California Über Alles! – Mervi Vuorelan pikakurssi kalifornialaisesta punkista vuosina 1976-1983

Juttusarjamme palaa hienoiselta kesätauoltaan. Viimeksi meille esiteltiin Pet Shop Boysin pimeä puoli, nyt luvassa on Mervi Vuorelan opas Kalifornian protopunkiin ja hardcoreen.

Teksti: Mervi Vuorela
Kuva: deadkennedys.com

Kalifornialainen punk tunnetaan nykyisin lähinnä Green Dayn, Offspringin ja Blink-182:n kaltaisista aivottomista pehmopunk-bändeistä. Osavaltiossa tehtiin kuitenkin 70–80 -lukujen taitteessa paljon hienompaakin kolmisointuräimettä, jossa raa’at ja räkäiset soundit yhdistyivät nopeaan tempoon, hienoihin melodioihin ja nykypunk-standardeilla mitattuna eksaktiin soittotaitoon.

Alla on esitelty Mervi Vuorelan kokoama cd:n mittainen läpileikkaus kalifornialaisesta protopunkista ja hardcoresta vuosilta 1976-1983. Kuuntele Spotify-soittolista täältä: The Essential Californian Punk

The Nerves: Hanging on the Telephone (The Nerves -ep, 1976)
Lyhyen uransa aikana vain yhden ep:n julkaissut Nerves teki 70-luvun puolivälissä lähtemättömän vaikutuksen Los Angelesin orastavaan punk-skeneen. Sittemmin muun muassa Ramonesin kanssa keikkailleen bändin suurin hitti oli nerokkaalla melodialla siunattu powerpop-helmi Hanging on the Telephone, jonka Blondie nosti suuren yleisön tietoisuuteen vuonna ’78. Ei liene epäselvää, kumman versio on parempi.

X: Los Angeles (Los Angeles -lp, 1980)
Harvoin ovat mies- ja naislaulu kohdanneet yhtä saumattomasti kuin X:n debyyttilevyltä löytyvässä nimibiisissä Los Angeles. Nuorten rakastavaisten John Doen ja Exene Cervenkan johtama X ei koskaan saavuttanut suurta kaupallista suosiota, mutta onnistui silti vakuuttamaan Los Angelesin kaupunginjohtajat, jotka myönsivät bändille tunnustuksen paikallisen kulttuurin edistämisestä. Eläköön punk ja byrokratia!

The Weirdos: Why Do You Exist? (Destroy All Music -lp, 1977)
Vuonna ’76 perustettu Weirdos edusti X:n ohella losangelesilaisen punkin ensimmäistä aaltoa. Bomb Recordsin julkaisemalta harvinaisuuskokoelmalta löytyvä Why Do You Exist oli aikanaan merkityksellinen kappale: raa’alta soundaava nihilistinen rypistys, joka ei yrittänyt matkia Lontoon tai New Yorkin punk-soundia. Ei mikään hassumpi saavutus bändiltä, joka aloitti uransa kornina taiderock-bändinä.

The Dils: I Hate The Rich (I Hate The Rich 7”, 1977)
Avengersissakin soittanut Tony Kinman ja veljensä Chip saivat Dilsin debyyttiseiskan myötä lempinimen punkrockin Everly Brothers. Syynä oli I Hate The Richin vahva melodisuus ja silmiinpistävä vasemmistolaisuus. Muun muassa The Germsin kotina tunnetun What? Recordsin julkaisema seiska sai keräilijöiden keskuudessa nimen Oils, koska bändin logossa käytetty D-kirjain näytti aivan O:lta.

The Controllers: Slow Boy (Slow Boy 7”, 1978)
Äänekkään ja nopean ’77-punkin nimeen vannova Controllers oli ensimmäinen ja viimeinen yhtye, joka esiintyi L.A.:n legendaarisella The Masque -punk-klubilla. Loistavan Neutron Bomb -singlen jälkeen yhtye julkaisi huumoripitoisen Slow Boy -seiskan, josta saa nykyisin maksaa (muiden varhaisten jenkkipunk-seiskojen tapaan) törkeitä summia. Controllersin hajottua Johnny Stingray perusti Kaosin ja Kidd Spike liittyi Gearsiin – mainioita bändejä nekin.

The Germs: Lexicon Devil [(GI) -lp, 1979]
Solisti Darby Crashin itsemurhaan hajonnut Germs oli yksi Los Angelesin kaoottisimpia live-bändejä. The Decline of Western Civilization -dokumenttia tähdittäneen bändin ainoaksi levyksi jäi Joan Jettin tuottama (GI), jonka räävittömyys ja iskevyys hakevat vertaistaan vielä tänäkin päivänä. Lexidon Devilin aggressiivisesta riffistä vastaa Pat Smear, joka on sittemmin esitellyt taitojaan muun muassa Nirvanan ja Foo Fightersin riveissä.

Dead Kennedys: California Über Alles (California Über Alles 7”, 1979)
Jello Biafran musiikillinen moniulotteisuus ja kirjaviisas kantaaottavuus olivat näkyvästi esillä jo Dead Kennedysin ensisinglellä. Militantilla rumpukompilla käynnistyvä biisi kuittailee osuvasti Kalifornian silloiselle kuvernöörille Jerry Brownille, minkä lisäksi tekstissä vilisee viitteitä niin Shakespearen Julius Caesar -näytelmään kuin Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin. Vastaavanlaista ”älykköpunk-lyriikkaa” taisi 80-luvun alussa tehtailla vain Rudimentary Peni.

Agent Orange: Bloodstains (Bloodstains 7”, 1980)
”Bloodstains, speed kills, fast cars, cheap thrills”, julisti Orange Countyn coolein hawaijipaita-bändi debyyttiseiskansa kertosäkeessä. Yksinkertaisella mutta nerokkaalla riffillä varustettu biisi jätti varjoonsa ep:n kaksi muuta biisiä, joilla Agent Orange vilautteli tulevaa surf punk -soundiaan. Bändi teki myöhemmin suuren vaikutuksen Kalifornian nousevaan skate punk -skeneen, vaikka julistikin debyyttilevyllään ”we don’t like skating at all”.

Negative Trend: M-16 (Belfast Cowboys, 1978)
Yhdysvaltain maavoimien rynnäkkökivääri – siinäpä vasta mainio laulun aihe sekopäiselle sanfranciscolaiselle narkkaribändille, jonka miehistö valui 70-luvun lopulla Flipperiin ja Toiling Midgetsiin. Negative Trendin selkärangan muodosti Courtney Loven ex-heila Rozz Rezabek, joka äänitti ja miksasi Belfast Cowboys -levyn ainoastaan neljässä tunnissa. Lopputulos on huikea, kuten avausbiisi M-16 osoittaa.

Flipper: Sex bomb (Generic Flipper, 1982)
Eletään vuotta 1982. Heroiinipäissään kekkuloiva ex-Negative Trend -basisti Will Shatter karjuu mikrofoniin maagiset sanat: ”She’s a sex bomb, my baby, yeah.” Muita virkkeitä ei liki kahdeksanminuuttisen biisin aikana kuulla. Taustalla bändi soittaa meluista, alavireistä ja laahaavaa yhden riffin punkkia, jossa on loistava tanssittava rytmi, jota kukaan ei voi tanssia. Typerää ja rasittavaa, eli kerrassaan nerokasta!

Black Flag: Nervous Breakdown (Nervous Breakdown -ep, 1978)
Toisin kuin Henry Rollins -fanaatikot väittävät, Keith Morris oli Black Flagin ainut oikea solisti. Asia käy harvinaisen selväksi spiidipäisen Morrisin rääkymässä Nervous Breakdownissa, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen hienoimpia hardcore-biisejä. Black Flagin debyytti-ep:ltä löytyvä raita olisi tuskin nähnyt päivänvaloa ilman kitaristi Greg Ginnin perustamaa SST Recordsia, jonka rosteriin päätyivät sittemmin muun muassa Minutemen, Hüsker Dü, Sonic Youth ja Descendents.

Circle Jerks: Operation (Group Sex -lp, 1980)
Melko pian Nervous Breakdownin ilmestyttyä Morris riitaantui Ginnin kanssa, jätti Black Flagin ja perusti Circle Jerksin. Vuonna ’80 yhtye julkaisi hardcoren merkkipaaluihin kuuluvan Group Sex -albumin, jossa raaka energia yhdistyi hurjaan tempoon (14 biisiä 15 minuutissa). Levyn hienoimpiin biiseihin lukeutuva Operation löytyy Spotifysta liveversiona vuodelta ’82. Soittavatko punk-bändit enää nykyisin yhtä tiukasti, hä?

Middle Class: Out of Vogue (Out of Vogue 7”, 1978)
Orange Countyssa perustettu Middle Class oli Black Flagin ohella yksi ensimmäisiä amerikkalaisia hc-bändejä. Attan veljesten kipparoiman yhtyeen debyyttiseiska Out of Vogue toimi suurena inspiraationa muun muassa Minor Threatille, joka sittemmin lanseerasi kokonaisen straight edge -tyylisuunnan. 59 sekuntia kestävän Out of Voguen aikana Middle Class onnistuu sanomaan kaiken tarpeellisen eikä yhtään enempää. Yrittäkääpä tehdä perässä, pellet.

Adolescents: Kids of the Black Hole (The Adolescents -lp, 1981)
Middle Classin hajottua basisti Mike Patton (ei se Patton) tuotti kaveribändinsä Adolescentsin debyyttilevyn, jonka paras biisi on huikeat 5,26 minuuttia kestävä Kids of the Black Hole. Social Distortion -solisti Mike Nessin sottaisesta huumekämpästä kertova biisi sisältää kaikki punk-klassikon ainekset: iskevän riffin, koukuttavan bassolinjan, loistavan melodian ja röyhkeän laulun. Lisäksi mukana on kitarasoolo!

Social Distortion: Another State of Mind (Mommy’s Little Monster -lp, 1983)
”Black Holessa” sai alkunsa myös rasvispunk-ikoni Social Distortionin ensimmäinen hitti Another State of Mind. Vaikka biisi on huomattavasti karumpi ja suoraviivaisempi kuin Social D:n myöhemmät tuotokset, Mike Ness oli jo 80-luvun alussa juurimusiikkia ja rock’n’rollia ihaileva nuori meikkaava kapinallinen. Siis mies, joka mullisti myöhemmin useiden tatuoitujen punkkarien elämän.

Descendents: I’m Not a Loser (Milo Goes to College -lp, 1982)
Kun punk-bändin rillipäinen nörttisolisti häipyy yliopistoon lukemaan biokemiaa, katu-uskottavuus voi olla koetuksella. Descendents ei kuitenkin panetteluista piitannut, vaan antoi takaisin samalla mitalla: ”You arrogant asshole, your pants are too tight, you fucking homo, you suck Mr. Buttfuck.” Kuten bändin debyyttilevyltä löytyvä I’m Not a Loser osoittaa, Descendentsin tavaramerkeiksi nousivat jo varhaisessa vaiheessa bassolla soitetut melodiat ja niitä tukevat vakaat kitararytmit.

Crucifix: Annihilation (Dehumanization -lp, 1983)
Kambodžalaissyntyisen Sothira Phengin johtaman Crucifixin ura oli kuin poliittinen manifesti. Kiivas yhteiskunnallinen angsti käy selväksi jo klassikkostatuksen saaneen debyyttilevyn avausbiisissä, jossa anarkopunk ja D-beat yhdistyvät ennenkuulemattomalla tavalla. Ei mikään ihme, että Annihilationin coveroivat 2000-luvulla muun muassa Sepultura ja A Perfect Circle.

Aiemmin juttusarjassa on julkaistu Antti Lähteen Arthur Russell -pakettimatka, Jussi Mäntysaaren nu-metal-opas, Kimmo K. Koskisen grunge-lista sekä Samuli Knuutin ohjastama löytöretki Pet Shop Boysin pimeälle puolelle.