by:Larm: Iloisuus on ilomme

Oslossa paraikaa jatkuvan by:Larm-musiikkikonferenssin avauspäivään sisältyi kolme pohjoismaista pop-ryhmää, joita kaikkia yhdisti suuri jäsenluku, positiivinen meininki ja selkeä kiinnostus afrikkalaisiin rytmeihin.

Teksti: Oskari Onninen, Oslo
Kuva: Hörður Sveinsson

Norjan by:Larm-tapahtuman pääasiallinen tarkoitus on esitellä pohjoismaista musiikkia bisnessedille ja siinä sivussa tarjota muutama seminaari sekä jakaa ehdokaslistallaan hämmentänyt Nordic Music Prize.

Lähtökohdat ovat jälleen kerran, että bändejä on liikaa yhden ihmisen tsekattavaksi, ja keikat kestävät puoli tuntia kukin. Enemmistö esiintyjistä on aivan upouusia nimiä, ja niistä saa siis vain raapaisun. Valinnat tehdään konsultoimalla paikallisia tai avaamalla keikkaopas sattumanvaraisen bändin infon kohdalta.

Vanhaan elokuvateatteriin tehdyllä upealla, reilut tuhat ihmistä vetävällä Sentrum Scenellä soitti alkuillasta norjalainen bänditulokas Team Me. Ja hyvin soittikin.

Bändin toisen solistin Marius Drogås Hagenin sooloprojektista kasvanut yhtye soitti tuhdisti sovitettua vaihtoehtopoppia. Kun Hagen lauloi yksin, Team Me oli kuin Radioheadia ilman angstia. Kun hän lauloi yhdessä bändin toisen keulakuvan, sorsahattu päässään hyppelehtineen, syntikkaa soittaneen Synne Øverland Knudsenin kanssa, heidän miesnaisstemmansa yhdistettynä bändin ytimekkääseen poljentoon olivat silkkaa Arcade Firea.

Lisäksi Team Me:n runsaissa sovituksissa oli lisäperkussionistin ja syntikkalooppien vuoksi pari ripausta niin Animal Collectivea kuin Jonsíakin. Välillä mieleen tuli myös kotoinen Rubik.

Mainitsinko jo tarpeeksi monta verrokkibändiä? Joka tapauksessa Team Me vakuutti todella suuresti riemastuneen innokkaalla esityksellään ja tasokkailla biisimateriaalilla. Debyytti-ep ilmestyi vastikään. Täyspitkä on tuloillaan.

Suoraan Team Me:n keikalta oli helppo juosta parin korttelin matka katsomaan Islannin lupaavinta yhtyettä Retro Stefsonia, jonka olin nähnyt ensimmäistä kertaa ollessani syksyllä Iceland Airwavesilla. Revolver oli jostain Lepakkomiehen, Doriksen ja Torven väliltä oleva matala, mustaseinäinen ja ruutulattiainen luola, jonka lavalle seitsenhenkinen bändi mahtui vain vaivoin.

Kotimaassaan mielettömän suosittu bändi on muualla varsin tuntematon, mutta sen musiikki on niin helppoa, että viimeisiä teinivuosiaan elävän seitsikon on helppo kuvitella vetoavan aivan keheen tahansa, mieltymyksistä riippumatta.

Otetaan esimerkiksi vaikka bändin paras biisi, keikan avannut Kimba, joka sisältää kaikki elementit Vampire Weekendin afrikkavaikutteista aina Rage Against the Machine -riffittelyyn ja ironmaidenistiseen kahden kitaran sooloon. Lähtökohtaisesta sekaisuudestaan huolimatta kappale on vielä huipputarttuva ja kuin suoraan hitiksi luotu.

Jättimäinen annos positiivista energiaa, mikarättömäinen paikallaanjuoksu koko bändin voimin, sopivalla tavalla huumoria tihkuvat sävellys- ja sovitusratkaisut sekä täysin uniikki soundi riittävät tekemään Retro Stefsonista yhden mielenkiintoisimmista tietämistäni bändeistä.

Kun yhtyeestä välittyy huomattavan maanläheinen ja trendeistä piittaamaton fiilis, ei voi kuin toivoa heidän menestyvän myös Islannin ulkopuolella.

Kaikesta kertonee tarpeeksi, että by:Larmin kaltaisella bisnespönötysfestivaalilla ihmiset tanssivat, kun bändi ohjasti heitä tekemään varsin limudiskohenkisiä tanssiliikkeitä. Mutta mitäpä muutakaan voisi tehdä, kuin muistella ala-asteen muuvejaan, kun villeiksi jamitteluiksi yltyneen Karamba-biisin finaalissa lainataan pätkä ATC:n legendaarista ysärijumputusta Around the Worldia.

Kolmas saman lajin edustaja oli festivaalin pääareenalla, Youngstorgetille rakennetussa Nokia-teltassa soittanut norjalainen Young Dreams. Bändin musiikista ja lavapreesensistä löytyivät samat elementit kuin kaikilta edellä mainituilta. Yhdeksän jäsentä, reilusti perkussioita ja ilmeinen kiinnostus afrikkalaiseen musiikkikulttuuriin. Tai paremminkin sanottuna nykyindien tapaan lainata sitä.

Vaikka Young Dreamsia oli tullut seuraamaan ehdottomasti suurin päivän aikana näkemäni ihmismassa, bändin show jäi varsin nihkeäksi. Tai no, biisit olivat ihan hyviä, tarttuvia ja tanssittavia. Mutta olin kuullut ne kaikki jo ainakin kerran aiemmin. Monilla eri levyillä.

Young Dreams oli kuin jukeboksi, jolle saattoi huudella, mitä 2000-lukulaista indiebändiä halusi kulloinkin kuulla.

”Animal Collective!”

”Joo, löytyy montakin biisiä.”

”Vampire Weekend!”

”Nyt tulee. Osataan vielä kopioida Ezra Koenigin lauluäänikin.”

”Grizzly Bear!”

”Haluatteko Veckatimestin luomumpaa vai aiempien levyjen elektronisempaa materiaalia. Molempia on.”

”Fleet Foxes!”

”Ei meillä ihan suoria kopiobiisejä ole, mutta neljän hengen stemmalaulut osataan kyllä.”

Että sillä tavalla Young Dreams, kiva että olette lukeneet, mistä ihmiset tykkäävät juuri nyt. Sori vaan, ettei se riitä vielä mihinkään.

KUUNTELE:

Team Me: http://www.myspace.com/teammegjaggu

Retro Stefson: http://soundcloud.com/retrostefson

Young Dreams: http://www.facebook.com/youngdreams