain tämän lahjakkaiden ihmisten joukkopaon hyväksi? Osaatteko te tehdä oikeastaan mitään, mikä ei välttämättä aja teidän etuanne?

While the goverment, they sounded like strippers to me.
They keep sayin’ but I don’t wanna hear it.
– N.E.R.D –

Obi on todella aito kaveri, välitön ja sympaattinen. Ajelemme läpi yön hänen opastuksellaan, sniikkamme massiivisiin klubeihin aina jonon ohi maksamatta. Naama ei kulu missään kuin vartin kerrallaan.  Ai niin, ne etkojenjatkojenjatkot minne matkalla tapasimme, olivat taas muodikasta seisoskelua ja lässytystä, lähdimme vetämään about kymmenen minuutin kuluttua saapumisesta. Muodikas hauskanpito on täsmälaskelmoituja minuutin tai yhden biisin kreisibailauskohtauksia ja pousaamista blogikuviin. Jokaisen päällimmäinen ajatus jokaisessa hetkessä on, mitä ympärillä olevat tyypit tai ne ketkä näkevät nämä kuvat facebookissa ajattelevat hänestä. Luulenpa, että eivät mitään, koska kaikki ajatusenergia menee juuri edellä mainittuun kuvioon, ei siinä ehdi ajattelemaan kenenkään muun edesottamuksia. Ellei joku supermuodikas sano jossain, että on muodikasta kelata jotain ihmistä tai ilmiötä. Ei voi mitään, fashion meno on ihan vitun tylsää. Päästäkseni tähän johtopäätökseen jouduin rundaamaan yli kymmenet fashionbileet samana iltana. Työmoraalini tutkivana journalistina on ehdoton.

Anyways, kaikki ovat kiinnostuneita miehestä, kenellä on kamera. Saamme managerin kanssa uuden työnantajan, kun saksalaisen lehden edustaja on seurannut edesottamuksiamme tarpeeksi ja pyytää ottamaan yhteyttä. Rippaan itseäni ja lähetän tämän saman jutun heille käännettynä. Hetkonen, ajattelinko vain ääneen vai kirjoitinko äsken tämän tekijänoikeuksien omistusta koskevan tunnustuksen tosiaankin tuohon? Toivottavasti kukaan toimituksessa ei lue tätä.

Ilta on erittäin hyvä poikkileikkaus Berliinin yöelämään. Berliini on erittäin fillariystävällinen kaupunki verrattuna typeriä liikennepoliittisia vetoja harrastavaan maamme pääkaupunkiin. Suurkaupunki on aina elossa, saat hyvää ruokaa koska tahansa ja juhlat loppuvat kun juhlijat niin päättävät lähtemällä kotiin. Helsingissä ei tahdo saada edes oikeata ravintolaruokaa about yhdeksän jälkeen, paitsi ehkä Kalliosta, Suomen Itä-Berliinistä. Muistan kun juttelin venäläisten ystävieni kanssa stadin menosta taannoin:

– En ymmärrä Helsinkiä. Kaikkialla oli autiota, paikat olivat kiinni ja naisetkin olivat rumia.

Yhdyn kaikkeen paitsi viimeiseen.

Seuraavana päivänä messut ovat ohi ja muutan Obille asumaan Kreuzbergiin. Univelat, jatkuva radatus ja kuumuus ovat yhdistelmä, joka alkaa painaa pohkeessa.  Alkuillasta, kun tsiigaamme pronssiottelua, nukahdan katsomoon. Näen kuitenkin kaikki maalit, koska edes koomapotilas ei pystyisi olemaan siinä riehunnassa tajuton.

Elektro on Berliinin juttu. Mutta sen tahtiin tuli juhlittua jo ihan tarpeeksi, joten illalla päädymme Balkan Beat -bileisiin Lidoon. Ja kas vain -nimet löytyvätkin taas listalta, kun sitä tarpeeksi kauan selataan. Viinapullot narikkaan ja hanuilemaan hikisiin saleihin.

Fysiikkani on muuttumassa kemiaksi. Managerini pakkojuottaa minua törkeästi, koska haluaa minun nopeutuvan koomastani ja tekevän aloitteita naisten suhteen, mistä hän voisi sitten vaan poimia kaunottaria kuin kukkasia. Damn, inhoan tätä. Alkoholi ei poista estojani, koska minulla ei ole niitä. Ilman kristillistä kasvatusta, en myöskään häpeä tai kiellä itseltäni mitään. Kiitos Äiti! Ekanakin niistä yhdeksästä kuukaudesta, mitkä sain kasvaa ja kehittyä sisälläsi ja nyt niistä lukemattomista vuosista, jolloin olet kärsivällisesti jaksanut seurata jälkikasvusi touhua, joka ylittää sieto- ja käsityskykysi usein täysin. Toivottavasti et lue tätä koskaan.

Vanha kunnon alkoholi skulaa ja jo pian olen lavalla tanssimassa ripaskaa tyttölauman kanssa. Urheilullisiin urotekoihin tottunut kroppani kyllä kestää, venyy, paukkuu ja antaakin paljon, mutta nyt huomaan merkkejä bragaamisesta. Mietin eräänlaista kuolemamittaria konseptina. Mitä, jos meillä jokaisella olisi mittari rinnassamme, joka näyttäisi bensamittarimaisesti kuinka lähellä kuolemaa kulloisessakin tilanteessa olemme. Omani olisi juuri nyt punaisella ja deathwish -valo palaisi varoittamassa välittömästä kuoleman vaarasta kuin miehellä johon on teipattu itsemurhapommi. Sisäpihan biergartenissa törmään tomaattien viljelyyn erikoistuneeseen geneetikkoon, joka tarjoaa yläkertaa. Jostain syystä suostun.

Kolumbiassa asuneelle eurooppalainen spägä on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, aina pettymys, niin tälläkin kertaa. Mitähän tämäkin moska pitää sisällään? Veikkaisin, että ruokasoodaa, fruktoosia, reseptilääkkeitä ja spiidiä. Luulenpa, että tämä tuote ei sisällä pisaraakaan Bentsoyyliekgoniinin metyyliesteriä, kokaiininakin tunnettua luonnontuotetta. On uskomattoman säälittävää, että stadistakin löytyy monia spägäaddikteja, jotka eivät tiedä olevansa speedinistejä, vaan maksavat päivittäisestä annoksestaan kymmenkertaisia hintoja. You do the math: jos on spägänistin menot, täytyy olla copywriterin tulot.

Whatever, paska piri selventää minut ja olen pienen hetken ajan terävä parkettien partaveitsi taas. Olen erittäin ystävällisellä tuulella kuin myös geneetikko, joka työntää roinaa taskuihini. En halua haukkua hänen kuosiaan hänelle itselleen. Joku roti, ei lahjahevosen hampaita kannata lyödä sisään. Heitän spägät tai siis huonot pirit muina miehinä roskiin seuraavana aamuna.

Adhd-potilaana tiedän tismalleen miten piri vaikuttaa elimistössäni, onhan minuun tungettu sen johdannaisia lapsuudesta saakka Ritalinin, myöhemmin Concertan muodossa. Lopetin lääkkeet varmaan 15 vuotta sitten. Keskittymiskykyni ei huonontunut merkittävästi, paskalla käynti harveni kuudesta kahteen kertaan päivässä.

Virheellisesti monet luulevat noiden lääkkeiden olevan metamfetamiinia aka Crystal Methia, mutta kyse on metyylifenidaatista, joka on amfetamiinijohdannainen. Silti sen vaikutus on enemmän spägämäinen kuin pirimäinen. Tässä nistipirkan vinkki teille spägänistit: diagnoosilla onneen pojat ja tytöt! Ns. se stadin hyvä spägä on vain yllä mainittuja lääkkeitä jauheena. Joten muutama vierailu mielenterveysasemalla ja saat kiksisi apteekista ja pilkkahintaan! Yhteiskuntakelpoisuutesi paranee myös, koska vammaiskortti on tehokas, jos sitä osaa käyttää oikein. Ja sama roina, mitä addiktioosi vedät on laillista etkä rahoita mitään murhia ja muita ällöttävyyksiä tekeviä organisaatioita!

Pikaisen ja pienen nousun jälkeen rauhoitun. Pian lepäilen terdellä korealaisten siskosten kanssa. Annan jalkahierontaa nuoremmalle samalla, kun haistelen isosiskoa yltä ja päältä. Hän tuoksuu niinkuin tuntematon kukka tropiikin. Manageri, joka on hulluna viinasta, tempoo isosiskon tanssin pyörteisiin. Manageri on tullut Berliiniin itäisestä Georgiasta, jossa hän on oppinut yhtä sun toista tanssilattialla säväyttävää moovia. Vaikka meno muistuttaakin vesikauhuisen ja kiimaisen simpanssin iloluontoista raivokohtausta, tyttö tuntuu tykkäävän. Hyvä tyttö.

Balkan-kamaa on helppo jortsuttaa ja väki tekee sen voimalla. Välillä Dj raapii dancehall-klassikoita miksauksiinsa, lähinnä kymmenen vuoden takaisia hittejä Beenie Manilta, Buju Bantonilta, Capletonilta ja Mr Vegasilta. Ne toimivat Balkan-settiin yllättävän hyvin. Tanssin hiestä märkänä, sydän huutaa hoosiannaa. Meitsi on tanssihallin kunkku, mutta mä en haluu kuolla tänä yönä.

Kun puhumme muusikkojen juhlimisesta, Obi heittää erittäin viisaan lauseen:

– Mun mielestä viimeinen asia mihin muusikon kannattaa laittaa rahaa on juhliminen. Senhän sä saat muutenkin, ei siitä kannata maksaa.

No ei niin, enkä halua enää juhlia edes ilmaiseksi. Tahdon ja menen kikkailemaan lämpimään kesäyöhön kaduille. Oloni on yhtä aikaa väsynyt, pirteä, onnellinen, haikea, peloton ja varovainen. Kuten äitini sanoo: Toivon parasta, pelkään pahinta.

Mutta tiedän, että tulen selviämään hengissä.

Tulit hengissä
Halki aamujen kaupungin
Hengissä
Kuin monta kertaa aiemmin
Hengissä
Kiinni elämässä
Mukana svengissä

-Pelle Miljoona-

Seuraavana päivänä on kesän lämpöennätys +39°. Vaikka maallinen tomumajani on melkoisen tottunut trooppiseen ilmastoon, se tuntuu painavalta ja heikolta. Kysymys on juodun germaanibissen suhteesta juotuun veteen. Katson peiliin. Voi Sagelsson!  Järkytyn. Olen turvonnut taikinamainen otus, jonka nenää voisi käyttää kynätelineenä. Lähden löntystämään kohti Mauer Parkin kirppiksiä. Olen luvannut lahjan ihanalle Annalle, jonka deitit feidasin retkuna tulemalla tänne. Ja tuolta lahjan löytäminen on erittäin todennäköistä, mutta koska valikoima on käsittämätön asiat eivät saa lähteä käsistä.

Hankin raflaavat aurinkolasit, mitkä matchaavat Annan hiusten väriin, näiden kanssa toimivat korvikset sekä sormuksen mikä on erittäin hienosti clousaava yksityiskohta palettiin. Ah, miten romanttista, muodikasta ja ah miten turhamaista 7€:n tuhlausta. Lainaan rahat shopping spreehen managerilta, tietenkin. Itselleni en hanki mitään, minulla on jo kaikkea, hävettää jo riittävästi rälläillä taas lentokoneilla muutenkin ilman, että rahtaa mukanaan jotain roinaa maasta toiseen. Lahjoitan messuilta varastamaani kamaa ihmisille puistoissa. Lahjoja tytöille, kuosit roskiin, roinat ihmisille -periaate droppaa painoani satoja kiloja ja potkin kiehuvaa asfalttia eteen päin ihan uudella asenteella.

Ilman asennetta ei voi olla tyyliä. Markkinavoimat ovat tästä perillä, mutta tollo to tollo marketing klonksuttaa ontuen ainakin, mitä isojen vaatebrändien kamppiksiin tulee. Dieselin uusi kamppis on Be Stupid, ja kuvissa teeskennellään vapautunutta tyhmeliiniä, joka tekee ja toteuttaa itseään hetkessä, kuin impulssihirviön pitääkin. Tyhmänä on hauskempaa kuin viisaana. Viisaalla voi olla hyviä suunnitelmia, mutta tyhmällä on ne stoorit. Tyhmyys on matka, jota et kadu. Markkinointiviestin sanoma on varmaankin, että ei kannata ottaa elämää liian vakavasti. Hyvä neuvo, vai onko? Kaikki kusee mut so what, niinkö? 2010 ihmiset tiedostavat tästä ehkä enemmän kuin koskaan, monet 2000-luvun puolessa välissä salaliitoiksi leimatut asiat tiedostetaan faktoiksi 2010. Viimeinkin kulissien takainen kähmintä on tulossa julki.  Ei tässä juuri nyt ole varaa heittäytyä idiootiksi, ei nyt ihmiset.

Kukaan muu kuin markkinamies ei voi väittää, että tyhmyys olisi jotenkin parempaa kuin viisaus. On kapinallista olla typerys; Sähän voit näyttää tissejä valvontakameralle koska sä oot niiiiiiin rebel. Selkeästi viesti on myös yhteiskunnallinen, mutta mihin jäi power to the people? No eihän se toimi enää, jos jengi haluu olla dorkia.

If you wanna fight the power
Get the power to fight
Cuz some of us judge without knowing the man`s inner
And some of us find fault in the sin and not the sinner
-Jurassic 5-

Ja juuri tästä on kysymys. Englannissahan kampanjan ulkomainokset on jo kielletty, koska edes kulttuuri-imperialistien vanhan rahan ja vallan mätääntynyt valtakunta ei halua yllyttää kansalaisiaan typeryyteen vai pelkäävätköhän he mainosten yllyttävän ihmisiä laittamaan ranttaliksi systeemiä vastaan? Erittäin hyvää lisämainosta paskalle kamppanjalle, mutta ei tollo pysty muuttamaan mitään ja onhan se nyt säälittävää mikäli tyyli on ainoa asenne, varsinkin jos se on Be Stupid. Onks se nyt jotenkin vakuuttavaa? Ja miksi valtiokin tukee tätä, kieltämällä typeryyden markkinoinnin, he takaavat että se kiinnostaa nyt kaikkia?

Typeryys filosofiana on läävä mutta ilmeisen tehokas, entäpäs mites tämän ajoitus hyvät brand managerit…. Mitä vittua? Eiks tää tyhmyys on aseeni -asenne olllut kehissä jo Jackass -aikojen MTV:llä tai  Duudsoneiden sloganissa Tyhmyydellä ei ole rajaa. Ja mitäs vuotta tuolloin elettiin? about 2005. Onko muodin kiertokulku nykyisin viisi vuotta? Onko so 2005 nyt jo new black?

(Kuviteltu tilanne mainostoimistossa: )

– Mitäs täällä kaapin pohjalla onkaan?

– Aah, merkittäviä artefakteja menneisyydestä viiden vuoden takaa! Tarkka vainuni markkinoiden suunnasta kertoo minulle, että käytetäänpä niitä uudelleen, koska kohderyhmämme on edelleen sama ja heille upposi tämä jo viisi vuotta sitten. Laitan kassakoneen päälle. Naks kili kili.

Diesel onnistuu comebackissa varmasti. Me olemme typeryksiä ja haluamme vain, että se olisi muodikasta. Ja hankkimalla Dieselin kledjut, sä kerrot sen kaikille. Niin ja mäkin jauhan samalle merkille tässä vaan lisää feimiä, enkä mä saa edes uusia farkkuja. Mä luovutan nyt, mut I’ll be back soon.

Haute couture
Lääkäri ja tuottaja
Kaikenlaista