Iceland Airwaves -blogi, osa 1 – Paikalliset nynnypopparit ja suomalaiset folk-punkkarit

Islanti on aivan oma tapauksensa maana. Samalla tavalla vuodesta 1999 lähtien järjestetty Iceland Airwaves on aivan oma tapauksensa festivaalina. Vai missä muualla bändejä on yli 250, ja niiden esiintymisareenat vaihtelevat kirjakaupoista parturi-kampaamoihin.

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen, Reykjavík

Islanti on maa, jossa yli 2.25 prosenttista olutta ei saa myydä ruokakaupoissa.

Islanti on myös maa, jossa paikalliset Alkot eli Vinbudínit menevät kiinni kuudelta illalla.

Jotta planeetat pysyisivät tasapainossa, Islanti on maa, jossa baarit ovat auki yleensä aamukuuteen.

Iceland Airwaves on puolestaan Islannin pääkaupungissa Reykjavíkissa järjestettävä festivaali, jossa on niin paljon nähtävää, että vain yhdellä ruumiilla varustettu ihminen menettää väistämättä suurimman osan keikoista.

Keskiviikosta sunnuntaihin jatkuvalla festivaalilla esiintyy 252 bändiä pelkästään virallisissa tapahtumissa. Lisäksi nähdään lukuisia off-venue-keikkoja kirjakaupoissa, parturi-kampaamoissa ja kahviloissa. Samat bändit esiintyvät viikonpuolikkaan aikana parhaimmillaan neljästi.

Esimerkkinä mainittakoon islantilaiselta Klaxonsilta kuulostavan ja nörtimmänpuoleisilta musiikkilukiolaisilta näyttävän Retro Stefsonin esitys Havarí-kirjakaupassa. Sen lopputulemana bändi versioi jonkun ysärihittisuuruuden, jonka nimeä en ole kuollaksenikaan keksinyt, ja täyteen pakkautunut kauppa tanssi minkä pystyi. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Bändin varsinainen keikka on luvassa lauantaiyönä.

Saavuin Reykjavíkiin eilen torstaina loppuiltapäivästä, jonka vuoksi menetin jo ensimmäisen festivaalipäivän. Sen sijaan sain vahvan käsityksen islantilaisten bändien perusviehättävyydestä ja siitä, että Reykjavíkissa tihkusade jatkuu loputtomiin, eikä asfaltti kuivu koskaan. Kohtuuttomilta tuntuivat myös jonot monin paikoin. Esimerkiksi Iceland National Art Museumissa soittaneiden Efterklangin ja Moderatin keikoille oli parhaimmillaan lähes satametrinen jono. Toisaalta, mitä loppuunmyydyltä klubifestivaalilta voi odottaa muuta.

Efterklang kiinnosti.

Viehättäviä ovat myös paikalliset klubit. Koska Reykjavíkin keskusta koostuu enimmäkseen Turun Dynamoa muistuttavista puutaloista, myös klubit sijaitsevat sellaisissa.

Sódóma, jossa näin tanskalaisbändi Oh No Onon hurmiollisen keikan, oli rakennuksen toisessa kerroksessa ollut melkein ahdistavan matala rock-luola. Lavan kohdalla tilaa oli sentään sisäkaton harjan verran. Lisäpisteitä Sódómalle voi toki jakaa pisoaareihin kiinnitetyistä Paavin-kuvista.

Mutta tässä kiteytyy myös olennainen. Keikkapaikat ovat niin tiiviitä ja intiimejä, että vähänkään karismaattisempi bändi saa homman toimimaan niissä mitä parhaiten.

Ensimmäinen päivä meni kieltämättä vähän haahuillessa. Massiivisen kattauksen bändeistä enemmistö oli tuntemattomia, eikä tutuista nimistä, kuten Hurtsista, Hercules and Love Affairista ja Junipista yksikään esiintynyt vielä torstaina.

Sen sijaan päädyin tarkistamaan Risið-klubilla alkuillasta esiintyneen Vigrin, joka oli tyypillisen islantilaista kamaripoppia. Tartun islantilaisbändien yleisluonteeseen vielä myöhemmin.

Lähtökohta on kuitenkin se, että tuntuu kuin jokainen islantilainen soittaisi yhtyeessä. Lisäksi tuntuu kuin jokainen islantilainen soittaisi yhtyeessä useaa soitinta. Ja mikä viehättävintä ainakin suomalaiseen pikkubändiskeneen verrattuna, kenestäkään ei tihku rock’n’roll.

Vaikka Vigri oli ehkä keskinkertaisin mahdollinen islantilaisbändi, se olisi musertanut kaikki alleen esimerkiksi Äänessä ja Vimmassa jo silkalla erilaisuudellaan. Lavalla oli kuusi ihmistä. Laulajat vaihtelivat, välillä bändin post-rockahtavaa kamaripoppia sävytti käyrätorvi, jota sitäkin soitti keikan aikana peräti kaksi yhtyeen jäsentä. Lisäksi kuultiin sähkö- ja akustista kitaraa ja haitaria.

Lopputulos oli miellyttävää, mutta keskinkertaista paisuttelua. Juuri sellaista, mikä määreestä ’islantilainen musiikki’ tulee mieleen.

Vigrin jälkeen koin samassa paikassa paikallisen pikkusuuruuden Pascal Pinonin keikan.  16-vuotiaiden kaksostyttöjen ympärille rakennettu viisihenkinen bändi soitti niin herkkää ja hiljaista akustista indiepoppista, että kameroiden sulkimien ääni rikkoi tunnelmaa, ja kokonaisuuden olisi voinut puhaltaa kumoon.

Islanninkielisistä biiseistä ei ottanut sisällöllisesti tolkkua, mutta kun bändi vaihtoi välillä englantiin, mikä tahansa bändin runotyttöfolk-biiseistä olisi ollut aivan kotonaan Juno-elokuvan soundtrackilla. Tai sitten jossain Belle & Sebastianin lukioaikojen demolla. Debyyttilevy ilmestyy joskus alkuvuodesta 2011.

Bändin välispiikit muistuttivat naiiviudessaan Pintandwefallia esimerkiksi silloin, kun yhtyeen solisti, Ásthildur tai Jófríður (en ilmeisesti osaa googlata, kun en saa selville, kumpi tytöistä on kumpi. Joka tapauksessa tarkoitan alla olevan kuvan etualalla olevaa kitaristityttöä) pyysi yleisöltä ymmärrystä siltä varalta, että bändi epäonnistuu vaikeimman kappaleensa soittamisessa. Samaan biisiin sähkökitaraa soittanut tyttönen vaihtoi bassoon, koska hän oli kuulemma bändin paras basisti.

Ásthildur ja Jófríður. Tai toisin päin. Bändi on joka tapauksessa Pascal Pinon.

Samanlainen aitous näkyi poikkeuksetta kaikissa islantilaisbändeissä. Kukaan ei yritä olla tippaakaan enempää tai mitään muuta kuin on.

Kontrastina olisi ollut kiva ehtiä Le Corps Mince de Françoisen tai siis ilmeisesti nykyään LCMDF:n keikalle Sódómaan. Kuulopuheet tosin kertovat, että ainakin bändin itsensä mielestä show oli ollut mahtava.

Sen sijaan päädyin ja nimenomaan sattumalta päädyin todistamaan Corpsuleiden jälkeen samaisessa, aivan täyteen ahdetussa Sódómassa soittanutta Oh No Onoa, joka siivitti yleisönsä kiiman tason hyvin korkealle.

Sinänsä bändissä ei ole mitään muuta vihattavaa kuin uliseva laulaja. Ja jos laulaja ei häiritse, kuten minun tapauksessani, on tanskalaisten keikasta mahdoton olla nauttimatta. The Beatlesia, modernia indierockia ja sopivissa määrin käytettyä psykedeliasekoilua. En ole niin perehtynyt bändiin, että tuntisin edes sen merkittävimmät biisit, mutta hittihermo välitti impulsseja useampaankin otteeseen keikan aikana.

Benni Hemm Hemm täytti vain Tjarnarbíón yläosan.

Jossain välissä ehdin myös kurkistaa Benni Hemm Hemm –nimisen yhtyeen Tjarnarbíó-elokuvateatterin lavalta. Laulajansa Benni Hermanssonin ympärille oli koottu kahdeksanhenkinen yhtye, johon kuului muun muassa edellä mainittu Retro Stefson –kuusikko kokonaisuudessaan ja lisäksi yksi tuntemattomaksi jäänyt trumpetisti. Show keskittyi tietysti itse Benniin, jonka nostattamat mielikuvat tekivät hänestä keikan aikana Islannin Bruce Springsteenin.

Kuvitelkaa Bruce Springsteen E-Street-bandeineen soittamassa reilusti instrumentoitua islantilaisväritteistä post-rockahtavasti paisuttelevaa stadionrockia, niin pääsette lähelle. Hyvä, muttei erinomainen esitys.

Benni edessä. Retro Stefsonin tyttöjä ja poikia takana.

Illan kiistaton kruunu oli kuitenkin jälleen satunnaisen haahuilun seurauksena eteeni Amsterdam-pubissa päätynyt kotimaisylpeys Jaakko & Jay. Enemmistölle yleisöstä bändi taisi olla tuntematon, mutta se ei menoa haitannut tippaakaan – lavalla eikä yleisössä.

Flow-keikan pohjalta en suostunut ostamaan bändin livehehkutusta täysin, mutta nyt perun sanani. Villiä ja alkukantaista sekoilua, jossa oli enemmän energiaa kuin muissa päivän keikoissa yhteydessä. Eihän tätä levyltä jaksaisi, mutta elävänä senkin edestä.

Nyt on luvassa taas kiitäminen. Luvassa ainakin islantilaista rakkauselektropoppia, Flow’ssa telttateknisistä syistä missaamani Junip ja todennäköisesti jälleen jotain täysin odottamatonta.

Ilta toivon mukaan huipentuu ruotsalaiseen nintendo-elektrobändi Slagsmålsklubbeniin, jonka rujon bittipopin voi olettaa villitsevän yleisönsä totaalisesti yökolmelta.

Hotellin internet-ongelmien takia pettänyt päivitysaikataulu pyritään paikkaamaan vielä tänään.

Yllätyslöydös kirjakaupasta.