Flow-blogi, osa 2: Ihana Owen, hurja Omar ja täydellinen Beach House

Rumban Oskari Onninen jatkoi taivallustaan Suvilahden ihmissumpuissa ja todisti samalla ison kasan upeita keikkoja.

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen

Vaikka kuinka eilisen blogin kanssa kiirehdin, jäin juuri ja juuri paitsi Uuden Fantasian väitetysti upeasta iltapäiväshow’sta päälavalla. Laiha lohtu oli, että päälavalla loppuiltapäivällä soittanut Husky Rescue soi sekä isosti että rosoisesti – uskokaa tai älkää. Bändin tammikuiseen Ship of Light –levyyn painottuneen setin biisit olivat päälava kokoluokkaa, vaikka muuten lava oli eleettömästi soittaneille Huskyille aivan liian suuri.

Kesken Husky Rescuen piti suunnata Voimalaan, jossa soitti Owen Pallett. Kun saavuimme paikalle 45 minuuttia ennen keikan alkua, sisään vievä jono oli noin sadan metrin mittainen. Kun ovet avattiin puoli tuntia ennen kello seitsemää, arvioisin jonon olleen yli 200 metriä pitkä. Ja kun Voimalassa hyvin näkymin varustettuja paikkoja on kohtuuttoman vähän (kuten jo eilen valitin), pitää kysyä, onko koko konseptissa mitään järkeä.

Niille harvoille, itseni mukaan lukien, jotka pääsivät siedettäville paikoille katsomaan Pallettia, keikka oli juuri niin huikea elämys kuin sen pitikin. Vaikka esitys tuntui varsin pitkälle Primaveran-keikan toisinnolta, euforia oli yhtäläistä. Pallettin oman Heartland-levyn Lewis Takes Action-, Lewis Takes off His Shirt ja Oh Heartland Up Yours –ihanuuksien lisäksi yleisöä hemmoteltiin kanadalaisen repertuaariin kuuluvalla Cariboun Odessa-coverilla ja encoressa kuullulla versiolla Mariah Careyn ysärihitistä Fantasy.

Kuten jo Primaveran yhteydessä sanoin, vaikka edelleen jotkut voivat kritisoida Pallettin apupojan mukanaoloa, ylimääräinen lattiatom ja kitara tuovat tarvittaessa kappaleisiin juuri sopivasti lisätehoa.

Päivän ehdoton yllättäjä oli syyrialainen laulaja Omar Souleyman, jonka bändiä vahvisti kastuneen rumpukoneen vuoksi kylmiltään Aavikon, K-X-P:n, Circlen ja vaikka minkä muun suomalaisbändin elävä rumpukone Tomi Leppänen. Esitys vei älyttömyydessään transsiin. Souleyman jollottaa ja kävelee ympäri lavaa pyytäen ihmisiä taputtamaan, taustamuusikko soittaa loputtomalta tuntuvaa saz-sooloa ja apusyyrialainen ottaa iPhonellaan kuvia lavalta ja kertoo bändille, Leppäselle ja Souleymanille mitä tehdä. Villiä tanssimista, hurmiollinen vastaanotto ja hämmennyspisteet kotiin. Tämä trendiväen Pensseli-setä oli päivän ehdotonta parhaimmistoa.

Omar Souleyman, nero Syyriasta.

Beach Housen ja M.I.A.:n aikataulupäällekkäisyyden aiheuttama kriisi päättyi lopulta siihen, että katsoin Beach Housen kokonaan. M.I.A.:sta ehti nähdä juuri sopivasti viimeiset neljä biisiä, uuden Maya-levyn Story to Be Toldin, Meds & Fedsin, Born Freen ja keikan päättäneen Paper Planesin, enkä vakuuttunut erityisemmin.

Minkäänlaisista megabailuista ei ollut tietoakaan, ennen kuin Paper Planes räjäytti käsimeren ilmaan. Born Freen soidessa lavan edustalla näkyi hyppimistä ja pomppimista, mutta miksauskopille asti koko muu päälavan edusta tuntui vain hytkyvän hillitysti. Story to Be Toldin ja illalla myöhemmin esiintyneen Sleigh Bellsin biisintekijä Derek E. Millerin tekemä Meds & Feds olivat vielä laimeampia.

Samaan aikaan soittanut Beach House oli sen sijaan ekstaattisen kaunis. Hassujen valkoisten tekokarvapuiden edessä esiintynyt yhtye soitti unipoppiaan puolityhjälle teltalle, jossa yhtenäinen ihmismassa ei ylettänyt edes miksauskopille asti.

Bändin ydinkaksikko kitaristi Alex Scally ja synistilaulajatar Victoria Legrand olivat saaneet basistin ja rumpalin vahvistuksekseen, ja Beach House soi levyä jäntevämmin. Talvella julkaistun Teen Dream –albumin upeimmat biisit, kuten Zebra, Norway ja Used to Be hehkuivat teltassa, ja Legrand yltyi heiluttamaan massiivista hiuspehkoaan eteerisen laulamisensa ohessa.

Beach Houselle ei ollut aikataulusyistä siunaantunut valtavaa yleisöä, mutta keikan upeutta se ei ainakaan rajoittanut.

Illasta kärsimystä aiheutti sekä Tiivistämön että Voimalan kohtuuton tukkoisuus, joiden takia Jori Hulkkosta tai Diploa oli turha yrittää nähdä. Harmitus laimeni kuitenkin, kun lavalle nousi kahdelta yöllä Sleigh Bells. Introssa kuultiin Slayerin Raining Bloodia. Sitten bändi jyräsi läpi Treats-levynsä villeimpiä tanssibiisejä Tell ’Emin johdolla. Laulaja Alexis Krauss riehui minkä kerkesi, ja Derek E. Miller tulitti tapporiffejä kitarallaan. Biitit tulivat taustanauhoilta, mutta meininkiä se ei haitannut.

Puolen tunnin keikan kohokohtia olivat Sleigh Bellsin mittapuulla kauniisti soljunut Rill Rill ja keikan päättänyt raivokas Crown on the Ground pomppuriffittely. Sen aikana lavalle nousi ainakin neljä lisähenkilöä bändin varsinaisten jäsenten lisäksi hyppimään, tanssimaan ja roiskimaan kuohuviiniä yleisöön. Hyvä – ja reilusti parempi kuin M.I.A.:n finaali.

Nyt on pakko kiiruhtaa Ville Leinosen show’n kimppuun. Lisäkuvamateriaalia lauantailta ja yleistä järjestely- ja väkimääränarinaa tulee vielä sunnuntain raportin yhteydessä. Siihen asti, adios!