Hevisaurus, sankariheviä huopatossutehtaassa

Kannattaako hevin soittaminen lapsille ja lapsenmielisille? Onko Hevisaurus silkkaa rahastusta vai vilpitöntä soittamisen iloa? Ketkä Hevisauruksessa oikein soittaa? Nalle Österman otti selvää.

Teksti & kuvat: Nalle Österman

Hevisaurus
26.9.2010 Tavastia, Helsinki

On sunnuntai.

Pyhitänkö lepopäiväni?

Tavastia on loppuunmyyty.

Oikein kahteen kertaan.

Kello on 13.46.

Avaan ulko-oven pyhimpään.

Olen jälleen menossa kirkkoon.

Jumalanpalvelukseen.

Tavastialle.

Pidän ovea auki.

Mies työntää lastenrattaita sisään.

Astun punatukkaisen naisen jälkeen ovesta.

Nyt ei tarvitse varoa lasinsirpaleita tai öriseviä humalikkoja.

Nyt täytyy varoa tallomasta polvenkorkuisia naskaleita.

Mitä vikaa kuvassa?

Tavastialla järjestetään jo neljättä vuotta sunnuntain lastenkonsertteja.

Omassa lapsuudessani reilut 30 vuotta sitten sellaisia ei järjestetty.

Kehitystä on siis tapahtunut.

Omassa lapsuudessani lastenkonsertteja järjestettiin kotimme välittömässä läheisyydessä sijainneessa leikkipuistossa.

Kontulan leikkipuisto Kiikussa.

Siellä menetin poikuuteni.

Suomirockin poikuuteni.

Siellä kohtasin ensimmäistä kertaa suuren suomalaisen suomirockin sankarin.

Legendan.

Legendan jo eläessään.

4-vuotiaana?

5-vuotiaana?

Jotain sellaista.

En ollut pysyä nahoissani.

Ehkä maailman paras laulaja on tulossa leikkipuistooni!

Ehkä suurin sankarini!

Ehkä maailman paras kaikista kautta aikojen!

Maailman parhaan biisin maailman paras laulaja!

Route 66, Valtatie 66.

Suomirockin kuningas!

Jussi Raittinen!

En ollut pysyä nahoissani useaan vuorokauteen.

Unettomia öitä, suuria odotuksia, mateleva aika.

Kohta pääsen kuulemaan maailman parhaan kappaleen maailman parhaalta artistilta!

Valtatie 66!

Jussi Raittinen!

Koitti vihdoin ja viimein se päivä, jolloin pääsisin näkemään maailman parhaan artistin!

Jussi Raittisen!

Hän ottaa akustisen kitaran käteensä ja alkaa laulaa.

Hyvä Jussi!

Me polvenkorkuiset naskalit istumme haltioituneina pitkillä puupenkeillä katsellen ja kuunnellen, kun Jussi Raittinen esittää lastenlaulujaan.

Itselläni on vain yksi toive.

Valtatie 66.

Lastenlaulut seuraavat toisiaan.

Missä on Valtatie 66?

”Mitä te haluaisitte kuulla?”

Valtatie 66! Valtatie 66! Valtatie 66!

Polvenkorkuinen pikkupoika saa huutaa yksin.

Maailman paras kappale Valtatie 66 jää kuulematta.

Silti, polvenkorkuisen pikkupojan silmin katsottuna Jussi Raittinen on edelleen maailman paras, vaikka maailman parasta kappaletta ei kuullakaan.

Noin puolen tunnin jälkeen maailman parhaan artistin keikka on ohi.

Siinä hän seisoo vihreäksi maalatun parakin seinään nojaten.

Antaisikohan maailman paras artisti nimikirjoituksen polvenkorkuiselle pikkupojalle?

”Minulla ei ole nyt aikaa jakaa nimikirjoituksia, minä odotan nyt taksia.”

Polvenkorkuinen pikkupoika jää ilman maailman parhaan artistin nimikirjoitusta.

Seuraavana päivänä leikkipuiston vanhin ohjaaja Siiri Lujanen tulee kiusoittelemaan polvenkorkuista pikkupoikaa.

”Minä sain Jussi Raittisen nimikirjoituksen, saitko sinä?”

En saanut.

Se on ihka ensimmäinen muistoni suomirockista.

Toivottavasti Hevisaurus ei tuota Helsingin Kampin rokkipyhättöön saapuneelle lapsikatraalle samanlaista pettymystä kuin mitä teki Jussi Raittinen polvenkorkuiselle pikkupojalle itä-helsinkiläisessä leikkipuistossa 1970-luvun lopulla.

Kello on 13.50.

Odottavan aika on pitkä.

Paitakoju on varustettu korkeilla paitapinoilla.

Näen vihreää, punaista, vaaleanpunaista ja mustaa.

Paljon paitoja.

Hevissä pukeudutaan mustaan.

Tai kuten CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W.Yrjänä aikoinaan eräässä haastattelussa tokaisi, ”mustassa on kaikki värit”.

Saurushevissä muutkin värit ovat käytössä.

Joudun varomaan polvenkorkuisia naskaleita siinä määrin, etteivät silmäni löydä myyntikojun hinnastoa.

Tai sitten se johtuu siitä, että olen paikalla selvin päin, enkä edes krapulassa.

Ammattitaidottomuudeksi sitä varmaankin kutsutaan.

Katselen ympärilleni.

Tavastia on vuorattu ruotsalaisen makeisvalmistajan julisteilla. Narikassa naskaleitten palttoot vastaanottaa entinen rocktähti. Mitäköhän nuo piltit mahtaisivat ajatella, jos he tietäisivät, että heidän takit on vastaanottamassa Him-yhtyeen alkuperäinen rumpali.

Vai tietävätköhän edes nuo tenavat, mikä on Him-yhtye?

Baaritiskillä myydään näemmä karkkia, suklaatia, limpparia ja mehua.

Sitä en voi muuta kuin kehua.

Lapset, lapset, älkää sortuko päihteisiin.

Moshatkaa mieluummin itsenne tainnoksiin.

Vanhemmat ovat saapuneet jälkikasvunsa kanssa paikalle sankoin joukoin.

Liput keikalle ovat maksaneet 12 euroa henkilöltä, perheliput paljousalennuksella.

Kaksi loppuunmyytyä keikkaa saman päivän aikana.

Aika hyvin.

Aika helvetin hyvin.

Anteeksi, ei saa kiroilla.

Nyt pitäisi Nallen suu pestä saippualla.

Hakeudun Tavastian yläkertaan punatukkaisen naisen kanssa.

Lavan eteen ei viitsi mennä naskaleita tallomaan, salin perälle ei halua jäädä kurkottelemaan jälkikasvuaan olkapäillään kantavien vanhempien taa.

Kello on 13.53.

Lava loistaa vihreänä ja se on täynnä savua.

Lavalla on jotain savua.

Se saa minut muistelemaan sitä kertaa, kun brutaalia black/death metallia soittaneen Satanic Evil-yhtyeen laulaja-kitaristi Blasphemous lähti aikoinaan Ruotsin Fagerstan Bergslagsrocken-festivaalille katsomaan Morbid Angel-nimistä legendaarista amerikkalaista death metal-yhtyettä 20 vuotta sitten.

Kun yhtyeistä Amorphis, Sininen Hevonen, Chaosbreed, Mannhai, Kiljuvelka-70, Nuxvomica ja Barren Earth tuttu basisti Oppu Laine sattui kysäisemään Blasphemoukselta, millainen Morbid Angel oli, kuului vastaus näin:

”Lavalla oli jotain savua.”

Nyt lavalla on myös jotakin savua.

Sattumaako?

Tavastian äänentoistolaitteista soitetaan uhkaavan ja pelottavan kuuloista intronauhaa tunnelmaa luomaan.

Böööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö…

Hui!

Olo on kuin Linnanmäen kummitusjunaan jonottaessa.

Jänskättää.

Jännittää.

Miltäköhän lavan edessä seisovilta lapsosilta mahtaa tuntua?

Heidän keski-ikänsä lienee 5-7 vuotta.

Yläkerran portaikosta on helppo bongata alakerrasta ja sen takaosasta tuttuja naamoja.

Anteeksi, kasvoja.

Tuolla näyttää olevan Sony Musicin toimitusjohtaja sekä Hevisauruksen levy-yhtiön pomo Kimmo Valtanen poikansa olkapäillään.

Hän tietää varmasti, ketä Hevisauruksessa soittaa.

Niin tiedän minäkin.

Hevisauruksessahan vaikuttavat Herra Hevisaurus laulussa, Milli Pilli kosketinsoittimissa, Komppi Momppi rummuissa, Riffi Raffi kitarassa sekä Muffi Puffi bassossa.

Ja nyt he ovat edessämme, neljä dinosaurusta ja lohikäärme!

Jee Hevisaurus!

Onko maailmanloppu käsillä?

Ei.

Joudun heristelemään korviani.

Musiikki kuulostaa siltä, kun sitä soitettaisiin kelloradiosta. Sankariheviä huopatossutehtaassa. Täällä voi kuulla jopa tippuvan Hevisaurus-pinssin kolahtavan lattialle.

Ymmärtäähän sen.

Itse ymmärsin sen viimeistään silloin, kun joskus 6-vuotiaana poikkesimme eräänä sunnuntaina isoäidiltä tullessamme Kaivopuistossa katsomassa bändejä jossakin ulkoilmatapahtumassa. Lavalla taisi silloin olla joku Ronski Gang – tai sitten ei.

Silloin Pikku-Nallen korviin sattui.

”Jos musa soi liian lujaa, olet liian vanha”, kuten eräs tunnettu brittiläinen suuri ajattelija ja filosofi laukoi aikoinaan.

”Jahti on parempi kuin saalis”, kuuluu myös miehen lohkaisuihin, mutta se on jo toinen juttu.

Ronski Gangin – tai mikä se nyt sitten olikaan – luukutus sattuu korviini edelleen.

Hevisauruksen soitto ei satu.

Rumpujakaan ei ole mikitetty vaan kosketus on herkän lempeä.

Nämä kiltit saurukset haluavat pitää yleisöstään hyvää huolta.

He ovat ymmärtäneet, että mitä parempaa huolta he pitävät yleisöstään, sitä enemmän vanhemmat kaivavat kuvetta esimerkiksi myyntikojun tuotteisiin sen sijaan, että he joutuisivat kaivamaan kuvetta liian kovasta äänenpaineesta seuranneeseen korvalääkärin tutkimuspalkkioon.

Kiittäkäämme tästä viisaita ja kilttejä sauruksia.

Ki-tois!

Herra Hevisaurus juttelee mukavia yleisölle.

”Komppi Momppi haluaa moshata teille. Tiedättekö mitä on moshaaminen? Komppi Momppi näyttää sen teille!”

Tämän jälkeen dinosaurus nousee pystyyn rumpujensa takaa, heiluttaen tukkaansa.

Yleisöllä on kivaa.

Tekstiviesti värisee rintataskussani.

Lähettäjänä Rumban päätoimittaja Viljami Puustinen.

Onko hän täällä yksin?

”En, vaan pojan kanssa. Yleisössä myös Jouni Markkanen, Starbuck, Fleimari-Kostaja ja Kimmo Valtanen, kaikki lastensa kaa.”

Kimmo Valtanen tuli jo tutuksi. Jouni Markkanen on puolestaan Tuska-festivaalin ohjelmavastaava, Starbuck – eli Michael Majalahti – heviyhtye Stoner Kingsin laulaja sekä showpainija ja Kostaja The Flaming Sideburns-rockyhtyeen basisti.

Nyt he ovat tuoneet jälkikasvunsa paheelliseen ja turmiolliseen rockpyhättöön.

Vaan eipä meno kovin paheelliselta vaikuta, luterilaisessa kirkossakin on paheellisempi meno. Siellähän tarjotaan, luoja varjelkoon, ehtoollisella alkoholia!

Tavastialla juodaan mehua ja limpparia – sekä moshataan ja kuunnellaan sankariheviä huopatossutehtaassa.

Nähdäänköhän Hevisaurus esiintymässä ensi kesän Tuska-festivaaleilla?

Viljami Puustinen liittyy minun ja punatukkaisen naisen seuraan. Kuinka vanha poika on?

”7-vuotias. Hän on tuolla kuulosuojaimet päässä. Hei, nyt hän näköjään etsii minua. Pitää lähteä. Nähdään!”

Lavalle nousee hevisaurusten seuraksi Kapteeni Koukku!

Kapteeni Koukku on tosi pelottava, tässä hän yrittää metsästää sopivaa uhria yleisöstä.

Meno muuttuu vallan hurjaksi!

Nyt Kapteeni Koukku ryhtyy taisteluun Komppi Mompin kanssa!

Yleisön huutomyrskyn avulla Kapteeni Koukku saadaan häädettyä lavalta.

Huh!

Herra Hevisaurus juttelee mukavia.

”Kapteeni Koukku on varmasti ensi keikalla vielä vihaisempi, kun se ei voittanut taistelua. Nyt se on tuolla takahuoneessa ja juo kostoksi meidän kaikki limpparit ja syö meidän kaikki karkit, sämpylät ja lihat!”

Hevisaurukset jatkavat viihdyttämistä.

”Onko teillä kivaa?”

Jee!

”Onko teillä kivaa?”

Jeeeeeee!!!!

”Onko teillä kivaa?”

JEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!

”Se on tosi kiva juttu. Meilläkin on tosi kivaa!”

Viljami palaa takaisin.

”Markkanen naureskeli, että saakohan Nalle hevisauruksilta toisen silmän mustaksi, jos kirjoittaa tästä.”

Ei saa, tiedättekö miksi?

Nuo saurukset ovat nimittäin mukavia otuksia.

Hehän hymyilevät! Heillä on hauskaa! Minä hymyilen! Minullakin on hauskaa!

Jee Hevisaurus!

Lavalle nousee lisää vieraita!

Riffi Raffin pikkusisko sekä suomirockin nuorin sankari, 6-vuotias Rony Österlund kitara kädessään!

Rony Österlundilla on sosiaalisessa yhteisössä Facebookissa yli 4000 ystävää ja hänestä on kyseisessä palvelussa tällä hetkellä yli 2800 valokuvaa, joissa hän poseeraa ja esiintyy muun muassa Tuomas Holopaisen, Tarja Turusen, Herra Ylpön, Jouni Hynysen, Remu Aaltosen, Marco Annalan, Luca Garganon, Pate Mustajärven, Andy McCoyn, Ville Valon, Jussi 69:n, Timo Tolkin, Wallu Valpion, Jens Johanssonin, Timo Kotipellon, Jonne Aaronin, Olli Lindholmin, Lordin, Kari Tapion, Ari Koivusen, Alexi Laihon, Duudsonien ja Marco Hietalan kanssa!

Hevisauruksesta puhumattakaan!

Myös Hevisaurus on Rony Österlundin kaveri.

Ohhoh! Tuon ikäinen ja noin paljon nimekkäitä kavereita! Rony on varmasti maailman onnellisin lapsi, kun on saanut henkilökohtaisesti tavata kaikki Suomen suurimmat viihdealan supersankarit! Mitenköhän Ronyn vanhemmat oikein jaksavat, kun pitää jatkuvasti kiikuttaa Ronya kaikkiin rock- ja hevitapahtumiin tapaamaan kavereitaan? Vanhemmat ovat varmasti ihmeissään, kun Ronylla on 6-vuotiaana jo noin paljon nimekkäitä kavereita!

Itse en tuon ikäisenä saanut edes Jussi Raittiselta nimikirjoitusta.

Se on tämä rock-kriitikon stigma.

Söpö punainen dinosaurus pyörii lavalla Herra Hevisauruksen takana, kun solisti kyselee missäköhän se Riffi Raffin sisko on.

”Takana!”

Missäköhän se sisko on?

”Takana!!!!!!!!!!!!”

No mutta missäköhän se sisko on?

”TAKANA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!”

Huutomyrsky on valtaisa.

Huomaan hymyileväni.

Mukavaa.

Kivaa viihdettä lapsille ja lapsenmielisille.

"Jee Hevisaurus!"

Hard rock halleluja!

”Mun poika on sitä mieltä, että Hevisauruksen biisit on parempia kuin ne, joiden pohjalta ne on tehty. Olen soittanut molempia pojalle vertailun vuoksi, mutta sen mielestä alkuperäiset ovat liian löysiä, Hevisaurus on parempi”, Viljami hörähtää.

Nyökkään. Yritän ymmärtää lapsia. Itselleni Valtatie 66 on silti kovempi kuin Jussi Raittisen lastenlaulut.

”Onko teillä kivaa? Meillä on ollut tosi kivaa! Valitettavasti kaikki kiva loppuu aikanaan, ja nyt on tullut aika esittää viimeinen laulu!”

Pettymys huokuu pienokaisista.

”Viimeinen mammutti!”

Heviballadi.

Silmäkulmat kostuvat.

Nuorna vitsa väännettävä.

Tunti on kulunut kuin siivillä.

”Tämä Hevisaurus on hyvä brändi. Tämän konseptin avulla voidaan tehdä myös nukkeja, leluja, animaatiosarjoja, tekstiilejä, astioita, sarjakuvia, kirjoja ja kaikenlaista muuta mukavaa, mitä keksii”, punatukkainen nainen hehkuttaa.

Dinosaurukset ja lohikäärme kumartavat.

Lapset ja vanhemmat aloittavat rytmikkäät huudot ja taputukset.

Huutomyrsky yltyy.

Viisikko ei palaa enää lavalle.

Hurraat vaihtuvat buuauksiksi.

Buu Hevisaurus!

Aistin lievän pettymyksen.

Ehkä se Jee Hevisaurus olisi kannattanut esittää.

Tiedän tunteen.

Ehkä se Valtatie 66 olisi kannattanut esittää.

Älkää tuottako lapsille pettymystä.

He saattavat muistaa sen pidempään kuin uskoisittekaan.

Tavastialta poistuessani katson baarin televisioruuduille.

Ne mainostavat Tavastian tulevia lasten sunnuntaikonsertteja.

M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen Gommi ja Pommi esiintyvät Tavastialla 31.10.

Hassua.

Heidät näin Kontulan leikkipuisto Kiikussa 1970-luvun lopulla.

Sattumaako?

Jussi Raittisen nimi ei tulevien esiintyjien listalla näy.