Coachella-blogi, osa II: ”Volcanochellan” mahtava lauantai – Hot Chip, The XX, Dirty Projectors, MGMT, Muse, Faith No More ja TIËSTO!

Aleksi Kinnunen raportoi Rumballe Coachella-festivaalin huikeasta lauantaista, joka sisälsi lähes kaikkea indiepelleilystä Faith No Moren kautta Tiëstoon.

Teksti ja kuvat: Aleksi Kinnunen

Coachella Festival
17.4.2010
Yhdysvallat, Kalifornia, Indio

Viinitonkat ja Corona-tölkit on salakuljetettu bäkkärille. Naputtelua siivittää alituinen hikoilu. Kalifornian sisämaan lämpötila huitelee levottomasti lähemmäs neljässäkymmenessä. Ei haittaa. Hyvä meno!

Kohta aloittavat Owen Pallett, Deerhunter, Florence and the Machine, Jónsi, Yo La Tengo, Charlotte Gainsbourg, Julian Casablancas, Phoenix, Spoon, Pavement, Thom Yorke, The Big Pink ja illan viimeisenä esiintyvä huippukiinnostava Gorillaz – autiomaan indiekekkereiden viimeinen päivä on valmis alkamaan.

Haikeus on hiipiä puseroon, mutta onneksi Islanti taitaa pitää huolen siitä, että loma saa jatkoa New Yorkissa, ties kuinka kauan.

Mutta palataan lauantaihin. Päivä oli avausiltaa huomattavasti komeampi.

B-luokan Belle & Sebastianiksi kutsuttu Camera Obscura osoitti, että sen musiikki taitaa olla ihaninta mahdollista lempeään alkuiltapäivään. Kamalan kaunista haikeaa urkuvetoista retroindietä.

Girlsiä ei ole turhaan ylistetty. Yhtyeen monipuolista ja todella hallittua soittoa voisi kuvailla Joensuu 1685:n popimmaksi ja blueskaavaa hyödyntäväksi sukulaiseksi. Pitäkää tämä bändi mielessä!

Beach House osoitti, että loistava uusi Teen Dream –albumi ei ollut sattumaa: yhtye on varkain kasvanut todella väkevästi soittavaksi. Baltimorelaistrion dream pop soi todella hyvin hallinnassa, tissejä Redrumin keikalla esitellyt laulaja Victoria Legrand oli höyryinen, kitaristi Alex Scully nakutti kitaraa ja takoi samaan aikaan sukkiaan lattiaa vasten. Norway on vuoden ihanimpia kappaleita.

The XX on kasvanut aivan käsittämättömän isoksi. Coachellan kakkoslava oli tuhannen tukossa brittimyöhäisteinien keikalla, jota ihmetteli myös Jay-Z (tsekkasi turvamiesten ympäröimänä myös Beach Housen; Pink ja Dave Grohl taas diggailivat yleisössä Zooey Dechanelin She & Himiä).

The XX soitti erittäin hyvin, joskin keikka oli kovin yllätyksetön. Ehdottomasti positiivinen vaikutelma silti.

Dirty Projectorsin afrovaikutteista riffittely- ja stemmalauluindietä oli ihana kuunnella. Bändi on hieno, vaikka monet varmasti pitävät yhtyettä tekotaiteellisena. Bonuksena huippukaunis naislaulaja.

Raveonettesiltä oli jäänyt ydinkaksikkoa lukuun ottamatta muu bändi Eurooppaan, kiitos tuhkapilven. Mutta eipä muuta bändiä jäänyt suuremmin kaipaamaan. Hyvin toimi.

Hot Chip osoitti olevansa elävänä yhtä hurjassa vedossa kuin yhtyen uusin levy antaa odottaa. Keikka oli silkkaa Pet Shop Boysia ja euroviisuja. Iloinen ja värikäs diskomeininki. One Life Standista riennettiin lennosta Over & Overiin.

Sitten piti jo mennä ihmettelemään Pattonia. Faith No More julisti edelleen valotauluilla ”toista tulemistaan”, vaikka voisi kysyä, alkaako Ilosaarirockin keikan jälkeen pian kolmannen tulemisen vaihe.

Rakastan bändin mörinää, vaikka totuuden nimissä yhtye soitti hieman laiskemmin kuin viime kesänä Helsingissä tai Roskildessa.

Aggressiivisesti Yhdysvalloissa markkinoitu MGMT keräsi kakkoslavalle holtittoman yleisömassan. Oli vaaran tuntua, mutta ei musiikissa.

MGMT:n suosio on merkillinen asia. Yhtyeellä on kolme kovaa biisiä. Elävänä bändi tuntuu miltä tahansa opiskelijapojista kootulta yhdentekevältä tapaukselta. Uppiniskaisiakin vielä; Time to Pretend ja Electric Feel kuultiin, maailman viime vuosien isointa indiehittiä Kidsiä ei. Uudelta levyltä ei yhtä kovia biisejä löydy.

Muse taitaa olla tällä hetkellä maailman virtuoottisin rockyhtye. Samoin kuin Areenalla syksyllä, riehakkaasta soitosta oli mahdoton löytää virheitä.

Kun Radiohead on lukkiutunut massoja uuvuttavaan taidejazzrockiinsa, Radioheadin vuoden 1997 hengessä jatkava Muse ampuu isoilla ja kovilla panoksilla ja saa kansan pomppimaan tasajalkaa Kaliforniassa Starlightin ja vastaavien tahdissa. Komeaa ja valtavaa. Matthew Bellamy näytti sinisissä Kanye West -laseissaan vieläpä aivan Thom Yorkelta.

Indieväki voi tietysti marmattaa maailman isoimman konemusiikkinimen Tiëston sijoittamisesta päälavalle pääpäivän lopuksi. Pitäköön indiensä. Hienoa oli.

Tiëston mm. Editorsin Papillon-hitin sisältänyt keikka toimi vastustamattoman tehokkaasti. Coachellan parannettu kaiutinjärjestelmä varmisti, että pari sataa metriä lavasta pompittiin tasajalkaa siinä missä eturivissäkin. Aavikkobileet, indeed.

Osuimme aamuyöllä telttaan sopivasti kuulemaan vielä Devon Whip Itin. Veteraanihassuttelija soitti erittäin terävästi. Harmaahapset – sellaisiakin näköjään Coachellan yleisöön mahtuu – tanssivat ja karjuivat lyriikoita ulkomuistista.

Sunnuntain esiintyjistä Gary Numan joutui perumaan keikkansa lentosählingin takia.

The XX:n tarkka soitto vakuutti.

Hot Chipin keikka oli silkkaa Pet Shop Boysia.

Dirty Projectorsin taidekouluindie rakentuu kulmikkaiden riffien ja stemmalaulujen varaan.

Coachellassa kuultiin myös Musen suureellista virtuositeettia.

Festivaalihurmosta.

Ja lisää festivaalihurmosta.