Flow-blogi, osa 1: Niittirannekkeet, leggingsit ja vyöt

Rumban Oskari Onninen skannasi polaroideja ja kahlasi läpi Moleskineensä kirjoittamiaan muistiinpanoja. Niistä kävi ilmi, että Flow-perjantain kovimmat jutut olivat kotimaiset Circle ja Villa Nah.

Flow Festival
13.–15.8.2010
Suvilahti, Helsinki

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen

Paperilla Flow-perjantai vaikutti lämmittelypäivältä, jollaiseksi se myös lopulta paljastui. Lähdin hakemaan hyvin epätyypillisen Flow-vieraan bändisarjaa, koska Air tai Broken Bells eivät lähtökohtaisesti juuri kiinnostaneet. Lopulta päivä kuluikin niin metallisissa merkeissä, kun Flow’ssa on suinkaan mahdollista..

Marssin sisään Voimalaan noin kymmenen minuuttia ennen Ulverin keikan alkua. Vaikka odotukset olivat korkealla Voimalan istumapaikkakonsertteja ajatellen, ei formaattia voi jatkossa suositella lainkaan.

Isoin ongelma on, että Voimalan salissa kohoaa kaksi tolpparivistöä, joiden väliin lava sijoittuu. Samalla tolpparivien sivuilta näkyvyys on hyvin vajavainen, ja varsinaisesta näkösektorista noin 80 prosenttia on istumapaikkojen peitossa.

Lisäksi kuulemani mukaan jonotusaika sisään Voimalaan oli jo Ulverin soittaessa pahimmillaan noin vartti. Kun tänään on Owen Pallettin soittovuoro, on paikalla oltava jo puoli tuntia ennen, kun ovet aukeavat ja toivottava, että pääsee paikalle, josta näkee kunnolla lavalle.

Ulverin ambientin ja black metalin hybridi rakenteli juuri niin hienoja äänimaisemia kuin odotinkin, mutta puolivaloisa ympäristö ja alkuillan soittovuoro eivät olleet parhaat mahdolliset norjalaisbändille. Puhumattakaan siitä, että näkyvyys hyvin olennaisessa osassa oleviin taustavideoihin oli puutteellinen. Natsivisuaalien vauhdittamaa Ulveria olisi ollut monin verroin toimivampi kuunnella yön pimeydessä.

Ulverin kanssa samaan aikaan soittaneelta Villa Nahilta ehdin kurkata viimeiset biisit, joista etupäässä Ways to Be -hitti kuulostivat yllättävänkin erinomaisilta. Bändin kohdalla on turha lähteä puhumaan karismasta, mutta ihasteltavinta on se, miten duon käsittelyssä hienovarainen 80-luvun legendoilta ammentava syntikkapop saadaan tihkumaan inhimillistä lämpöä.

Villa Nahin OMD:sta ammentava syntikkapop hehkui elektronista lämpöä.

Teltassa Villa Nahin jälkeen esiintyneen Circlen erinomaisuus vain korostui illan muun line-upin rinnalla. Niittejä oli, mutta erityisihailuni voittivat bändin jäsenten upeat kimalleleggingsit, joiden rinnalla kaikki asuaan viikkokaupalla suunnitelleet kuuliot olivat pohjattoman tylsiä.

Keikan aikana Circlen Jussi Lehtisalo muun muassa bassoteloitti bändin keulakuvana elämöineen Rätön.

Bändin musiikki oli sitä itseään. Riffit sahasivat, Mika Rättö ulisi ja kolme kitarankaulaa kohosivat kohti teltan kattoa kuin Iron Maidenilla ikään. Eturivissä koettiin hienostunutta kiimaa, mutta satunnaiset nyrkit puivat ilmaa ympäri telttaa.

Mainiolla Summertime-ep:llään julkisuuteen putkahtaneen The Drumsin kesällä julkaistu debyyttilevy oli kuin nippu The Curen keskinkertaisia b-puolia 70- ja 80-lukujen taitteesta, mutta keikka yllätti positiivisesti.

Bändin Pinokkiolta näyttäneen laulajan Jonathan Piercen dandylook ja levoton keekoilu olivat raivostuttavan teennäisiä, eikä muutenkaan Drumsin esityksen energia ollut lainkaan luonnollista. Ei siinä silti mitään, kun hyviä biisejä oli yllättäen useita. Enemmistö toki Summertime-ep:ltä, mutta myös uutuuslevyn sinkku Forever and Ever Amen ja keikan avannut It Will All End in Tears olivat oivallista 80-luvun kitarapopin kierrätystä.

Siistimpi juttu kuin esittää jättihitti Let’s Go Surfing olisi ollut jättää se soittamatta – samalla tavalla kuin M.I.A. välttelee Paper Planesin esittämistä. Mutta kun biisi sitten kuultiin encoressa, oli teltassa tunnelma harvinaisen korkealla, vaikka laulaja Jonathan Piercen konsertin alussa kuultu kuittailu helsinkiläisten nihkeästä suhtautumisesta keikoilla tanssimiseen olikin aivan aiheellinen.

The Drumsin solisti Jonathan Piercen dandylook oli kuin suoraan Morrisseyn ja Cats on Firen Mattias Björkasin vaatekaapeista nyysitty.

En tiedä siitä mielenhäiriöstä, jonka takia jäin katsomaan Drumsin loppuun asti, vaikka Islajan keikka Tiivistämössä oli jo menossa. Kun Drums viimein lopetti, juutuin Big Boin keikan aikana päälavan eteen syntyneeseen sumppuun ja näin Islajan sijaan, kuinka OutKastin toinen puolisko heitti juurikin päälavalle kuuluneen setin, joka tanssitti Suvilahden yleisöä varsin kiitettävästi.

Kävellessämme pois festarialueelta Suvilahtea kiertävä jalkakäytävä oli monin paikoin kuin suoraan Vice-lehden Don’ts-palstalta. Siitä huolimatta, että Flow on siisti kaupunkifestari, pystyi siitä aistimaan samanlaista perisuomalaista pohjavirettä kuin muistakin maamme kesäjuhlista.