Hipit hapettomissa houruissa – Black Mountain Tavastialla

Jean Ramsay kiipesi mustan vuoren jyrkkää syrjää ja löysi lepattavia lahkeita, hapen ympäriltään syöviä riffi-vyöryjä ja huipulta… suloista linnunlaulua?

Teksti: Jean Ramsay
Kuva: Fullsteam

Black Mountain (CAN)
8.7.2010
Tavastia, Helsinki

”Hultsfred! Hultsfred! Hultsfred!”, kuuluu huuto takavasemmalta, miksauspöydän nurkalta. Tavastian lavalla kanadalaisbändi Black Mountainin vokalisti-seireeni Amber Webber levittelee käsiään ja kurtistelee kulmiaan ihmeissään. Kitaristi-laulaja-nokkamies-arkkihippi Stephen McBeanin kasvoilla sen sijaan karehtii viekas hymy. Mies tajuaa.

Parin viikon varoitusajalla kaatunut legendaarinen ruotsalaisfestivaali on tosiaan syy miksi olemme täällä, niin yleisö kuin bändikin. Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Hultsfredissä perjantai-iltana, ja kun festivaalia ei enää ollutkaan, sai Fullsteamin Artemi Remes vihdoin kauan yrittämänsä bändin Tavastian lavalle.

Viikon varoitusajallakin Tavastialle oli kerääntynyt kiitettävä joukko opetuslapsia. Tällä bändillä on selkeästi maine.

Kelataanpa taaksepäin. Itse matkustin kesällä 2008 bändin kakkosalbumista In the Future hullaantuneena Tanskaan Roskildeen nähdäkseni uuden suosikkibändini. Kuten aina, odotukset olivat niin korkealla että ne auttamattomasti ylittivät Black Mountainin huipun. No, osasyynä saattoi olla kaikki voimat vienyt Neil Youngin uskomaton keikka, sitä edeltänyt My Bloody Valentinen pyhiinvaellusmessu (You Made Me Realise soi edelleen korvissani) ja Black Mountainille suotu varsin epäkiitollinen kello 02.00 –slotti. Bussissa valvottujen tuntien nuuduttama yhtye soitti rauhallisen ja uneliaan setin ja oli kadota lavan vallanneeseen savuun ja punaisiin valoihin.

Helteisenä heinäkuisena torstaina Tavastialla ollaan aika kaukana tuosta väsyneestä Pink Floyd-leijailusta. Jo illan toinen biisi käynnistää riffi-vyöryn, jossa on Black Sabbathin alkuvoimaa, mutta myös progemaista hienostuneisuutta. Varsinkin Stephen McBean on kuin eri mies: Roskilden lavalla akustisen kitaran ja hiuspehkonsa taakse piiloutuneen laihan hipin tilalla on Gibson SG:stään jäntevää ja lihaksikasta riffiä toisensa perään pumppaava lahkon johtaja, joka piiskaa remmiänsä kiivaaseen, mutta tarkasti orkestroituun hurmokseen.

Improvisoinnille ja hötkyilyille ei ole sijaa, sillä kappaleet ja soolot menevät yks’yhteen kuten levylläkin. Paradoksaalisesti soitto on kuitenkin paljon inspiroituneempaa kuin pari vuotta sitten. Kappalevalinnat ovat myös sen suuntaisia: ei Bright Lightsia, vaan nopeatempoisempia ja lyijynraskaita riffijyriä. Yhtye soittaa KOVAA: lahkeet lepattavat vielä kuudennessakin rivissä, vaikka lavan eteen ollaan pakkauduttu verrattain tiukasti, kuin nähdäkseen mitä ne siellä palvovat päät painuksissaan. Ei ihme että tulevan levyn tuottajana on häärinyt Sunn O)) –tuottaja Randall Dunn.

Black Mountainissa on aina ollut jotain hieman synkkää ja pahanenteistä. Jos nämä ovat hippejä, niin Stephen McBean on Charles Manson, jos ymmärrätte vertauksen. Lavan keskellä nahkaliivissä seisovan Amber Webberin ympärille puolikaareen kerääntynyt yhtyeessä on tosiaan jotain kulttimaista. Tukat silmillä, paikallaan junnaavan riffin sisään eksyneinä, yhtye herättää mielikuvia jostain ikivanhasta seremoniasta, jonka ylle Webberin ääni nousee eteerisen kauniina, mutta samalla selkäpiitä kylmäävänä. Se on yhtä aikaa lapsenomainen ja kujerteleva, mutta myös jollain tavalla karmiva. Kysymys lienee kontekstista ja kontrasteista. Kaunis hippityttö muuttuu murhaajaksi kun selän takaa paljastuu veitsi. Jopa auringonkukat muuttuvat jotenkin pahanenteiseksi tämän yhtyeen suussa.

Keikan aloittanutta kahta uutta biisiä seuraa neljä In The Futuren parasta kappaletta Evil Ways-Angels-Wucan-Tyrants, jonka jälkeen kellään tuskin on mitään lisättävää. McBeanin lihaksikas Gibson-soundi on pinnassa, sähköistäen kakkoslevyn Angelsin rukousmaisen hempeyden. Paikoitellen kitara jopa mouhuaa liikaa: Jeremy Schmidtin komeita analogisoundeja pursuva kosketinarmeija meinaa jäädä sen jalkoihin Wucanin loppuosassa. Tyrantsin täydellisesti onnistuva nostatus sooloineen saa Tavastian puhkeamaan spontaaneihin suosionosoituksiin, jotka meinaavat jättää McBeanin ja Webberin yksinäisen kitaran säestyksellä vetämän codan alleen.

Heti perään uusi single Old Fangs ja sen perään vieläkin ilkeämmälle Sabbath-riffille pohjaava illan neljäs uusi kappale. Viimeiset mehut puristetaan ulos kakkoslevyn Queens Will Play’llä, jonka jälkeen yleisö osaa toivoa ainoastaan bändin nimeä kantavan debyytin singleä Druganaut. McBean hymyilee viekkaasti, sanoo mystisesti ”good evening” vaikka ollaan jo setin loppupuolella, ja aloittaa Druganautin monsteririffin. Heti perään debyytin toinen riffimonsteri Don’t Run Our Hearts Around, jonka jälkeen yhtye poistuu lavalta.

Encorena kuullaan uudelta, syyskuussa julkaistavalta levyltä nopeatempoinen jyrä, joka muistuttaa hieman velvetsmäistä, Sub Popilla seiskatuumaisena toissavuonna julkaistua kappaletta Lucy Brown, mutta Sabbath-filterin läpi inhaloituna. Illan päättää In The Futuren avausbiisi Stormy High, jonka jälkeen ei osaa enää toivoa oikein mitään.

Keikan jälkeen en voi vastustaa kiusausta, vaan menen kättelemään McBeania ja kiittämään keikasta. Kiilusilmäinen Manson on muuttunut taas lempeäksi ja ystävälliseksi hipiksi. Säpsähdän sitä, miten pehmeä Mcbeanin kämmen on. Kontrasteja ja konteksteja, toden totta.