David Bowie: Station to Station – Kokaiinizombin päiväkirja

David Bowien Station to Station -albumista julkaistaan juhlapainos. Uudelleenjulkaisun tiimoilta kannattaa tarkastella hieman syvemmin tätä hienoa levyä, tuumasi Jose Riikonen. Lue, miksi Station to Station on yksi kaikkien aikojen parhaimmista albumeista.

Teksti: Jose Riikonen
Kuva: EMI

Aitous on pop. BB-Marika on ihana, kun se on niin aito luonnonlapsi. Timo Soini on ihanan lupsakka, suora ja aito. Myös artistin pitää olla aidosti oma itsensä. Turha sitä on esittää ja vetää jotain roolia. Pitää olla hyvä jätkä. Kantakuppilan Reiska, jolle voi jutella kuin kenelle tahansa.

No höpöhöpö.

David Bowie ei ole koskaan ollut aito. Hän imitoi, lainaa, kopioi ja varastaa. Juuri se tekee Bowiesta mielenkiintoisen.

Bowien musiikissa on tunnetta, mutta se ei ole hänen omaansa. Bowie on aina ollut ontto kuori, joka laulaa jonkun toisen fiiliksiä. Hän ei tunne, vaan esittää tuntevansa. Hän ei ole rock-tähti, vaan esittää sellaista.

Pintapuolisesti tämän huomaa Bowien alter-egoissa. Liki koko uransa Bowie on esiintynyt jonain muuna kuin itsenään. Ziggy Stardust, Halloween Jack ja Thin White Duke ovat vain kuuluisimmat esimerkit David Bowien luomista maskeista, joiden takana hän on piilotellut. David Bowiekin on keksitty nimi. David Robert Jones oli ilmeisesti liian arkinen.

Station to Station on manifesti onttoudelle. Albumi piirtää kuvan ahdingossa olevasta, henkisesti ja fyysisesti riutuvasta zombista, joka seilaa jossain tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Albumi on todiste siitä, millaiseen tilaan ihminen voi ajautua, kun kokaiiniriippuvuus, pakkomielteet ja skitsofreeniset roolileikit tekevät pääkopassa tuhojaan.

On ironista, että onttouden kuninkaan ontoin albumi on samalla hänen henkilökohtaisin teoksensa. Bowie laittoi kerrankin itsensä likoon. Olkoonkin, että se tehtiin taas alter-egon kautta.

Bowie yritti näyttää inhimillisyyttä – ja epäonnistui surkeasti. Ei hän enää tiennyt, miltä kaipaus tai rakkaus – mikä tahansa aito – tuntuu. Kun tyhjä mies laulaa täyteläisistä tunteista, ollaan onttouden ytimessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät albumin seulan lailla vuotavat tunteet herättäisi tunteita. Juuri niiden kylmässä tenhossa on Station to Stationin vahvuus.

Station to Station on muotokuva itsensä täydellisesti hukanneesta ihmisestä. Sen on syvimmällä tasolla myös kommentti tähtiä liukuhihnalla tehtailevasta, mielikuvilla ja hedonismilla mässäilevästä rock-kulttuurista.

Aloituskappale Station to Station alkaa mantranomaisella, vieraannuttavalla poljennolla. Hitaasti käynnistyvän biisin ensimmäiset sanat luovat tunnelman albumille.

”The return of the Thin White Duke / Throwing darts in lovers eyes”

Thin White Duke, Bowien alter-ego, ei usko enää mihinkään eikä kehenkään. Maailma on pimeä kaivo, jossa ei ole tilaa sellaisille valheille kuten rakkaus tai ystävyys.

Alun hitaan poljennon jälkeen tempo tuplaantuu ja Bowie aloittaa maanisen todistelun. Mitään ei ole enää tehtävissä.

”It’s too late to be hateful / it’s too late to be late again

Golden Years ja TVC15 ovat Bowien silloiseen henkiseen ja fyysiseen alennustilaan nähden yllättävänkin positiiviselta vaikuttavia kappaleita.

Ensimmäinen on tarttuvan, kitaristi Carlos Alomarin riffin varassa etenevä, funkkaava hittibiisi. Vaikka Station to Station on kokeellinen albumi, Bowie halusi ilmeisesti mukaan ainakin yhden täsmähitin.

TVC15 lasketaan usein albumin heikoimmaksi kappaleeksi. Kyseessä on päällisin puolin hupaisa, toistoon nojaava laulu jonkinlaisesta tulevaisuuden viihdemasiinasta.

Biisin syvempi tarkastelu tuo esiin sen kyynisemmät, ilkeän itseironiset puolet. Bowie laulaa koneesta kuin ystävästään. Bowie ei löydä kontaktia ihmisistä, joten hän viettää aikaansa TVC15:n kanssa. Kappaleen duurissa etenevä, makaaberi tunnelma lisää ristiriidan tehoa. Karmivasta aiheesta lauletaan kepeästi.

Word on a Wing on hätähuuto. Bowie antaa kappaleessa itsensä korkeamman voiman käsiin polvistuen tämän eteen. ”It’s safer than a strange land”, hän laulaa palkeet auki ja tuntuu valitsevan myrkkynsä: parempi olla vaikka herran huomassa kuin tässä alennustilassa. Biisi on kuvaelma luovuttaneesta, vielä jollain tavalla ihmismäisestä hahmosta, joka ei enää omin voimin löydä ulos tunnelistaan.

H-duurissa kauniin pianon avulla etenevä kappale antaa katkeran suloista toivoa albumille. Se kuvaa hetkeä, jossa ihminen on jo päästänyt irti, mutta nauttii vapauttavasta tilanteesta. Paino on poistunut harteilta.

Stay ottaa taas askeleen pimeämmälle puolelle. Bowie pyytää epätoivoisesti jotakuta(kukaan tuskin tietää ketä) jäämään, muttei osaa artikuloida tunteitaan.

”Stay, that’s what I meant to say or do something / But what I never say is stay this time / I really meant it so badly this time”

Myös kokaiini on biisissä läsnä.

”Maybe I take something to help me”

Bowiella on tapana sisällyttää albumeilleen ainakin yksi lainabiisi. Wild is The Wind täyttää Station to Stationilla tämän paikan. Alun perin kappale on Dimitri Timokin ja Ned Washingtonin käsialaa.

Bowie ruikuttaa epätoivoisesti:

”Love me love me love me love me say you do”

Päällisin puolin sanoitus on rakkauslaulu, mutta Bowien kalpea ääni antaa biisille kylmän pohjavireen. On vaikea sanoa, laulaako hän tietystä henkilöstä, vai onko biisi tarkoitettu kuvaamaan epätoivon olotilaa yleensä. Ihan sama kuka rakastaisi tai koskettaisi. Kunhan vain joku tekisi niin.

Kertosäkeessä hypätään hetkeksi mollista duuriin. Bowie laulaa vuolaasti vibratoa käyttäen.

”You touch me / I hear the sound of mandolins”

Tunnelma on hetken aikaa toiveikas.  Muutaman tahdin jälkeen, yhden soinnun muutoksen avulla, ilmapiiri muuttuu toiveikkaasta uhkaavaksi. Dramaattinen hetki on kuin isku vasten kasvoja.

”You kiss me / oh with your kiss my life begins / You’re spring to me / all things to me / don’t you know your life itself”

Laulusuorituksena Wild is the Wind on huikea. Tarinan mukaan kappale purkitettiin yhdellä lauluotolla.

Nyt julkaistavalla, toistasataa maksavalla erikoispainoksella kuullaan viiden CD:n, kolmen LP:n ja yhden DVD:n verran erilaisia miksauksia ja ennen julkaisemattomia live-vetoja. Lisäksi mukana on fanikrääsää.

Paketti on hintansa väärti vain paatuneimmille faneille, sillä oikeasti uutta ja kiinnostavaa antia on melko vähän. Toisaalta kyseessä on yksi maailman hienoimmista musiikkikokemuksista, jonka kylkeen on isketty vielä lisää herkkuja.

Station to Station saattaa vaikuttaa aluksi etäiseltä. Sille kannattaa kuitenkin antaa useampikin mahdollisuus. Lopulta albumin hämmentävää vieraantuneisuutta ja nerokkaita kappaleita on hyvin vaikea vastustaa. Neljäkymmentäkiloisen kokaiinizombin tyhjien tunteiden tilitys on vavisuttavaa kuunneltavaa.