Brooklynin indiemiehet Slussenin sisseinä – The Antlers livenä Tukholmassa

The Antlersin David Silberman lauloi jumalaisimmillaan kuin Jeff Buckley. Valitettavasti hänellä oli karismaa kuin saunajakkaralla, kuten Esa Pulliainen joskus jostain lavatähdestä perimätiedon mukaan lausahti.

Teksti: Janne Flinkkilä, kuva: Viikinki Palme

The Antlers, Sleep Party People
13.3.2010 Debaser Slussen, Tukholma

Ennen Slussenin siltojen alla suomalaiset sosiaalitapaukset tekivät asioita, joista kerrottiin yhden palstan uutisissa. Nyt täältä tehdään yhden palstan livearviota. The times they are a-changin’.

Slussenin Debaser on viihtyisimpiä keikkapaikkoja koko Euroopassa. Vaan ei ole kauaa, kun liikennesolmut oikaistaan ja sillan alla kanavan kupeessa majaileva paikka menettää katon päänsä päältä.

Lauantai-illan Fritz’s Corner -klubin avaava kööpenhaminalainen Sleep Party People osoittaa, että hassusti maalaileva indiepop on raaka laji. Kaikilla heistä on pupukorvat. Eikä aikaakaan, kun he narahtavat rötöksestä, josta tunnistaa turhan pop-yhtyeen: perustelemattomasta kellopelinsoitosta. Hyi olkoon.

Pakko vetäytyä takabaariin. Höpsismin polulle on moni eksynyt. Saati tuollaiset varattoman miehen waynecoynet. Ennen vammaisen esittäminen oli synti, nykyisin se on trendi.

Myös The Antlersin lähtökohdat herättävät epäilyksiä. Trio tulee Brooklynistä. Laulaja-kitaristin nimi on Peter Silberman. Hänellä on käkkärät hiukset, konkkanokka ja hörökorvat. Mutta kun hän alkaa laulaa rakkaansa riutumisesta syövän kourissa, ensin aukeaa suu, sitten korvat ja sielu.

Viimevuotinen Hospice-levy ei juuri viisaria väräyttänyt, mutta livenä yllättää, miten tarkassa vireessä Silberman julistaa menemään. Kun hän yltyy oikein pateettiseksi, liikutaan jo korkeuksilla ja äänenpaineilla, jotka yleensä yhdistetään 80-luvun sankariheavyyn. Silti laulu ei ole sitä sietämätöntä väpättävää ulinaa, joka tekee Wild Beastsista kuuntelukelvottoman ja Antony and the Johnsonsista huumoriyhtyeen. Vertailukohtia voi hakea mieluummin Jeff Buckleyn suunnasta.

Mutta. Iso mutta. Lavakarismaa Silbermanilla on osapuilleen yhtä paljon kuin saunajakkaralla. Hänen auransa ei säteile edes eturiviin asti. Jos hän olisi hahmona yhtä vangitseva kuin äänensä, moni voisi tulla uskoon. Tai housuihinsa.

Välillä Antlersin hauras paisutus toistaa itseään, mutta uljaimmillaan siinä yhdistyvät epätoivoisen laulaja-lauluntekijän haavoittuvuus ja post-rockin jylhä vyörytys. Sillä erolla, että monen raskaamman post-rock-bändin dynamiikka perustuu särökitaran runnomiseen toisensa päälle, kunnes kappale tukehtuu hengiltä. Antlersin triosoitossa on sen sijaan ilmaa. Huippukohdat tulevat julman lujaa, mutta kaikki on tukevaa ja puhdasta.

Kun Antlers lakkaa kertomasta tarinoita syöpäkuolemasta, pian dj tuuttaa jo Iggy and the Stoogesin Raw Poweria. Yhtäkkiä keikkaa samoilla jalansijoilla toljottaneet ihmiset tanssivat. Raakaa voimaa. Kontrasti Antlersin herkistelyyn on yhtä vahva kuin naapurimaiden parlamentarististen sankarivainajien välillä. Heillä Olof Palme, meillä Tony Halme. Stor stark. Tack och adjö.

Arvio on julkaistu Rumbassa 4/10.