Grungen peruskurssi maanantain ratoksi

Rumban Kimmo K. Koskinen palauttaa yhden cd:n mittaisella Spotify-soittolistalla muistiin grungen merkkipaalut.

Teksti: Kimmo K. Koskinen

Seattlessa 1980-luvun lopulta asti muhinut grunge-genre tuli valtavirtayleisön tietoisuuteen vuonna 1991 Nirvanan Nevermindin ja Pearl Jamin Tenin kaltaisten hittialbumien ansiosta. Angstiset flanellipaitamiehet työnsivät tieltään pöhöttyneet tukkahevibändit, ja hetken aikaa Seattle oli koko rockmaailman suurennuslasin alla.

Grunge paloi kirkkaalla liekillä ja moni bändi poltti itsensä nopeasti loppuun, mutta muistoksi jäi nippu klassikkoalbumeja ja kiinnostavia kuriositeetteja. Molempia esitellään tässä Kimmo K. Koskisen kokoamassa Spotify-soittolistassa.

1. Neil Young: Hey Hey, My My (Live Rust, 1979)
Neil Youngia sanotaan grungen kummisedäksi, ja tästä rouhean resuinen liveversio hienosta kappaleesta kieltämättä on johdettavissa useammankin grungebändin musiikillisen paletin osasia. Elementit ovat nämä: alakuloinen tunnelma, pirunmoinen kitarasärö, keskitempoisen raskaasti junnaava bändi, ja hienoa melodiaa valittavasti hoilottava laulu. Biisissä (tai sen sisarkappaleessa) on myös sanat, joita Kurt Cobain lainasi jälkeensä jättämässään viestissä: ”It’s better to burn out…”

2. Melvins: Sweet Willy Rollbar (Stoner Witch, 1994)
Toinen grungen esi-isä, 80-luvun alkuvuosina aloittanut tömistelijäkopla pöräyttää reilussa minuutissa kuviot selviksi. Spotifyssa ei ole vieläkin intensiivisemmin jytisevää alkupään tuotantoa, joten otettakoon näyte helpommalta kaudelta – miltä tahansa levyltä tosin homma käy selville samalla tavalla.

3. Mother Love Bone: Chloe Dancer / Crown of Thorns (Apple, 1990)
Teknisesti rajoitteisen mutta voimallisella tunnelmalla laulavan Andrew Woodin suurin hetki ja eräänlainen joutsenlaulu. Massiivinen kappale on vahvasti Woodin suorituksen harteilla, ja lopun fiilistelevä nostatusjamittelu on grungen pitkälinjaisen tarjonnan perustavaraa. Bändi on siis Pearl Jamin esiaste, joka sai loppunsa Woodin yliannostuksen takia.

4. Temple of the Dog: Hunger Strike (Temple of the Dog, 1990)
Andrew Woodin muistolle tehdyn jammailevan tribuuttilevyn tunnetuin hetki. Yhtyeessä soittaa Soundgardenin ja (tulevan) Pearl Jamin miehistöä, ja tällä videobiisillä myös Pearl Jam -solisti Eddie Vedder pääsee ensi kertaa julkisesti ääneen. Lopun epämääräinen hoilottelu on omittu useille uusgrunge-kappaleille, joissa ei ole tiedetty, pitäisikö biisi jo lopettaa vai ei.

5. Pearl Jam: Alive (Live) (Ten, 1991)
Pearl Jamin ensimmäinen video oli tämä debyyttilevyn Alive-kappaleen liveversio, joka oli jollakin tavalla jopa eläväisempi kuin levyversio. Kappaleessa yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet maailmoja syleilevät laulumelodiat ja voimakkaan juurevasti roiskuva soitanta tulevat varsin selvästi esille. Neil Youngin perintö kuuluu kappaleessa vahvana.

6. Nirvana: Drain You (Nevermind, 1991)
Nirvanan elementit olivat jykevästi paiskottu, roisisti särötetty punk-pop ja voimakkaat melodiat, satunnaisen metelöinnin ja heleiden osioiden kanssa. Tässä menestyslevyn oivallisessa rivikappaleessa on näitä kaikkia.

7. Alice in Chains: Sea of Sorrow (Facelift, 1990)
Angstisen raskasrockin saralla kunnostautunut Alice in Chains oli aiemmin vahvasti tukkametallista ammentava yhtye, jonka oma sointi tosin viittaa tähän vain etäisesti. Raskassoutuisuutta, komeita Staley–Cantrell-lauluharmonioita ja tanakkaa jyskettä yhdistelevä kappale edustaa Alicen ulosantia perin kokonaisvaltaisesti. Kyllä se tukkahevivaikutekin siellä vielä näin debyyttilevyllä on havaittavissa.

8. Soundgarden: Outshined (Badmotorfinger, 1991)
Keskitempoinen, raskas ja silti yllättäväkin positiivissävytteisenä melodinen jyräys, jossa yhdistyy punk-asenne ja Black Sabbathin laahaavan metallinen perintö. Chris Cornellin komeasti toimivat palkeet ja tanakasti soittavan yhtyeen (huomatkaa nykyisen Pearl Jam -rumpalin Matt Cameronin touhut) jämerä sointi kannattelevat hienosti kappaletta, joka latistuisi armotta minkä tahansa muun bändin käsissä.

9. Smashing Pumpkins: Quiet (Siamese Dream, 1993)
Parilla ensilevyllään, niillä parhailla siis, vaikutteita metallista ja shoegazinginsta ottaneen chicagolais-yhtyeen saattoi helposti lukea grunge-kategoriaan. Tässä rivakasti jytisevässä kappaleessa yhdistyvät massiivinen fuzz-kitaravalli ja eteerinen laulu – My Bloody Valentinehan tästäkin biisistä tulee vahvasti mieleen. Angstia pukkaa, mutta rullaa erinomaisesti, ei vähiten rumpali Jimmy Chamberlinin lennokkaan tatsin ansiosta.

10. Dinosaur Jr. Out There (Where You Been, 1993)
Vahvasti Neil Youngin ylisärötettyä perinnettä punkin kanssa naittanut kopla oli myös grunge-touhujen liepeillä, vaikka bändin voi niputtaa ihan silkaksi indie-tavaraksi. Bändin riipivä ilmaisu yhdistettynä narisevaäänisen J. Mascisin valittavaan lauluun oli tehokas yhdistelmä, ja tunnelma on vähintäänkin erikoislaatuinen: helvetillisellä metelillä vedettyä leirinuotiosoitantaa sekä herkkänä helkkyvää laulua.

11. Stone Temple Pilots: Interstate Love Song (Purple, 1994)
Debyytin hiukan näkemyksettömästä perusgrunge-ilmaisusta rohkeasti myös kukkakedoille ja psykedeelisen popin pariin irtautunut yhtye saavutti vähemmällä säröllä ja lennokkaammalla materiaalilla suurempia tunteita. Kappaleen kaihoisan romanttinen tunnelma on hieno, hienosta kertosäkeestä ja zeppeliäänisestä kitaroinnista puhumattakaan.

12. Mudhoney: No End in Sight (Piece of Cake, 1992)
Grungen Stooges-tyylistä garagepunk-laitaa edustavan rymyryhmän ilmaisuun kuului tanakkana roiskuva kohkaus, riipivä kitarasärö ja Mark Armin lakonisen riemastuttava laulu. Tästä etukenoisesti kolisevasta, hyvää meininkiä pursuvasta kappaleesta puuttuu vain bändin klassinen ”hey-he-he-heyyy” -huuto.

13. Screaming Trees: Nearly Lost You (Sweet Oblivion, 1992)
Juurevaan psykedelliseen rockiin kevyen garagepunk-sävytyksen lisäksi ulosantinsa pohjannut yhtye esitti hienoja lauluja, joiden omalaatuisen tunnelman takana oli ilmeisimpänä elementtinä Mark Laneganin tumma ääni. Ulkoisesti karujen äijien kuudennelta levyltä irtosi miltei hitti: Nearly Lost You on biisinä iloluontoista ja elämänmyönteistä tavaraa, jollaista yhtyeen hiukan synkeänänkin sävyttynyt materiaali pohjimmiltaan oli.

14. Blind Melon: Dear Ol’ Dad (Blind Melon, 1992)
Jazzilta ja southern-rockilta eteeriseen ilmaisuunsa sävyjä ottaneen yhtyeen sointi oli melko ainutlaatuinen, pääosin laulaja Shannon Hoonin käheänkuulaan äänen, mutta myös rehevästi soittaneen bändin ansiosta. Blind Melonia on ehkä vaikea suoranaisesti luokitella grungeksi ilmavan ja raikkaan tatsin takia, mutta kyllähän tämä genren kepeämpää laitaa hienosti edustaa.

15. Mad Season: Lifeless Dead (Above, 1995)
Päihdevieroituksen hedelmänä syntyneen superbändin ainoa levy on oivaa tavaraa grungennälkään. Yhtyeessä vaikuttaa Pearl Jamin, Screaming Treesin sekä Alice in Chainsin jäsenistöä, ja lopputulema kuulostaa ainakin tällä kappaleella näiden yhtyeiden kulminaatiolta.

16. Tad: Grease Box (Inhaler, 1993)
Gruntruckin, Therapyn ja Paw’n kanssa metallisesti ryskyvämpää grungea paiskonut metsureilta näyttänyt köriläsjoukkio ei koskaan päässyt kunnolla pinnalle. Tätä roisia kappaletta kuunnellessa ei ole loppujen lopuksi ihme, että bändin suosio jäi pienten piirien keskuuteen, mutta yhtä grungen äärilaitaa tämäkin ryskytys edustaa. Onhan siellä tuplabassarien lisäksi lauluharmonioitakin!

17. Love Battery: Confusion Au Go Go (Confusion Au Go Go, 1999)
Koska Spotifyssa ei ole upeaa vuoden 1992 Dayglo-albumia, sen erinomaista Out of Focus -avauskappaletta ei voi tässä esitellä. Yhtyeen jonkinlainen comeback-levy vuodelta 1999 kuitenkin kuvaa bändin meininkiä mainiosti, joten surisevasti mäiskivä slacker-meno välittyy oivallisesti myös sen nimikappaleesta.