Iceland Airwaves -blogi, osat 2 ja 3: Parturi-kampaamosta paikalliselle Raatteentielle

Oskari Onninen juoksi ympäri Reykjavíkia toinen toistaan hämmästyttävämpien keikkojen, keikkapaikkojen ja ystävällisten ihmisten perässä. Samalla hän koki häivähdyksen Islannin mielipuolisesta bilekulttuurista.

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen, Reykjavík

Iceland Airwaves on kohtuuttoman kiireinen festivaali. Kun sen meiningistä sai kiinni, oli helpompi jatkaa perjantaihin ja lauantaihin. Tapahtumia oli aivan koko ajan. Mihin ikinä menetkin, löytyy off-venue-keikkoja tai jotain muuta oheistapahtumaa.. Paikalleen istuminen on hankalaa, koska jo paikasta toiseen juostessa missaa paljon.

Perjantai käyntiin Berndsenillä, jonka festivaalivihkoinen lupasi olevan rakkautta levittävää syntikkapoppia. Juuri sitä sain.

Itse Berndsen oli viikingin ja nallekarhun välimuotoinen oranssipartainen mies, jolla oli yllään sydänkuvioinen ja marjapuuronpunainen villapaita. Hänen musiikkinsa oli huikean riemastuttavaa homodiskoa. Kun Berndsen lauloi, hän esiintyi hulluna. Kun hän ei laulanut, hän hyppeli ympäri lavaa, heilutteli mikrofonia haarovälissään ja vei puolivammaisen sekoilunsa vastustamattomalle tasolle.

Berndsen levittää rakkauttaan.

Viimeisen biisin aikana vielä stagedive ja yleisön halailua. Levy lähti ostoon. Hercules and Love Affairilla oli tiukkaa pistää paremmaksi.

Berndsenin jälkeen Venue-klubilla näkemäni Teeth oli puolestaan freesi muotielektroyllätys. Huutava ja riehuva aasialainen naislaulaja Veronica Lo, rumpusetti ja Suicide-tyylistä rujoilua suoltava läppäri oli poikkeuksellisen kova yhdistelmä.

Teethissä oli paljon samaa kuin M.I.A.:ssa, Sleigh Bellsissä ja Crystal Castlesissa yhteensä. Lisäksi bändi osoitti, että läppäriä voi soittaa pitämällä sitä käden päällä koko keikan ajan.

Povaan seuraavaa kuviota. Bändi julkaisee keväällä debyyttilevynsä. Pitchfork tykkää, ja trio nähdään ensi kesän Flow’ssa.

Teeth antoi oppitunnin lavalla riehumisesta ja läppärinsoittamisesta.

Samassa paikassa jatkaneen Toro Y Moin chill-veivaus oli puolestaan poikkeuksellisen hajutonta, vaikka levyllä bändi on hieman ihan kivaa parempi.

Idno-konserttisalissa esiintynyt Junip jätti myös yllättävän kylmäksi. Levyllä vakuuttava ruotsalaisyhtye oli turhan eleetön, eikä José Gonzalez salihousuineen onnistunut lainkaan vangitsemaan yleisöä. Bändin akustinen jumitus soi toki kiitettävän pehmeänä, mutta kliimaksit jäivät puuttumaan, kun esimerkiksi Always-hitti jätettiin soittamatta.

Slagsmålsklubbenin keikalle vaikutti jo lähtökohtaisesti epäkelvolta ajatukselta, kun puolta tuntia ennen keikan virallista alkamisaikaa jonoa oli korttelin verran.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin lopulta sisään noin 45 minuutin jonottamisen jälkeen. Ja keikkakin oli sopivasti vartin myöhässä.

Slagsmålsklubbenin konsepti oli samanaikaisesti hämmästyttävä ja häikäisevä. Bittipoppia, jota esittävä yhtye oli pukeutunut turkkeihin ja blingbling-irtaimistoon. Melkeinpä voisi puhua Ruotsin Justicesta tai sitten hipstereiden Petri Nygårdista, koska bändin meininki oli niin ylitsevedetyn mautonta.

Keulahahmo Frej Larssonilla oli maailman suurimmat hipsterilasit ja härskein räppilook. Hän kiipeili tuulettamassa lavalla olevilla läppäripöydillä, huuteli yleisölle törkeyksiä, heilutti ruotsinlippua ja toivoi lavalle heitettävän ”tupakkaa, marihuanaa ja ekstaasia.”  Kun toiveista ainakin ensimmäinen täytettiin, Larsson laittoi tupakaksi ja huudatti yleisöä entistä rajummin.

Peukkua myös sille valokuvaajalle, joka antoi oman kameransa salamoineen Larssonille. Seurauksena se, että mies sarjakuvasi riehuvaa yleisöä ja salama välkkyi kuin strobovalo. Lopputulos oli varmasti huikea.

Keikan ehdoton kruunu ja yleisön lopullinen sekoittaja oli viimeisenä kuultu Kasta sten -biisi bändin uran alkupuolelta.

Vastustamattomiin Reykjavík-kokemuksiin lukeutuu myös 12 Tónar -levykauppa, jota uskallan pitää parhaana koskaan näkemänäni.

Menin kauppaan ja kysyin, mikä olisi viime aikojen ylistetyintä islantilaista pop-musiikkia. Sain käteeni kasan levyjä ja lyhyen infon jokaisesta.

Peruspilarit ovat selkeät. Kaikkia levyjä saa kuunnella ennen ostopäätöstä, ja ne saa tarvittaessa avata muoveistaan testaamista varten. Kun olet istuutunut kuuntelusohvalle, kaupan omistaja saapuu tarjoamaan sinulle espressoa.

12 Tónar -levykaupan toinen omistaja Jóhannes Ágústsson tarjoaa espressoa.

Jos Suomessa yksikin kauppa olisi samanlainen, lopettaisin ulkomaisten nettikauppojen tukemisen saman tien, vaikka 12 Tónaria ei erityisen halvaksi voi sanoa. Cd:iden hinnat pyörivät vähintään Suomen tasolla. Silti aion poiketa liikkeessä vielä uudelleen kukkaroni kustannuksella.

Eilinen keikkaputki käynnistyi upeimmalla off-venue-keikalla ikinä. For a Minor Reflection –niminen instrumentaalista post-rockin ja hardcoren hybridiä soittanut yhtye esiintyi Sjoppan-kampaamossa. Keikkapaikan ja yhtyeen kontrasti ei voinut olla juuri suurempi.

Ehdin jututtaa Vukia hetkisen ennen keikkaa. Laulajatar kertoi olevansa hyvin onnellinen mahdollisuudesta esiintyä juuri Airwavesilla.

Vukin keikka Downtown-hostellin aulassa ei mennyt tekniikan osalta aivan putkeen, kun harmonin pedaali hajoili. Vaikka hostellin nurkka on vähintään pizzerian nurkan veroinen esiintymispaikka, Vuk bändeineen onnistui tehtävässään mainiosti. Oli hieno huomata, kuinka Vuk on saanut vuodessa luotua live-esiintymisiinsä häikäisevää maanisuutta. Keikalla kuultiin myös muutama uusi biisi, joista viimeisenä kuultu The Minotaur oli poikkeuksellisen vaikuttavaa vyörytystä.

Vuk ja maailman masentavimmat lavavisuaalit.

Aivan tukkoon ahdetulla Nasa-klubilla illan ohjelmassa pääesiintyjäksi miellettävä Hercules and Love Affair soitti  jo kahdeltatoista.

Hercules and Love Affairin venezuelalaiskeulakuva Aerea Negrot villitsi islantilaisyleisön. Shaun J. Wright laulaa taustalla.

Blind-hitti soi turhan kulmikkaana, mutta muuten Hercules and Love Affairin keikka oli juuri niin kimaltelevaa ja fasinoivaa kolmen keulakuvan homodiskoa kuin kuvittelemaan pystyy.

Lapselta näyttänyt Kim Ann Foxman, naiseksi pukeutunut Shaun J. Wright ja venezuelalainen Aerea Negrot vaihtelivat lauluvuoroja olivat suorastaan vastustamattoman charmikas yhdistelmä. Ero kollegabändi Scissor Sistersiin näkyi siinä, että herkuleiden esiintyminen oli reilusti spontaanimpaa, ja kaikki kolme keulakuvaa olivat poikkeuksellisen aitoja esiintyjiä.

Ja niin, tässä välissä sitten terveisiä Päivi Räsäselle. Jos Hercules and Love Affair tai Scissor Sisters saapuisi Suomeen, en pitäisi ihmeenä, jos Kristillisdemokraatit kätyrijärjestöineen masinoisivat samanlaisen kampanjan keikan estämiseksi kuin SAK ja poliittiset lapsijärjestöt Sex Pistolsin kieltämiseksi vuonna 1978.

Hämmentävintä oli puolestaan nähdä edellisessä tarinoinnissa mainittu Retro Stefson suurella lavalla Hercules and Love Affairin jälkeen. Bändi on Islannissa massiivisen suosittu, ja se näkyi yleisössä.

Retro Stefsonin villi vastaanotto.

Retro Stefsonissa on seitsemän jäsentä, joiden iät vaihtelevat 18:sta 20:een. Laulaja Unsteinn Manuel ja basisti Logi Pedro ovat ainoat, jotka näyttävät tippaakaan rock-tähdiltä. Soitto on läpeensä taitavaa.

Yritin etsiä keikan jälkeen sattumanvaraisen yleisön jäsenen tiedustellakseni, mikä paikallisia viehättää eniten Retro Stefsonista. Seuraus oli, että sattumalta valitsemani henkilö oli bändin rumpali Gylfin sisko, ja päädyin hetken kuluttua backstagelle juttelemaan Retro Stefsonin jäsenten kanssa.

Keulakuva Unsteinn Manuel kertoi, että viisi vuotta kasassa olleen yhtyeen salaisuus on hänestä soitetujen keikkojen valtava määrä. Kun esiintyy Reykjavíkissa lähes kerran viikossa, joka kerta löytyy muutama uusi fani. Vuosien kuluessa pienestäkin purosta kasvaa massa.

Mutta itse musiikkiin. Retro Stefson oli poikkeuksellisen sympaattinen bändi, joka huokuu positiivista energiaa niin paljon, että bändistä on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä.

Soitannollisesti yhtye on ehkä selvimmin tanssirockia, jossa kuuluu hieman afrosävyjä. Laulukielenä toimii sekä englanti että islanti. Yleisilmeessä on kuitenkin ripaus progressiivisuuttakin. Pääasia on kuitenkin, että kaikki kappaleet ovat hätkähdyttävän tarttuvia. Esimerkkinä vaikka uusi Kimba-hitti.

Islannissa yleisö syö Retro Stefsonin kädestä ja osaa kaikki sanat ulkoa. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten bändi uppoaa muissa maissa. Yhtye oli muuten ainoita festarin vastaan tulleita esiintyjiä, joka hoiti välispiikkinsä lähes täysin islanniksi.

Ruotsalaisyhtye The Amplifetes oli hämmentävä yhdistelmä Spiritualizedin avaruushuurua, kosmista discogroovea ja konepunkia. Kimalteleviin kasvomaaleihin ja asusteisiin pukeutunut kvartetti on työskennellyt muun muassa Kelisin ja Madonnan kaltaisten suurien pop-nimien kanssa, joka kieltämättä kuului yhtyeen hiotussa soundissa. Biisipuoli ei kuitenkaan tarjonnut suurempia elämyksiä.

Illan viimeisenä tapauksena näin Venue-klubilla nuorista islantilaisista pojista koostuneen Jungle Fictionin. Bändi oli festivaalin ensimmäinen paikalloinen bändi, jolla imago ajoi selvästi musiikin edelle. Valkoiseen pukeutunut trio soitti konerutinaa, joka kuulosti niin paljon Justicelta, ettei eroa olisi huomannut, jos Jungle Fictionilla olisi ollut yhtään hittejä.

Ja sitä paitsi, eikö Macbookista loistava omenavalo lavan visuaalisena keskipisteenä ole jo todella passé?

Islanti on maana suorastaan mielipuolisen käsittämätön, kuhan sen saa näyttämään pimeän puoleensa. Kuvitelma eristyneestä ja kauniilla tavalla omalaatuisesta lintukotovaltiosta ei voisi mennä enempää vikaan. Mielikuvan murskaamiseksi ei tarvitse kuin kävellä aamuyöllä pääkatu Laugaveguria, joka on täysin hoipertelijoiden valtaama. Islannin Raatteentie?

300-elokuvaa mukaillen voisi sanoa: This is Madness. This is Iceland.

Takaan, että meininki oli siellä sairaampaa kuin Helsinginkadulla ikinä.

Tapaamani tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö kuvaili minulle islantilaista alkoholikulttuuria oksettavaksi. (Siitä tulikin mieleeni, että ihmiset tosiaan oksentelivat baarien lattioille). Juominen alkaa Islannissa nuorena, ja se on vastuutonta. Alkoholilait ovat Euroopan tiukimpia.

Kuulostaako tutulta?

Pakollinen festarifiilistelykuva. Laugavegur-pääkatu kello 5:01 aamulla.

Mainitsemisen arvoinen ero on tosin se, että mielipuolisesta juomisesta ja väenpaljoudesta huolimatta käsirysyjä en ole vielä nähnyt.

Kun kysyin tapaamaltani Albertilta aiheesta, minulle sanottiin: ”We may be fucking drunk, but we don’t fight, because we all love each other.”