CMX tarjoilee scifi-oopperan jälkeen toivonkipinää synkeään syksyyn. Miten yhtyeeltä taittuu avaruusseikkailujen jälkeen suoraviivainen poprock?
Teksti: Saku Schildt, kuva: CMX
CMX: Iäti
EMI
CMX:llä ei ole ollut enää aikoihin mitään saavutettavaa, mitä kaupalliseen menestykseen tulee. Kaikki vuoden 1994 jälkeen julkaistut CMX-levyt ovat myyneet kultaa. Isojen festivaalien päälavat ovat bändille ilmoitusluontoinen asia.
Vaikutusvaltaakin yhtyeeltä löytyy. Tästä pitävät huolen kitaristi Janne Halmkronan A&R-pesti Sony Musicissa sekä A.W. Yrjänän asema maamme virallisena viisaana miehenä, jolta valtamedia kysyy mielipidettä milloin mistäkin.
Suursuosioon liityy myös bändin sympaattisin piirre: se ei ole koskaan suostunut jämähtämään uomiinsa ja kierrättämään hyviksi havaittuja hittilevyjensä ideoita. Jokainen CMX:n levy on tarjonnut yllätyksiä ja suunnanmuutoksia – saavutus, mihin on kyennyt vain harva suomalainen suosikkibändi. Vai onkohan yksikään toinen?
Orkesterin katalogissa radioystävällistä rocklevyä on seurannut tuplalevyllinen progea tai kunnianhimoinen scifi-eepos. Nyt kunnianhimoista Talvikuningas-scifi-eeposta (2007) seuraa taas mutkaton albumi vailla kummempia kommervenkkejä.
—
CMX:n katalogi tuntuu menevän ”joka toinen”-periaatteella. Joka toinen bändin levy on ajan hammasta kestävä helmi, kuten Rautakantele (1995), Dinosaurus Stereophonicus (2000) ja Aion. Näiden välissä julkaistut Discopolis (1996), Isohaara (2002) ja Pedot (2005) ovat jääneet haaleiksi välitöiksi. Iäti jatkaa trendiä ja solahtaa mielenkiintoisen Talvikuninkaan jälkeen välitöiden joukkoon.
Tämä ei tarkoita, etteikö albumilta löytyisi hienoja hetkiä. Kiihkeätahtinen Kappaleina on komea biisi, jolla Yrjänä sylkee suustaan täyslaidallisen tulta ja tulikiveä. Keskitempoinen, tyylikkäällä kitarariffillä koristeltu Totenmann on sekin mainio synkistely hieman Vainajalan (1998) hengessä. Rauhallinen nimikappale Iäti soi tunnelmallisesti kuin Aura kuusitoista vuotta sitten.
Lauluista puuttuu kuitenkin se mystiikka, mikä antaa CMX:n lauluille viimeisen silauksen. Hyvänkin kokin ruoka tuottaa pettymyksen, jos salainen ainesosa uupuu.
CMX on tavannut ujuttaa levyilleen jonkinlaisen yhtenäisen idean, joka kantaa biisistä toiseen läpi albumin. Tällä kertaa teemana lienee kurjuuden ja koettelemustenkin jälkeen elävä toiveikkuus. Hyvä aihio, mutta musiikillisiin sankaritekoihin se ei bändiä yllytä. Pätevään rocklevyyn kylläkin.
Lue koko arvio Rumbasta 13/10. Lehti ilmestyy perjantaina 1.10.