Flow-blogi, osa 3: Maailman paras musiikkiperformanssi Ville Leinosen tapaan

Rumban Oskari Onninen kotiutui Flow’sta, skannaili vielä vähän lisää polaroideja sekä analysoi festarisunnuntaita ja yleisiä järjestelyitä enemmän tai vähemmän syvällisesti.

Flow Festival 2010
13-15.8.
Helsinki, Suvilahti

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen

Lauantain tungoksen jälkeen Suvilahti oli sunnuntai-iltapäivänä mitä miellyttävimmän väljä. Alueen halki sai kiidettyä juuri niin nopeasti kuin pikkujaloistaan pääsi, ja muutenkin ilmapiiri tuntui rutkasti edeltänyttä päivää rennommalta.

Sunnuntain ja koko festivaalin huikein esitys kuultiin puoli viideltä Tiivistämössä, kun estradilla nähtiin Ville Leinonen ja Majakan soittokunta. Keikan alussa lavalle nousee seisomaan mies lätkämaski kasvoillaan ja lihaveitsi kourassa. Hetken kuluttua Leinonen saapuu pilottilasit päässään jauhamaan purkkaa miehen luo. Samalla hän vetää käsittämätöntä teatteria, ja ulisee mikrofoninsa efektipöhnän lävitse jotain, joka kuulostaa samaan aikaan englannilta ja saksalta. Lopputulos on silkkaa Dario Argento –dronea.

Kappale on Leinosen julkaisijaa ja kansia vaille valmiin Camp Crystal Lake –levyn nimibiisi. Sen jälkeen siirrytään keväällä julkaistun Majakanvartijan uni -albumin materiaaliin, jota kuullaan loppukeikan ajan. Siitä huolimatta sama teatteri jatkuu. Typerästi kaiutintornien taakse sijoitetuilla taustaruuduilla pyörivät muun muassa tv-uutisista kasatut klipit.

Matti Härkönen ja Ville Leinosen edesmennyt kitara

Tunnelmat vaihtelevat tii-kerini-kappaleen hempeästä kitaraballadismista, Tai Vaan Toi Von Taa –biisin uskomattoman intensiiviseen perkussioriehuntaan ja jäänsärkijä M/S Ratkaisu –kappaleen Ein, Zwei, Drei, Vier –huudosta käynnistyneeseen marssitulitukseen. Kaiken aikaa Leinonen ulisee, ähkii ja huutaa, minkä kykenee.

Puolivälissä keikkaa taustanauhalta alkaa pyöriä loopilla radiosta nauhoitettu ”kello on kaksikymmentä vaille kolme” –henkinen kuulutus. Sen suoman tauon aikana Leinonen käy vaihtamassa paitansa ja palaa takaisin.

Ihmisiä on virrannut jatkuvasti tuskaisaksi hikipätsiksi muuttuneesta Tiivistämöstä ulos, vaikka Leinonen vetää festivaalin ja koko vuoden uljainta keikkaperformanssia. Myöhässä sisään jonottaneet kertovat poistuneiden valittaneen liiasta

taiteellisuudesta. Luulisi sen olleen selvää, että ei tänne mitään tähtityttöjä ja suudelmittaria tultu katsomaan.

Esityksen kolmanneksen aikana kaljatiskinkään edestä ei kuulu äännähdystäkään, vaan koko yleisö seuraa silmä kovana Leinosen ja kolmihenkisen bändin mestarillista esitystä.

Keikka huipentuu Mal du Soley –biisiin, jonka jälkeen Leinonen paiskaa akustisen kitaransa maahan. Yleisö vaatii encorea. Leinonen palaa lavalle, lyö kitarasta kaulan poikki, hyppii sen päällä ja poistuu. Muu soittokunta ja yksi täysin tyhjästä tullut mies palaavat lavalle ja kumartavat. Leinosen majakkakiertue oli ilmeisesti tässä, ja sen pysähdykset Tampereen Klubilla ja Flow’ssa ovat kirjoissani kirkkaasti vuoden huikeimmat keikkakokemukset.

Christopher Owens ei saanut potkittua Girlsiä tarvittavaan liitoon

Teltassa iltaa jatkaa sanfranciscolainen Girls, joka soittaa riskillä kaksi suurinta hittiään, löysästi soineen Lust for Lifen ja Lauran heti keikan alkuun. Sen jälkeen Union Jack –paitaan pukeutuneen Christopher Owensin johtama yhtye tylsäilee muutaman uuden ja velton Beatles-vaikutteisen biisin tahdissa, eikä keikka jaksa kiinnostaa.

Keikka pelastuu totaaliselta epäonnistumiselta, kun ennen loppua kuullaan Spiritualizedille velkaa oleva massiivinen Hellhole Ratrace –paisuttelu ja sonicyouthiaaninen melurock Morning Light, joiden feedback-voima pukee Girlsiä livenä paljon paremmin kuin keikan alkupuolen kitarapop.

Jónsin peruutuksen johdosta Cariboun siirtäminen päälavalle oli ehdottoman onnistunut ratkaisu, sillä suurempaan tilaan vaihtaminen ei ollut kanadalaisbändille ainakaan ongelma, ja lisäksi samalla The xx:n show saatiin siirrettyä jo lähes täysin iltahämärään.

Lavalla sympaattiseen neliöön kasvokkain kasautunut Caribou soitti mastermindinsa, syntikan, kitaran ja lyömäsoitinten välillä pallotelleen Daniel Snaithin johdolla perkussiovoittoista psykedeliajumittelua. Bändi soitti lähes kokonaan keväällä ilmestyneen Swim-albuminsa, jonka konepulputus toimi ainakin Suvilahdessa aivan yhtä hyvin ihan oikeillakin soittimilla.

Vaikka Cariboun edelliseltä Andorra-levyltä kuultu Melody Day –upeus luottaa paljon uutta levyä vahvemmin pop-ilmaisuun, se sujahti kauniisti muun setin sekaan. Vaikka Cariboun suvereenein mestariteos on levymuodossa Odessa-sinkku, keikalla parhaiten potki massiiviseksi lyömäsoitinhypnoosiksi paisuteltu päätösbiisi Sun.

Caribou hypnotisoi katsojansa Daniel Snaithin johdolla

The xx:n esityksestä pystyi puolestaan aistimaan kokemuksen tuoman varmuuden. Primaverassa yhtye oli veltto ja aivan liikaa levyversioidensa varassa toimiva. Biisilista oli Kyla-cover Do You Mindia, introjaan ja ylimääräistä ATB:n lainailua myöten täsmälleen sama kuin Barcelonassakin, mutta kesän ahkera kiertäminen oli tehnyt ihmeitä xx:n lavapreesensiin.

Bassoa soittaneen Oliver Simin johdolla lontoolaistrio sai biiseihinsä sen verran lisäsärmää, että Suvilahden kesäillassa nähty esitys sykähdytti useaan kertaan. Lisäksi keikan päättäneen Infinityn upeassa crescendolssa aulajatar Romy Madley Croftin muuten eleettömästä esityksestä pystyi tuntemaan ja kuulemaan jopa vahvaa tunnelatausta.

Kun bändin konevastaava Jamie Smith saapui rumpukonekojunsa takaa paukuttamaan lavan etureunalle oikeita symbaaleja, xx sai niin paljon lisävoimaa, että olisi suorastaan kutkuttavaa kuulla, kuinka mahtavalta yhtye kuulostaisi liverumpalin voimin. Toisaalta, xx oli jo tällaisenaan upea ja täysin oikeutettu finaali festivaalille.

Mitä Flow’n järjestelyihin tulee ylipäätään, niin ainoa varsinainen ongelma oli ihmisten suuri määrä, joka yltyi lauantaina ahdistavuuteen asti. Muuten Flow’lla ei ole mitään hävettävää esimerkiksi Primaveraan verrattuna, vaikka paljon nillitystä kuuluikin.

Ruuhkatilanne olisi helpottunut ilman anniskelualueiden luukkujen ja aiheuttamia pullonkauloja. Kun koko festivaali on kerran K-18, tuntuu epämääräiseltä jopa Suomen lain näkökannalta joutua rajaamaan anniskelualueet erikseen – tai siis jättämään 20 prosenttia koko festarialueesta anniskelun ulkopuolelle ja samalla luomaan useita ruuhkasumppuja.
Ainoa keksimäni logiikka – ellei tosiaan ole lakiseikoista kyse – edellä mainitulle on, että päälavan edustan rajaamisella suojattiin artisteja lentäviltä tölkeiltä. Tästäkin ongelmasta tosin päästäisiin eroon, jos siirryttäisiin yleiseurooppalaiseen tuoppikäytäntöön. Vesipullosysteemi olisi voinut myös olla rutkasti yleisöystävällisempi.

Näille tytöille Flow'n omasta festari-merchandicesta löytyneet siirtokuvatatuoinnit eivät riittäneet

Kaljajonojen mitasta kuulin myös valitusta, mutta omalla kohdallani ei missään vaiheessa tarvinnut odottaa muutamaa minuuttia enempää, kun osasi vähän kiertää pahinta sumppua. Electron-ongelmista on turha tulistua, kun festivaalin sivuillakin toivottiin varaamaan käteistä mukaan.

Ruokapuolella hyödynsin härskisti Kallion tarjontaa. Alueella testaamani 9 euron chorizo-leipä oli ehkä kokoonsa nähden hintavahko, mutta maultaan mitä erinomaisin yksilö. Muut todistajalausunnot kertovat umpisurkeasta kympin falafelistä sekä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisesta 8 euron tofu-curry-mätöstä, joten ruokapuoli oli aivan kunnossa.

Oikeastaan yleisen ahtauden lisäksi harmitusta aiheutti vain Voimalan ja Tiivistämön tukkoisuus. Kuten aiemmissa blogeissani jo mainitsin, Voimalan konserttisysteemi ei toiminut lainkaan näköestesyistä. Tiivistämönkin ainoa ongelma oli itse keikkatilassa, joka oli ahdas, näkyvyydeltään hankalahko ja lähes käyttökelvottoman kuuma.

Muuten Tiivistämön Suomi-outoilu oli formaattina upea ja toivottava jatkoakin ajatellen. Ja muutenkin, missä viipyy se Jussi Lehtisalon kuratoima Ektro-festivaali, jolla soittavat Paavoharjun ja Circlen johdolla kaikki Suomen kokeellisemmat aktit.

Line-upillisesti Flow on edelleen Suomen festivaalikentällä aivan suvereeni – ainakin näin uuden popin suurkuluttajan näkökulmasta. Parasta siinä on se, että juuri esiintyjäluettelo alkaa olla Flow’n tapauksessa niin takuuhyvä, että viikonlopun voi lyödä lukkoon hyvissä ajoin. Ainakin siinä tapauksessa, että järjestäjät ottavat tämän vuoden ihmissumpuista opikseen.