Helsinki-Sodankylä All night long eli Midnight Sun Film Festival 2010

Viktor Cabron rakastui Suomeen uudestaan, tapasi upeita tyttöjä ja dokasi itsensä maahanmuuttajaksi Lapin kesässä.

Teksti ja kuva: Viktor Cabron
Lapin Tangon sanat: Maija-Liisa Könönen

PERJANTAI 18.06.2010

Herään pimeässä. Olen haudassa, en jossain muualla. Olen elävältä haudattu. Arkkuni sileä sisäpinta levittyy nenäni edessä kaikkialle näkökenttääni. Selkeästikin minulla on kanuuna, sillä pääni jyskyttää niin, että hautanikin heiluu ja kirosanoille, vanhalle viinalle ja kuvottavuuksille dunkkaava hengitykseni kimpoaa nenääni arkun yläkannesta. Ainoa merkki rigor mortiksesta on aamustondikseni, joka raapii laatikon kattoa, ja voi että minua kusettaa, edellisillan kaljat ovat vetäneet kierroksensa suustani virtsarakkoon ja tahtovat nyt ulos osaksi veden luonnollista kiertoa, etsimään turmeltumattomia vesimolekyyliystäviään. Käännän pääni ja huomaan, että haudan toinen puoli on avonainen ja esittää näkökenttääni huoneen tapaisen. Tartun molemmin käsin ulkoreunasta kiinni ja vedän itseni paljaaseen valoon.

Nostan itseni istumaan arkun viereen. Lodjun päällä sängyssä makaa mies, noin viisissäkymmenissä. Kaljuuntunut koppa, kulmakarvat pidemmät nenän päältä ja silmät täynnä kauhua. Kuin lapsella, joka on nähnyt ihka elävän hirviön tulevan sängyn alta.

– Huomenta herra! Kuinka voitte tänä kirkkaana Jumalan aamuna, sanon hymyillen.

Mies ei vastaa vaan vetää peiton nenän päälle, silmät tuijottavat minua epäuskoisena ja edelleen kovin peloissaan. Ehkä se johtuu stondiksestani? Miesparka. Pistän etusormeni pystyyn huuleni päälle ja sihautan hiljaisuuden merkin hänelle. Käyn kusella junan vessassa ja ajattelen selittää ukolle, miten tässä on nyt päässyt käymään. Yöjunassa ei ollut makuupaikkoja enää jäljellä enkä mä pysty nukkumaan istualtaan. Tai pystyn, mutta aikoinaan lumilautatailumogistelussa murtunut selkä ei tule sen jälkeen toimimaan pariin viikkoon, ja juuri nyt siihen ei ole varaa. Kun tulen takaisin hyttiin, äijä on edelleen shokissa, enkä pysty avaamaan keskustelua. Levitän hänelle käsiäni, hymyilen anteeksipyytävästi ja kiepsahdan takaisin arkkuuni. Viisi minuuttia myöhemmin ukkeli alkaa kiroilla hiljaa. Nukahdan nukkuneen rukouksiin.

VR on Vitun Reilu. Junalippujen hinnat ovat käsittämättömän kalliit verrattuna palvelun laatuun. Pitkään Suomesta poissa olleena kauhistelen kaiken kalleutta koko ajan ja olen ymmärtänyt, että hinnat täällä eivät vastaa millään tavalla palvelun tai tuotteen laatua, vaan enemmänkin kuinka paljon nämä lampaat ovat valmiita siitä maksamaan. Ja se raja ei ole kai toistaiseksi tullut vastaan tässä maslowilaisessa hulluudessa. Jengi maksaa ihan mitä niiltä kysytään. Miksi miehet ja naiset, heimoveljeni suomalaiset? Miksi? Mä en ainakaan halua maksaa.

Kun herään Oulun kohdalla, näen kaksi jäbää, joita Vitun Reilut virkailijat saattavat asemalaiturilla. Toisella talutettavista on Suomi-lippis ja partiolaisten sininen huivi. Patriotismi ei tunnu auttavan, isoveli piiskaa kiinnijääneet aina. Myöhemmin tapasin samaiset kaverit Midnight Sun Film Festivaleilla Sodankylässä. Nämä jäbät olivat valinneet  hobo-tyyppisen tavan matkata maamme läpi; He olivat kiivenneet autovaunun sisään ja särpineet viskiä siellä makuupusseissa. Joku yhteiskunnan tukipylväs oli vasikoinut heidät Oulussa, mistä he olivat joutuneet liftaamaan Sodankylään. Arvostan.

Itsekin olen pienellä budjetilla liikenteessä. Teen duunia juuri sen verran kuin tarvitsen. Vapaa elämäni on huomattavasti tyydyttävämpää kuin yksikään työ mitä tällä pallolla on. Tosin en saa lomakorvauksia, säännöllistä kuukausiliksaa tai mistään mitään korvauksia. Mitä mä niillä teen? Mä olen yrittäjä ja vapaus on mun duuni. Katsotaan miten pitkälle eilen tienattu satanen riittää.

Ensimäinen kymppi paukkuu heti bussilippuun, onneksi olen väärentänyt opiskelijakorttini tarran ja saan tiketin puoleen hintaan. Lappalainen kuski on niin loistava asiakaspalvelija, että yritän antaa hänelle parieuroisen tippiä, mutta hän ei ota sitä vastaan.

Sodankylässä käyn viinakaupassa nauttimassa lisää erinomaisen hyvää asiakaspalvelua. Kerron myyjille etsiväni mahdollisimman huomaamattomasti taskuun mahtuvaa viinapulloa, jota voi blandata kahviin ja teehen, joka maistuu sellaisenaankin ja mikä tärkeintä myös taskulämpimänä. Myyjä sanoo vaihtoehtoni olevan selkeästi Hienoa Konjakkia, litteässä pullossa. Otan kaksi pulloa.

Suuntaan majoituksekseni osoittautuneeseen tutun tutun tuttujen vuokraamalle talolle. Sodankyläläinen paritalolähiö, näyttää lappalaisten Espoolta, ainoana erotuksena on koirien paikka; se on sohvan sijasta pihalla. Joltain pihalta haukkuu sheferi ja pinkaisee sitten luotina kohti. Pelottaa, mutta menen polvilleni ja ojennan toisen käteni. Koira tulee kohti hampaitaan vilautellen, noin metrin päässä se vaihtaa lempeäksi ja heiluttelee häntää. Hyvä narttu, rapsuttelen korvien takaa ja läpsyttelen pyllylle. Se palkitsee minut isolla suudelmalla. Koirat ovat uljaita olentoja; hyvää kohtelua saaneena ne ovat aina valmiita ystävyyteen, pieksetty koirakin on sosiaalisilta lahjoiltaan keskivertostadilaista parempi. Seriffi saattaa minua jonkin matkaa veikeästi hypähdellen kättäni vasten, sitten hyvästelen sen ja vastaanotan vielä viimeisen suudelman. Katselen koiran rytmikkäästi heiluvaa takapuolta, kun se loittonee kantaen krapulani pois. Kiitos.

Talolla tytöt avaavat oven. Tai ei oikeastaan tytöt, nämä ovat selkeitä milfejä. Jakelen poskisuudelmat ja halaan jokaista. Ei huonompaa, ajattelen. Lyhyen jutustelun jälkeen selviää, että about kaikki asuinkaverini ovat toimittajia. Hirveä turn off. Suurin osa mediassa työskentelevistä ihmisistä on melkoisen tylsiä ihmisiä, jotka ottavat itsensä aivan liian vakavasti ja pitävät omia mielipiteitään jotenkin arvostettavampana kuin kanssaihmisten.  Virhe. Se, että sanamme painetaan paperille ei tee meistä oikeastaan yhtään mitään. Varsinkaan, jos emme uskalla sanoa mistään mitään tai meillä ei edes ole mitään sanottavaa. Besserwisserismi on epäseksikkäintä mitä tiedän. Muistikapasiteetin väärinkäytöstä ja sen pakonomaisesta jakamisesta pitäisi antaa linnatuomioita ja raipaniskuja. Loppuisi se lässyttäminen, saatana.

Tytöt lähtevät, menen saunaan. Alkaa sataa. Blandaan konua kahviin, se maistuu kuninkaalliselle. Lueskelen pressitiedotteita ja tutustun festarin antiin. Suurin osa etukäteen kiinnostusta herättävistä leffoista on näköjään jo pyörinyt. Siivoan keittiön ja varastelen milfien karkkipusseista karkkeja ja pähkinöitä. Silitän vaatteeni, vain koska diggaan silittää vaatteita alastomana. Lähelle tulevan silitysraudan kuumuus tuntuu hyvältä sladdin varressa.

Käyn hoitamassa huorapassini press-infosta. Kuvani alla lukee Tuomas Vimma. Onnistun saamaan ainoastaan yhden lipun illan leffoihin. Kaikki muut leffat ovat loppuunmyytyjä.

Eleia Sulemanin The Time That Remains esittelee ihailtavan nerokkaiden kuvien avulla Palestiinan miehityksen, yli kuusikymmentä vuotta kestäneet, vaiheet yhden perheen näkökulmasta. Se ei alleviivaa sodan kauheutta, eikä ala osoittelemaan -se kertoo vain yhden miehen yrityksestä elää ajassa ja paikassa, joista kumpikin ovat vääriä hänelle.  Elokuva pysäyttää katsojansa yhden kuvan kohtauksilla, jotka hitaasti eteenpäin soljuen lataavat itsensä täyteen tunnetta. Kipeästä aiheesta ammenetaan absurdia, jopa surrealistista, komiikkaa ja keskeisten henkilöhahmojen  ZzzZzzzzZzzzzzz ….On varmaan masentavaa olla Kalle Kinnunen. Onkohan insertoi sanat peräkkäin -jääkaappimagneettisarjassa jo leffakriitikko versio? Montakohan palaa siinä olisi? 60? vai jopa 120? Not. Leffakokemustani häiritsee Arman Alizadin soittelut ja tekstarit. Lähetän hänelle viestin, jossa lupaan auttaa Pietarin kontakteissa, mutta ei nyt. Vieressäni about kahdella penkillä istuva pahalta haiseva ihratiinu käskee raskaan huohottamisensa välissä minun laittaa kännykkän pois, kun se häiritsee elokuvan katsomista. And look who’s talking dude! Oisko sun kannattanut warettaa pätkä vaan ihan kiltisti ja katsoa se pimeässä yksiössä peiton alla, spermatrasseleihin kääriytyneenä, omaa löyhkää halaten, kysyn vaan?  Leffassa juon ensimmäisen konun tyhjäksi teehen blandattuna ja otan kymmenen minuutin powernapit. Tapaan myös vanhan tuttuni Maken, jonka kanssa tyhjennämme vielä yhden valkkarin ja supisemme tytöistä sekä vaihdamme viinamäen uutisia.

Make on iloinen vesseli, joka saapuu bileisiin aina polviliulla, kädet massiivisesti ilmaan heitettynä, pitkä tukka hulmuten. Hän on täydellinen wingman tähän tehtävään. Käymme lirkuttamassa lipputytöille ja suuntaamme asuntoautoja kuhisevaan trailerparkkiin. Noin kahdessa minuutissa olemme ystävystyneet muutaman Lapin kollin kanssa, jotka ovat ladanneet laivansa viinalla ja lihalla. Juomme pari kierrosta heidän kanssaan, ennen kuin tajuan, että kyyditys Pirttikosken lavatansseihin lähtee about minuutin päästä. Joudun jättämään laivan ja luovutan komennon Makelle.

Näen bussin kääntyvän risteykseen. Huiskutan huorakorttiani heille. Ei natsaa, permanentattu nainen näyttää käsimerkillä, että bussi on täynnä. Lampsin muiden huorakortillisten joukkoon odottamaan seuraavaa bussia. Katselen humaltuvia pressi-ihmisiä, minua ei kiinnosta puhua heidän kanssaan intertekstuaalisuudesta Coppolan uudessa leffassa. ZzzZzzzzZzzzZzzzz Näin sen jo New Yorkissa pari kuukautta sitten ja se oli paskaa, tai pahempaa, paska light. That’s it, end of story. Ääniteknikko tulee pummaamaan tulta röökiinsä ja pelastaa minut masentumiselta. Bussi tulee, etuilemme sisään.

Paljon tuttuja, paljon suuhun ojennettuja pulloja. Juon viinaa, otan huikkaa, nappaan näkäräisiä, ähkäisen taskulämpimien siivujen päätteeksi, ilolla, halulla ja paljon. Kuinka hyvää viina onkaan. Olen rakennettu rakkaudesta, kun nousuhumala liukuu voitokkaan kännin puolelle.  Halailen ihmisiä ja heittelen poskisuudelmia ja katson kosken kuohuihin. Minussa ei ole pisaaraakaan runoilijaa sillä musta vesi kaukana alhaalla ei kutsu minua ollenkaan, räkäisen pintaan ja nauran sinulle Kuolema.

Purjehdin tanssilattialle, nappaan Japanilaisen beiben käsikynkkääni. Hän sanoo, että ei osaa tanssia. Kerron hänelle, että en minäkään, mutta pystyn näyttelemään ihan vitun vakuuttavasti, että osaan tanssia todella hyvin. Jos moovit on kunnossa, kuka katsoo jalkoja? Hei lyyli, vapaa tyyli on se ainoo tyyli. Saan hänet vetelemään iloisesti pyörähdyksiä ja taivutuksia. Sitten huomaan A. Matikaisen, lapsuuden kaverin naapurikylästä. Hän on illan solisti. Suomen pienuus on liikuttavaa. Käyn moikkaamassa bändiä. He ovat muuttuneet, sillä kukaan ei taida olla juovuksissa ja muutenkin loiloloi-meno on kadonnut jonnekin. No, A on nykyisin dokumenttiohjaaja ja tietää, että hääbändimäinen käytös voisi johtaa naaman kulumiseen ehkäpä jopa taloudellisilla sanktioilla. Ammattimies sen ties.

Tanssitan lisää naisia. Ihania naisia. Seison keskellä pihaa kukkona kiven päällä, että näkisin ympärilleni. Edellisiltana junassa tapaamani naiset ovat selkeästi vapautuneeet viinan avulla ja haluavat ottaa minusta kuvia. Eilen olin vielä se mies, josta äiti varoitti, tänään jotain muuta. Huomaan kaulasta riippuvista korteista heidän olevan toimittajia. Sori babes, no bonus; seksin demystifiointi ei ole listalla tänään.

Stadista tuttu nuorempi ystävättäreni pyytää minua pissalle mukaansa. Kuulostaa parhaalta tarjoukselta juuri nyt, count me in, laske minut sisään. Olen taas ladattuna liikenteessä, joten pyydän hänen apuaan asiassa. Hän alkaa poistamaan lataustani manuaalisesti samalla, kun kusee turpeeseen.  Taitan oksan ja hätistelen hyttysiä hänen kimpustaan. Hyvä tyttö.

Managerini on saapunut kaupunkiin ja lähettelee viestejä Festivaali Klubilta.

Managerin skumppatunti starttasi.

Sun laskutuksen aikasakko alkaa nyt.

Hoidan itseni ensimmäisellä bussilla takaisin kylille, mulla ei ole varaa näillä liksoilla maksaa managerilleni aikasakkoja. Vieressäni istuu tyttö entisestä kotikaupungistani. Kun puhun hänelle, huomaan kuulostavani maahanmuuttajalta. Mitä helvettiä? Hänkin ihmettelee sitä? Koko paluumuuttajan aikani olen asunut persialaisen mamun kanssa kämppiksinä ja tässä on seuraus: Iranilaisen lurjuksen ilmaisu on painunut nahkani alle, jurri on aiheuttanut jonkinlaisen syntax errorin puhetta tuottavissa aivon osissa ja naamani printtaa ilmoille puhdasta farssikorostuksen suomea. Olen saavuttanut ennen kokemattoman jurrin asteen: mamu-kännin. Kansalaiset, meillä ei ole varaa doksuttaa aivojamme narikkaan, muuten pakolaiset vievät työpaikkamme ja naisemme ja sammuttavat kulttuurimme, Halla-Aho on puhunut juuri tästä. Aikaisemmin pidin häntä ahdaskatseisena ääliönä, en pidä häntä vieläkään minään, olenhan vain tollo tauluissa. Päätän olla lutkuttamatta lisää lientä toviin.

Cleaning Women on juuri lopettanut Klubilla kun saavun sinne.  Hyppään metalliselle pöydälle, sieppaan skumpan, pidän pienen tanssiesityksen ja puheen, mistä en enää muista mitään, managerilleni ja hänen hovilleen. Jengi taputtaa riemuisasti, koska hekin ovat aivan tillin tallin. Peippaamme pillit pussiin ja lähdemme kohti jatkoja.

Ulkona paistaa aurinko kuin olisi aamupäivä. Valo on uskomaton, valitettavasti olen liian jurrissa ottamaan kuvia. Klubin pihalla näen milfijengin. He vaativat minua lähtemään kotiin kanssaan ja vilauttelevat viinipulloja. Ymmärrän tunteenne siskot, mutta tämä mieshuora kääntää juuri takkiaan, jokikytän tähti vilkkuu jo rinnassa. Kesä kutsuu seikkailuun.

Tilataksi pöllyttää revontulien tutkimusaseman pihaa ja sylkee lössin ilojurrissa hihitteleviä ihmisiä pihalle, mukana myös Make, tuttu aikaisemmasta osiosta tässä blogissa.  Dallaamme rantaan, missä joessa kelluu perinteinen puulämmitteinen hirsisauna. Tätä en osannut arvata! Paikan isäntä on vanha opiskelijakaverini Otaniemestä. Avaruusmiehen kanssa kohtaaminen on maallinen ja lämmin. Suomen pienuus, joo mainittu jo.

Ensimmäinen lössi lähtee purjehtimaan. Isännät ensin, sanon kohteliaasti, oikeasti haluan vain  saunoa naisseurassa. Manageri järkkää sillä aikaa kuvaukset. Entisenä miesmallina olen mukana kahden huikan hinnalla, joita en edes ota, kun  Zoolanderin elkeillä jo kahlaan alastomana saatanan kylmään veteen.  Vartissa kivekseni ovat nousseet munuaisteni päälle lämmittelemään ja huuleni ovat mustikkamaisen siniset. Onneksi rannassa on toinenkin sauna.

-No on tossa ehkä pari käyttistä. Kiitti vaan.

Kiitti vitusti itsellesi vaan, muistinkin juuri miksi fashion on turhauttavan turhaa kaikille. Rannan saunassa tytöt tulevat lämmittämään minua ja revin paitani palasiksi, että voin kuoria rievuilla heidän ihoaan. Kivekset laskeutuvat takasin dna-tehtaalle sorvin ääreen. Saunaristeilyllä tunnen itseni jo melko selväksi, minuutit kylmässä Kitisessä lataavat aivoihini adrenaliinia, endorfiinia ja tukun muita hormooneja ja olen taas elämäni vedossa. Annan kaikkeni, elän täysillä tämän yön talteen, niin kuin se olisi viimeiseni. Eräiden parisuhteessa elävien kuluneiden naamojen pyynnöstä yksityiskohdat jäävät paljastamatta tai no, näillä liksoilla mut oli helppo maksaa hiljaiseksi, olimmehan luonnossa.

Kellun selälläni vedessä Saksalaisten rotuopin valion kanssa ja katselemme hitaasti liukuvia pilviä. On uskomaton etuoikeus saada syntyä tälle ihmeelliselle, kauneutta täynnä olevalle planeetalle. Luonto on täydellinen, sen rakenteessa ei ole yhtään virhettä, paitsi me ihmiset tai meistä kahdesta ainakin minä. Spiidaan skidisti ja nostatan veden pintaa ja suolapitoisuutta vain planktonin huomaaman määrän. Elämä -kuin suussani poksahtelevat samppanjakuplat.

Lapin luonto luo outoa taikaa,
se on kaunis ja vertaamaton,
rinne tunturin kauaksi hohtaa,
ruska loistossaan kuin satu on.


LAUANTAI 19.6.2010

Hiippailen Venäläisen kunniavieraamme ja managerin kanssa milferiaan pienille aamu-unille.  Koska olen outrageous manwhore,  nukkumasijani käsittää maton keittiössä, mihin majoitan meidät kolme. Ennen nukahtamista kaipaan naapurin koiran pyyteetöntä ystävällisyyttä.

Milfit menevät menojaan. Tunnen heidän pettyneen katseensa nukkuessani ja näen unta lentävistä sirkkelinteristä, jotka haavoittavat minua kylkeen ja käsiin, kun suojaan Huiskahäntääni.

Käyn nappaamassa lippuja leffoihin. Annan aikaisemman leffan lipun mukavalle tytölle ja soitan yllättävän vapaa-ajan tiimoilta Makelle. Molempien budjetti vaatii kohennusta ja päätämme mennä töihin. Tietenkin olimme jo aikaisemmin varmistaneet ne suloisimmat lipunmyyjät koko leffajuhlien ei-niin-massiivisessa koneistossa. Vartin päästä olemme jo tiskin toisella puolella työharjoittelussa. Kyläkauppiaan poikana nautin myyntitilanteesta ja hassuttelumme tuottaa iloa suloisissa lipunmyyjätytöissä, asiakkaissa sekä tietysti itsessämme. Elämä on palannut temppeliini. Praise the Lord and pass the amunition! Puolen tunnin työn jälkeen tytöt kirjoittavat meille työtodistukset ja lähdemme Maken kanssa testaamaan niitä henkilökunnan lounaalle. Ilmainen ruoka nälkäisille miehille, kuin tissi suuhun itkevälle vauvalle. Asiat tuntuvat luistavan.

Ai niin pienenä negistelynä muuten upealle maistuvaan tilanteeseen, mainmilf käy kesken työharjoittelumme heittämässä tilinumeronsa ja pyytää maksua yösijasta asap. Jahas, mieshuorasta maksumieheksi, niin se käy.

Työtodistuksemme toimivat myös festivaalien viinateltassa, missä meitä palvelee rakastettava silmälasipäinen tyttö, jonka vartalo on kauttaaltaan ihanan nukan peitossa. Olen heikkona pehmeään vartalonukkaan, rakoon etuhampaiden välissä, eri värisiin silmiin ja oikeastaan lähes kaikkeen naisissa. Olen saattanut mainitakin asiasta joskus.

Manageri haluaa venäläisen rakastajattarensa kanssa mennä katsomaan Kira Muratovan Melody for A Street Organ. Koska venäjän skillsini tarvitsevat pikaisen preppauksen, lähden messiin ja käyn vaihtamassa lipun infossa. Kahden tuopin jälkeen väsymys yllättää minut kuitenkin ja nukun pää varsin kivan tytön sylissä puolet elokuvasta. Herättyäni Lapin tyttö leikkaa poron kaulabiitistä mojovan kimpaleen lihaa irti puukollaan. Poro on parasta. Jaamme tölkillisen Jumalan viljaakin, mutta sitten jokin impulssi vetää minut ulkoilmaan.

Pihalla tapaan lavatansseista tuttuja tyttöjä. Menemme juomaan alkoholia viinatelttaan. Minulla on kylmä ja käyn hakemassa festarin lost and foundista lisää vaatteita: villapaidan, pipon, hanskat, pari huivia ja hupparin. Hanskan kanssa kylmän lonkeron imailu on naurettavan helppoa. Kaikki innostuvat. Perustamme bändin ihanan lipunmyyjän kanssa. Promokuvia ottaessa nimikin varmistuu: Armi ja Danny silloin kun ne näytti vielä hyvältä. Nyt vielä paremmalta! Kännissä kaikki jutut ovat hauskoja. Niin hauskoja, että kännäilyn jälkeenkin ne naurattavat, mikäli niistä on kuvia. Ottakaa koko ajan kuvia ihmiset, sitä varten kamerateknologian digitalisointi on tehty. Kännikuviii jiiihaaaa!

Päätämme tyttöjen kanssa mennä katsomaan Hardwickin Jos rakastat -leffan karaokeversiota, koska totta vie jurrissa nyt laulaa pitää.  Se on luokatonta kuraa, aivan kuin seuraisi kesäteatteriesitystä myötähäpeästä kiusaantuneena, etsien koko ajan pakotietä tai taksia mihin hypätä. Ainoa ja todellakin ainoa valopilkku rainassa on seksikäsääninen ja -näköinen Sarah Kivi. Tämä beibe tulee pääsemään vielä pitkälle, lupaan.

Menemme tyttöjen kleinbussille dokaamaan lisää ja polttelemaan shishaa tai olikohan se turkkilainen versio nargil Mr Besserwisser? Whatever, hunajatupakka on luksuspehmeätä, ja bongin pulputusäänet tuovat paljon hyviä muistoja mieleen. Hyvin vaikuttavaa tytöiltä. Saan tietää yhä enemmän kiehtovia yksityiskohtia supertytöstä, joka autoa ajaa ja omistaa. Hänenlaisiaan tyttöjä tehdään ehkä kerran kahdessa vuosikymmenessä. Hän on juuri sellainen kuin naisen pitääkin olla: itsenäinen, iloinen, puhdas, luonnollisen elegantti, voimakas ja kovin kaunis. Hölmö sydämeni rummuttaa jazzfillejä, samalla, kun höpötän jotain semisekavaa puhemattoa.

Laulamme, tanssimme, nauramme. Make ajelehtii jumalten rantaamme ja kertoo muuttuneensa kerppaheikiksi ja haluavansa lähteä kotiin. Ymmärrän. Hänellä on yksi ainoa toive, että hän ei ole samassa junassa kaikkien festivaalilla kikkailemiensa naisten kanssa. Voitte varmaan arvata miten Makelle kävi seuraavana aamuna. Arvauksen ei tarvitse olla edes kovin villi.

Ranskalainen festivaalivieras (RF) tulee käväisemään remuamisen keskellä. Teen sen ainoan haastattelun näillä festareilla:

RF: Oh this is so cool: the cafr, the gifrls and evefrything. Can I smoke some of that sheezha?

VC: Sure man, here you are.

RF: Thanks, and now get lost and let me sit on you place.

VC: Sorry pal, but you are not in possision to give me orders.

RF: Didn’t you hear what I said? Get away, I wanna sit next to that gifrl.

VC: With all do respect man, you can party with us but if you test the Champion, you are going to die tonight. Its your call, mon ami.

RF: (lähtee)

Varsinaiset viralliset jatkot ovat biitsillä. Ihmiset kylpevät vedessä ja ihmeellisen kauniissa valossa. Aurinko paistaa matalalta ja kultaa kaiken. Maaginen hetki, jossa kaikki vaikuttavat onnellisilta ja huolettomilta. Kesä. Taivas voisi pudota niskaamme tänä yönä ja ottaisimme sen hymyillen vastaan.

Lapin muistan ja tunturit jylhät,
sekä auringon tuon keskiyön,

metsälampien välkkyvät silmät,
talvi-iltojen tähtien vyön.

Aamu tulee yllättävän nopeasti. Kuulen, että Peter Von Bagh on lyönyt päänsä jurrissa ja joutunut sairaalaan yöllä. Onkohan Vesa-Matti Loiri siellä vielä teho-osastolla, samassa sairaalassa, minne hänet kiidätettiin pari päivää aiemmin?

Festivaaliin osallistuneet vanhat käyrät ovat kaikki huolestuttavan huonossa kunnossa. Kari Väänänen: ihan loppu. Neil Hardwick: Ehkä nousemassa henkisestä pohjamudasta. V-M. Loiri: juuri ja juuri hengissä. P. Von Bagh: hospitaalissa pää auki. Aikalisä ja koko ketju vaihtoon, sanoisin. Onko elokuvan teko niin henkisesti raastavaa, että se pistää miehen kuin miehen mäsäksi? Tai no, suurilla taiteilijoilla on usein suuria ongelmia elämänsä kanssa. Jokainen katharsis satuttaa, viimeinen tappaa.

Supertytön on mentävä duuniin, hän heittää minut nukkumaan milferiaan. Sitä ennen käymme syömässä aamiaista henkilökunnan ruokalassa. Aivoissani on tapahtunut jotain vaurioita puheentuotannon alueella ja kuulostan taas hetken maahanmuuttajalta.

Herään, kun milferian oikeat omistajat saapuvat mestoille, koska luulevat kämpän olevan jo tyhjä. Lokitan heiltä kyydin keskustaan. Haluan nähdä Kuosmasen Taulukauppiaat, Cannesin opiskelijasarjan voittajan.

Leffa on loppuunmyyty. Kävelen vain sisään. Kun lippua kysytään, ilmoitan kryptisesti, että minun käskettiin tulla tänne. Ahaa, selvä. Suloinen lipunmyyjä ja supertyttö ovat kanssani leffassa. Ihastelemme Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Erään Hyönteisen Tuho –animaatiota. Pari kuvaa on niin hienoja, että kylmät väreet vetelevät selkääni pitkin.

Taulukauppiaat kolahtaa. Siinä on kaikki mitä hyvässä leffassa pitää olla. Pysäyttävää traagisuutta, palaa kurkussa pilkkovaa komiikkaa, uskottavat ja vinksahtaneet henkilöhahmot ja kursailematon tyyli eikä dialogissa ole ilmaa, juuri tätä on….zzZzzzZzzzZzz Taulukauppiaat on vitun hyvä leffa. Piste. Juho Kuosmanen voi olla suomalaisen leffan pelastaja, samoin kuin maahanmuuttajien leffaliiga Amir Escandari, Hamy Ramezan ja Mazdak Nassir. Besserwisserin kannattaa painaa nimet mieleen, niin voit sitten sanoa, että tiesit jo, kun ching ching tapahtuu.

Leffan jälkeen suunnistan saunaan (ks. kuva). Miesten vuoro -leffaa promotoimassa on elokuvassakin esiintyvä asuntoautoon työstetty sauna. Yksi dokumentin traagisista miehistä pyörittää sitä. Jubailen hänen kanssaan, hän on sympaattinen, nöyrä, jotenkin särkyneen oloinen mies. Lasisilmä katsoo eri suuntaan, joten katsekontaktin pitäminen on vähän vaikeaa. Tässä vaiheessa en ole nähnyt vielä leffaa, joten en tiedä hänen tarinaansa vaikka luulen, että se ei ehkä olisi muuttanut käytöstäni. Pidämme toisistamme.

Menen saunaan. Siellä istuu lössi Lappalaisia. Välittömiä miehiä, skidissä jurrissa, kalpeita nahkoja, karvaisia kukkoja, märkänä hiestä, naureskelemassa kanuunaansa uuteen nousuun.

– Mistä sie oot kotosi?

– Mä oon kyläkauppiaan poika Paukkajalta, mutta nykyinen stadin roku.

– Mitä mieltä sie oot Hesasta?

– En mä oikein tiedä. Pieni kylähän se on mun mielestä.

– Joo, mutta on se erilainen kuin muu Suomi tai ainakin ne ihimiset

– Helsinki on Suomen niemen kaikkien heimojen sulatusuuni, maalaisten kaupunki, täynnä junantuomia tyttöjä ja poikia. Mut ehkä sä oot oikeessa, ehkä Helsinki muuttaa sinne muuttavan. Onhan se muuttanut muakin vaikka koen vielä 15 vuoden jälkeenkin kyllä olevani ihan landejäbä ja ylpee siitä.

Huomaan kuulostavani mieheltä, joka yrittää tehdä vaikutusta toiseen mieheen ihan väärällä tavalla. Painan pääni häpeästä alas. Minä olen niin pieni ihminen.

– Mää lähen nyt hakee meille kaljaa (lähtee pyyhe päällä kauppaan)

Kävelemme pari sataa metriä joelle ja hyppäämme hyiseen veteen. Jälleen tuo joen kalvakka kauneus ja lappalaisten hanujen seura saa minut hartaalle tuulelle. Välitön toveruus, ystävällisyys ja alastomuus koleassa suvessa ovat upeita palasia tämän kansan luonteesta. Paluumuuttajana alan lämmetä suomalaisuudelle.

Sauna nostaa jalkani irti maasta ja levitoin Anvil -leffan toiveuusintaan. Kyseessä on aikoinaan tähteyden partaalle kurottaneesta heavy-yhtye Anvilista tehty dokumentti. Tragikoominen meno tuo erittäin paljon mieleen Spinal Tap -leffan. Elähtäneet rokkarit ovat niin  sympaattisia, että pienessä sunnuntain pöhnässä myötäelän tapahtumissa mukana syvästi ja alan spiidata parissakin kohtaa. Loppuhuipennus saa minut kyynelehtimään toden teolla. Ihmeellisen immersiivistä. Dokkari on helvetin kova ja täydellisesti leikattu, ja vetoaa tunteisiin kyllä, mutta ehkä kaikki tämä iloittelu on puskenut minusta normaalikatsojaa herkemmän tapittajan.

Spiidauksesta tulee hyvä olo. Rauhallinen ja kokonainen. Mun pitäisi pillittää useammin, about pari kertaa viikossa. Ennen festivaalin päättävää Miesten Vuoro -elokuvaa ehdin käymään kaupassa ja valmistaa ostoksista eväät Päivin Kammarissa. Täysruisleipää, banaania ja auringonkukan siemeniä sekä väliin reilusti tulista sinappia. Halpaa ja helvetin hyvää, samoin kuin palvelu; ihan jokaisessa ravintolassa et väännä eväitä kasaan, ainakaan siellä mistä minä tulen.

Näen ihanaiset tytöt taas leffa-aulassa ja marssin sisään taas kryptisen vastauksen turvin. Varaan täpötäydessä salissa kuutta paikkaa tytöille. Naama kuluu, kun joudun käännyttämään ihmisiä isot läjät istumaan jonnekin huomattavasti läävemmille paikoille. Tytöt tulevat, leffa alkaa, huokailen jo valmiiksi.

Mika Hotakaisen ja Kari Bergmanin Miesten vuoro on uskomattoman rehellinen elokuva. Kun näen suomalaisten alastomien miesten nyyhkivän ja kertovan traagisia elämän tarinoitaan, alan itsekin taas vollottaa. Jos olisin Intiassa, ryntäisin valkokankaalle halaamaan heijastusta.  Mutta koska olen Suomessa itkeskelen ja työnnän pääni supertytön olkapäätä vasten ja hän silittää hiuksiani. Miesten vuoro on kuluneen vuoden kovin leffakokemus ja voin suositella sitä varauksetta kenelle tahansa. Ottakaa nenäliinoja messiin.

Sovin supertytön kanssa lähteväni takaisin stadiin hänen kyydissään parin päivän päästä. Sitä ennen haluan lähteä Betty Fordiin tunturipuroille onkimaan tammukoita ja samoilemaan jänkhälle. Hyvästelen joukon uusia ystäviä, tyttöjä ja hyviä ihmisiä. Hyppään managerin kyytiin ja ajelu halki poltetun maan voi  alkaa.

Pari päivää menee nopeasti. Kalastaminen lataa akkuja ja antaa erittäin hyvän mahdollisuuden elää hetkessä, tuntea puro ja luonto ympärillä, vuosimiljoonia vanha kivi perseen alla tietää jo kaiken minusta. Puron solina ja kaivattu hiljaisuus korjaa muotoni ja antaa minun tuntea itseni kovin onnelliseksi. Sydämeni on täynnä lämmintä verta ja olen taas valmis kohtaamaan mitä tahansa. Olen mies metsästä, joka ei kumarra ketään, ei pelkää mitään ja antaa kaiken, jos vain osataan kysyä.

Myöhemmin Rovaniemellä  ostelen superhalpaa ja käyttistä kamaa kirppiksiltä. Juttelen satunnaisten ihmisten kanssa kadulla ja käyn Lordi -raflassa, missä musa on hallelujalla ja tunnelma liian kaukana omastani. Kauppayhtiö kahvilassa pidän toimistoani ja hoidan liikkuvat asiat pois alta. Nukun sohvalla kunnes tyttöjen kultainen Kleinbus purjehtii parkkipaikalle.

Paluumatka kestää pari päivää. Ajelemme yön halki. Laskemme longboardeilla alas isoimmat mäet, laulamme ja nautimme elämästä. Suomi on pakahduttavan kaunis ja maaseudun ihmiset välittömiä ja aitoja. Olen kovin liikuttunut tästä onnesta, kunnes saavun takaisin lohduttomaan stadiin. Kultainen laivamme lipuu Vanhan Kaupungin kosken sillalle, paikkaan mihin Helsinki virheellisesti perustettiin 12. kesäkuuta 1550. Tien päästä ei pääse enää eteenpäin kuin ilmasiltaa tai jäätä pitkin.

Katselen lokkeja, kun ne kalastavat koskessa. Mietin maalaisuutta ja maalaisia. He ovat kuin se naapurin koira, ystävällisiä ja välittömän aitoja. Helsinkiläisiä vaivaa toiseus, he elävät elämänsä joillekin toisille ja kelaavat koko ajan mitä joku toinen tai ne kuuluisat NE heistä ajattelevat. Mietin Helsingin antia maailmalle. Design pääkaupunki 2012? Yeah right, ei täällä kukaan merkittävässä kulttuurivaikuttajan asemassa oleva oikeasti luo mitään uutta vaan baittaa jo kertaalleen hyväksyttyä, mitä ylistävät sitten itsekin vain hyväksyntää hakevat hipsterit sidosryhmissään täynnä keskiluokkaisia ja keskinkertaisia tolloja. Sehän se, Helsingistä on tullut niin vaivaannuttavan keskikertainen ja keskiluokkainen.  Pääkaupunkimme pseudoluova meno sekularisoi kulttuurin, estää sen kehittymisen ja heittää lokaan tämän kansan luonteen. Helsinki on Suomen peräaukko ja Euroopan peräpukama. Helsinki kills me.

Kun kerran matkallain Lapin maahan eksyin,
ei haihdu rinnastain outo taika tuo.

Mua kutsuu Lappi vain,
sen tenho yksin,
sen muisto mulle aina kaipuuta luo.

Festivaalitunnelmia Sodankylästä.