Idiootti iltajuoksulla – The Heartburns Lepakkomiehessä

Nalle Österman hyökkäsi rokujen ja punkkien sekaan Kallion yöhön lauantai-iltana. Kuka kusetti ja ketä? Mikä kusetti ja miksi? Onko keikalla hyvännäköisiä naisia? Oliko keikalla hyvännäköisiä tissejä? Ketkä esittävät Hortto Kaaloa tupakkakopissa? Ja kuka jää rannalle ruikuttamaan?

Teksti: Nalle ”Urpo läski” Österman
Vitun kovat kuvat: Santtu Särkäs

The Heartburns, The Over Attacks, The Dwyers
13.3.2010 Helsinki, Lepakkomies

Tallustelen Lepakkomieheen Piritorin halki. Hetkinen, olen ollut tässä tilanteessa joskus aiemmin. Lepakkomiehen edustalla seisoo Suomen parhaan bändin, The Heartburnsin rumpali Maukka röökillä. Hetkinen, olen ollut tässä tilanteessa joskus aiemmin.

”Sut näkee aina täällä keikalla tai röökillä”, joku Maukan ystävistä huikkaa.

”Onhan tää tällaista päiväni murmelina -osastoa”, Maukka virnuilee.

Päiväni murmelina, pääosassa Bill Murray. Mieleen tulee myös eräs kohtaus Renny Harlinin ohjaamasta Painajainen Elm Streetillä -elokuvasta, taisi muistaakseni olla nelososa. En jaksa kaivaa elokuvaa hyllystä näillä liksoilla.

Kiusaan Maukkaa kertomalla, että kai tästäkin keikasta pitäisi jotain tekstiä repiä Rumban blogiin. Maukka menee sanattomaksi. Nii-i, kikkelis kokkelis, mitäs läksit, sul on mun luonto.

Tupakalla seisoo myös punatukkainen rokkitypy. Hänellä näkyy pilkottavan punainen Social Distortion -paita nahkatakkinsa alta. Tissit näyttävät hedelmällisiltä. Päätän kutsua neitoa SD-naiseksi. Pummaan SD-naiselta röökin. Sinistä.

Virhe.

Punaista sen olla pitää.

Puhelin soi. Soittajana koulukaveri. Naispuolinen. På svenska.

”Missä sä oot?”

Täällä Lepakkomiehessä.

”Kannattaako sinne tulla? Myydäänkö se loppuun?”

Hyviä kysymyksiä.

Eräs ruotsinkielinen sanonta kuuluu ”hellre död än röd”, mieluummin kuollut kuin punainen. Myös tamperelainen Riistetyt lauloi Punaisesta vaarasta aikoinaan. Tamperelaisen Soundi-lehden logossa on punaista. Ruotsalaisen Kent-yhtyeen uuden albumin nimi on Röd. SDP:n puheenjohtajalla Jutta Urpilaisellakin oli punaiset verkkosukkahousut. Sattumaako?

Näen punaista. Helvetin tuli on punainen. Helvetti on alakerrassa. Sinne vievät portaat. Portaiden alapäässä maksetaan sisäpääsystä. Kuusi euroa. Myydäänköhän Lepakkomieheen tänään 111 lippua?

Hellre död än röd.

Katselen illan keikkajulistetta. Siinä lukee ”THE OVER ATTACKS, HEARTBURNS, THE DWYERS”.

Olen hämilläni. Eikö täällä tänään esiinnykään Suomen paras bändi The Heartburns vaan joku Heartburns? Onhan siinä merkittävä ero, onko kehissä SE närästys vai pelkkä närästys, NE 69 silmää tai pelkät 69 silmää. Onko urpo-nallea kusetettu jälleen kerran?

Onneksi olen sentään älynnyt pummata nimen listaan, voihan lipun hinnankin sijoittaa alkoholismin  ja suomalaisen panimoteollisuuden ylläpitoon. Suosi suomalaista. Kuudella eurolla saa kuitenkin kaksi tuoppia.

Kippis! Skål!

Ki-tois!

Alakerrassa on yllättävän väljää, vaikka kello lähentelee kymmentä. Yleensä Heartburnsin keikat Lepakkomiehessä ovat olleet loppuunmyytyjä tässä vaiheessa iltaa. Eihän alakertaan mahdu kuin reilut sata henkeä.

Muistelen hetkisen ensikohtaamistani Suomen parhaan bändin, The Heartburnsin kanssa. Esimerkiksi Rumban, Nyt-liitteen ja muiden trendsettereiden hipsterit kirjoittelivat ”The Heartburns sitä, The Heartburns tätä” niin paljon, että alkoi vituttaa. Mikä vitun Se sydänpalaa, haistakaa vittu.

Sattuipa sitten niin, että olipa kerran lehti nimeltä Tuhma, joka järjesti Tuhmaklubeja Tavastian alakertaan Semifinaliin. Eräänä perjantaina päädyin Tuhmaklubille katsomaan vantaalaisia nuorempia rokkikolleja nimeltään Mind Of Doll. Lämppärinään yhtyeellä oli orkesteri, jonka nimeä en enää muista. Jotain emohomoilua. Googlatkoon ketä kiinnostaa.

Päätin sitten luikahtaa yläkertaan Tavastialle, missä esiintyisivät The Heartburns ja The Flaming Sideburns. Eihän Se sydänpalaa voisi olla ainakaan pahempaa emohomoilua kuin Tuhmaklubin trendsetterit.

Se vei jalat alta. Lyhyitä biisejä vitun tykillä asenteella, kuin Smack soittamassa Misfitsiä. Ja tämän lisäksi silloisella rumpalilla oli vielä Entombed-paita, aikoinaan maailman paras bändi omissa kirjoissani.

Sydämeni suli ja rakkautta siitä tuli viimeistään siinä vaiheessa, kun joku ihana rokkinainen katsoi asiakseen puristaa takapuoltani ohi kävellessään. Seksuaalista häirintää! Hui kamala!

Myöhemmin joku kertoo minulle, että Heartburns tarkoittaa närästystä.

Silloin minua nolotti.

Kello on muutaman minuutin yli kymmenen, kun The Dwyers Turuust aloittaa leipomisen. Heartburnsin solisti Teemu Bergman heiluu yleisössä lavan vasemmalla puolella yleisöstä katsottuna ja laulaa kappaleiden mukana. Laulajan välispiikit ovat epämääräistä mutinaa, mutta soitto ja laulu toimii. Ehkä matkalla Turusta Stadiin on nautiskeltu muutakin kuin mehukattia, mutta eipä se soittoon liiemmin vaikuta.

Jotkut Dwyersin jäbistä ovat aiemmin vaikuttaneet Heartburnsissa, veikkaan että yksi heistä on ainakin välispiikit mutiseva, vitun hyvän lauluäänen omaava laulaja-kitaristi. Näillä liksoilla ei googlata hänen nimeä. Erään kappaleen nimi on Gas Station Masturbation. Hyvä biisi. Huomaan pohtivani, olenko koskaan runkannut huoltoasemalla. Sellainen hetki ei palaudu mieleeni.

Katselen ympärilleni. Yleisössä on helvetisti hyvännäköisiä nuoria rokkikissoja. Kerron havainnostani SD-naiselle. Hän hämmentyy.

”Missä?”

Keikan jälkeen päätän ostaa Dwyersin levyn. Kymmenen euroa. Levyn nimi on Gas Station Masturbation. Olen onnellinen. Tätä ei varmasti löydy Spotifystä. Tätä naputellessani totean, että kappale kuten This Is The Day voisi olla maailmanlaajuinen hitti esimerkiksi Green Dayn käsittelyssä.

Kusettaa.

Puhelin soi jälleen. Soittajana koulukaveri. Naispuolinen. På svenska.

”Missä sä oot?”

Täällä Lepakkomiehessä.

”Aijaa. Kannattaako sinne tulla?”

Hyviä kysymyksiä.

Antoisan tyhjennysoperaation jälkeen törmään pariskuntaan. He ovat iloisessa laitamyötäisessä. He soittavat samassa bändissä, God Given Ass, jumalainen perse. Edessäni on kaksi jumalaista persettä. Perseet olalle. Tyrät rytkymään.

Bassoa soittava nainen, Reetta (nimi muutettu), kehuu blogitekstejäni. ”Ne ovat parasta, mitä Rumbasta on saanut lukea viiteen vuoteen. Tällaisena vanhana haahkana minun täytyy vain pyytää sinua kirjoittamaan tisseistä ja naisista vähemmän.”

Ki-tois!

Päätän siltä seisomalta kirjoittaa tisseistä ja naisista jatkossa enemmän. Katselen Reetan (nimi muutettu) tissejä. Päätän olla hiljaa. Seisoohan naisen mies vieressä. (Kutsuttakoon häntä vaikka Tehis-Otoksi.) Veikkaan puristustuntuman olevan kuitenkin miellyttävä. Päivän palindromi: tissit.

Kerron Tehis-Otolle, kuinka olen rahoittanut viime aikoina elämistäni myymällä levy-yhtiöiden ilmaiseksi lähettämiä promolevyjä huutokaupassa ja kirpputoreilla. Roskiinko ne levyt pitäisi heittää? Esimerkiksi Tehosekoittimen vanhasta radiopromosta sai taannoin kelpo rahat, 20 euroa.

Tehis-Otto nokittaa kertomalla vaihtarina tarinan, kuinka hän aikoinaan väärensi muiden bänditoveriensa nimmarit Tehosekoittimen julisteisiin, joita hän sitten kauppasi kirpputoreilla. Niistäkin sai hyvät rahat.

Tästähän saa mukavan anekdootin tähän blogiin.

”Perkele, tajusin just kun olin sanonut tän, että mitäpäs tulikaan sanottua ja kenelle.”

Hups. Nii-i, kikkelis kokkelis, mitäs läksit, sul on mun luonto. Mutta kummalla julisteella on enemmän arvoa, feikatulla vai aidolla?

”Älä sitten kirjoita meistä mitään”, Reetta (nimi muutettu) sopertaa siirtyessäni saniteettitilojen puolelle.

DJ soittaa musiikkia. Hyvää musiikkia. Outo biisi kuulostaa helvetin hyvältä. Päätän tiedustella kappaleen alkuperää portaiden alapuolella sijaitsevasta DJ-kopista.

Nätti tyttö hymyilee kivasti. En ehdi katsoa tissejä. Hän soittaa poikaystävänsä kanssa levyjä. Ilmenee, että kyseessä on ruotsalainen Puke ja levy puolestaan vuonna 1987 Chickenbrain Recordsin kautta ilmestynyt Back To The Pukeage. Hyvää kamaa. Hyvää kamaa oli myös Chickenbrainin aikoinaan julkaisemalla A Projection Of Stained Mind-kokoelmalla, jolla sulassa sovussa vaikuttivat muun muassa ruotsalaiset Entombed, Dismember ja Therion sekä norjalainen Mayhem.

Lauteille on nousemassa The Over Attacks. Lipunmyyntikojussa lukee soittoaikojen kohdalla ”23.00 ÖVERIT”. Asia vilpitön. Mieluummin överit kuin vajarit.

Laulaja-kitaristilla on G.B.H.:n paita, josta on revitty hihat. Päätän digata bändistä jo nyt. Kaikki kunnia The Exploitedille ja Dischargelle, mutta omissa kirjoissani G.B.H. on kolmikosta kovin ’82-brittipunkorkesteri. Olkoonkin, että oli kieltämättä hienoa katsoa Dischargea aikoinaan Lontoon Camdenin Underworldissa, missä Tavastian ovimiestä Poklaa muistuttava Varukersin laulaja otti niin hauskasti yhteen futishuligaaneja muistuttavan yleisön kanssa. Oi, oi, oi!

Övereiden laulaja-kitaristi ei muistuta futishuligaania vaan maanista pirinistiä. Ja tämä on kehu. Hänen nimensä on Antti. Hänessä on karismaa. Vitusti karismaa. X-Factor-tuomari Rennekin voisi sanoa jotain, jos olisi täällä. Heartburnsin solisti Teemu Bergman puolestaan heiluu yleisössä lavan vasemmalla puolella yleisöstä katsottuna ja laulaa kappaleiden mukana.

Antilla näyttää olevan teknisiä ongelmia. Äijän mikrofoni pyörii mikkitelineen varressa omia aikojaan pirinistiltä näyttävän laulaja-kitaristin täristessä mikrofonin ääressä kuin heikkohermoinen, vieroitusoireista kärsivä narkki. Pää etsiytyy hassuihin asentoihin kun solisti yrittää suoriutua tehtävästään. Näyttää hassulta. Mutta periksi ei anneta!

Miksaaja tulee kikkailemaan mikkiständin kanssa. Se ei paljoa auta. Kohta se on taas solmussa.

Antti on kova jätkä. Antti näyttää laihalta nistiltä. Nuorelta laihalta nistiltä. Tiedän myös erään toisen Antin. Hänkin näyttää laihalta nistiltä. Hän oli kova jätkä. Hän oli rocktähti aikoinaan. Nykyään hän näyttää vain vanhalta. Vanhalta laihalta nistiltä.

Toivottavasti The Over Attacksin Antille ei käy samoin.

”Onko täällä ketään pirinistejä? Seuraava biisi on omistettu kaikille täällä oleville pirinisteille”, solisti meuhkaa.

Yritän saada viittilöinnilläni Antin huomion osoittelemalla sormella ylöspäin. En onnistu. Tuolla yläkerrassa, eli Sörnäisten Piritoriksi kutsutulla Vaasanaukiolla niitä nistejä olisi enemmänkin. Epämääräistä pälyilyä. Kulmikkaita liikkeitä. Outoa kiirehdintää ei minnekään. Onks mitään?

Toivottavasti Antti ei kuulu heihin.

Keikan jälkeen päätän ostaa The Over Attacksin molemmat myynnissä olevat levyt. Kaksikymmentä euroa. Classified As A Lunatic ja Heads On The Shelf. Olen onnellinen. Näitä ei varmasti löydy Spotifystä. Varsinkin Heads On The Shelf vaikuttaa hyvältä ostokselta. Selvästikin The Over Attacks vaikuttaa enemmän live- kuin levybändiltä.

Käykää ziigaamassa.

Pohdin hetken Spotifya. Kauankohan sitä urpoilua kestää? No veikkaan kavereiden nauravan jo nyt matkalla pankkiin. Jonathan, Roberta ja mitä näitä nyt on. Kasvottomia urpoja, jotka tulevat jo nyt keskeyttämään musiikkihetkeni raivostuttavilla lässytyksillään. Sillä kuka tällaisesta haluaa maksaa. Levyjen kuuntelusta, joita ei heidän ”palvelustaan” kuitenkaan löydy.

Napster. Siinä vasta oli kunnon palvelu. Kiitokset Kimmo Aroluomalle siihen tutustuttamisesta. Ei kiitos Lars Ulrichille, urpolle tanskalaissyntyiselle rumpalille, joka yhden miehen mediasodallaan varmisti palvelun kuoleman.

Sieltä löytyi kaikki.

Ihan kaikki.

Kaikki musiikkiravinto mitä kulloinkin etsi ja halusi.

Metallikan Lasse varmisti maailmanlaajuisen musiikkikirjaston kuoleman lässytyksillään.

Lasse olisi kyllä ansainnut samanlaisen käsittelyn kun Simo Rantalainen (nyk. myös Mujahed Bin Risto Faisal) polttareissaan aikoinaan ja josta myöhemmin Mattiesko Hytönen kirjoitti Hesarin sunnuntaisivuille jutun. Silloin kun Mattiesko Hytönen vielä kirjoitti loistavaa tekstiä eikä haukotuttavaa jaarittelua. Muistaakseni Rantalainen kiitti erikseen saamastaan kyydistä.

Ki-tois!

Alkaako muuten kolumnistin kuolema siinä vaiheessa, kun menee Sanomatalosta Iltalehteen nauttimaan hyvän kuukausipalkan eduista vai pitääkö ensin tuottaa surkeaa tekstiä, jotta pääsee Iltalehteen? Tässä teille käyttökelpoinen mainosslogani, arvon Alma Media: Iltalehti – yhtä käyttökelpoinen kalakääreenä kuin kaikki muutkin.

Ki-tois!

Puhelin soi jälleen. Soittajana koulukaveri. Naispuolinen. På svenska.

”Missä sä oot?”

Täällä Lepakkomiehessä.

”Aijaa. Mikä siellä on meininki?”

Hyviä kysymyksiä.

Päädyn vahtimaan myytävänä olevana levyjä. Luokseni saapuu kaunis nuori nainen. Katsos, sehän onkin se DJ:n soittokaveri! Hänellä on sen verran nätit kasvot etten edes älyä katsoa tissejä tarkemmin. Paha moka.

Esittäydymme. Mimmin nimi menee ohi. En kehtaa pyytää häntä sitä toistamaan. Hän ojentaa minulle flyerin. Kiitos, minulla on tuollainen jo.

Club Mega Therion. Torstaisin Kaivopihan Fridayssa.

Katselen flyerista, että ensi viikon torstaina 25.3. siellä esiintyisi Garden Of Worm ilmaiseksi. Siinähän on niitä entisiä Reverend Bizarre -ukkeleita. Sinne tullaan!

Käy ilmi, että DJ:nä toimiva mies on hänen puolisonsa. Hyvää musaa. Mies soittaa [code]-nimisessä yhtyeessä. Yhtye levyttää Spinefarmille. En kehtaa sanoa, että bändin nimi on vähän hölmö. Turhaa erikoisuuden tavoittelua. Mutta äijän soittama musiikki on hyvää. Ei siis mikään toivoton tapaus. Nyt soi Disfearin Live The Storm. Toimii!

Nuoripari on ollut reissussa. [code]-ukkeli on norjalainen. Tai britti. Tai sitten vain joku yleiskosmopoliitti. Googlatkaa, jos haluatte tietää äijästä lisää. Ja tutustukaa Club Mega Therioniin. Tehkää pariskunta iloiseksi. Sanokaa terveisiä.

Myöhemmin stalkkaan neidin nimen Intterwebbistä. Hänen nimensä on Marja. Vaan onko hän mansikka, mustikka vai vadelma? SD-nainen saapuu paikalle. Marja poistuu.

Ki-tois!

Lavalle on nousemassa lauma hönöjä. Urpoja pässejä. The Heartburns on täällä taas. Huh. Ei ollutkaan joku outo Heartburns. Yleisö huutaa Maukkaa. Tokaisen SD-naiselle, että onkohan blogikirjoituksillani jotain osuutta asiaan.

”Älä anna kusen nousta päähän.”

Ei pelkoa. Kusi nousi päähän Kontulan metsien siimeksessä jo 20 vuotta sitten.

”Maukka, Maukka, Maukka!”

Rytmikäs huuto ei ota loppuakseen. Maukkaa naurattaa. Rumpali vaikuttaisi olevan hyvässä huikassa kioskinsa takana. Yhtye aloittaa leipomisen. Kylläpä kuulostaa laiskanpulskealta. Onko Heartburnsille alkanut nousta kusi hattuun kaiken hehkutuksen myötä? Onko tämä enää Suomen paras bändi?

Retard On The Run lähtee raikaamaan. Idiootti iltajuoksulla. Hetkinen, tämähän kertoo minusta! Näin taitaa ajatella myös muutama muu. Lavan edessä on noin 50 hengen pogousrinki. PA-kaappi on vaarassa tippua niskaan. Joku pelastaa tilanteen.

Huh!

Päätän hakeutua rinkiin. Muistan edellisen näkemäni Heartburnsin keikan Lepakkomiehessä, silloin oli vielä kovempi rinki. Silloin oli mukana myös Harri Jones ja Rumban Janne Flinkkilä. Tuuhan poika rinkiin!

Yleisön energia ruokkii Heartburnsia. Kyllähän tästä tuli ihan hyvä keikka, vaikka rumpali soittikin naama irvessä paskanjäykkänä. Kalja menee suoniin. Tiedän tunteen. Tuttu tunne. Vittumainen tunne.

Tällä kertaa Teemu Bergman ei näytä persettä. Kenties siksi, että salissa on myös hänen tyttöystävänsä. Kenties siksi, että salissa on myös muita kauniita naisia.

”Missä?” kysyy SD-nainen.

Menen vaihtamaan kuulumisia Lepakkomiehen klubijärjestäjän Ville Metsolan, eli Piffin foorumilta tutun Hra Mezolan kanssa. Miehen nimi vituttaa ja rankasti, sillä oikeastihan Hra Mezola -nimi on varattu vain yhdelle ainoalle oikealle, Iris Flower Groupin, High Societyn ja The Fishfacesin edesmenneelle kitaristille Juha Mezolalle. Mutta ei nimi miestä pahenna – ellei mies nimeä.

”Kyllähän tää lopulta myytiin loppuun, kuulemma vasta varttia yli yksitoista. Eilen oli Fucking Disco, niin se vähän verotti. Samaa jengiä.”

Ja Darksidessa on esiintymässä myös punkkibändejä samana iltana. Samaa jengiä. Mikä Lepakkomiehen kapasiteetti on nykyään?

”No aikoinaan tänne myytiin 180 lippuakin ovelta, mutta nyt lukema on vakiintunut 160 henkeen plus päälle vieraslistat.”

Ki-tois!

Törmään saniteettitilojen liepeillä tuttuun pariskuntaan. He ovat vielä paremmassa hutikassa kuin viimeksi. He pyytävät savukkeelle. Mitä röökiä?

”Camelia.”

Kelpaa.

Puhelin soi jälleen. Soittajana koulukaveri. Naispuolinen. På svenska.

”Missä sä oot?”

Täällä Lepakkomiehessä.

”Kannatthaako schinne thulla?”

No kaikki bändit ovat jo soittaneet.

”Mhä thulen.”

Päädyn tupakille. Tupakkikopissa on ahdasta. Max 8 henkeä huutaa kyltti. Olenko jo niin jurrissa, että näen kaiken kahtena?

Tunnelma on katossa. Savu on katossa. Pää savuverhossa. Pää pilvissä. Päätän siltä seisomalta vetää rallin. Hortto Kaalon Vapaan mustalaisen.

”Hiljaa lipuu nyt tie alla kiesin / Ajomies hetken torkahtaa saa / Aron tummuvan näin, silloin tiesin / Palaa eteen, vanha Moldavian maa / Tulenlieskat nuotion, nähdä saattoi / Yksin kulkija näin unelmoi / Koditon on vapaa mustalainen / Aron tuulessa laulu näin soi / Laa-laa-laa, laa-laa, la-la-laa-laa, laa-laa-laa-la-laala-laa-laa-laa / Koditon on vapaa mustalainen / Aron tuulessa laulu näin soi!”

Tehis-Otto on kertosäkeessä yhtynyt lauluun. Kalliossa ei siis kailota Matti ja Teppo, vaan Nalle ja Otto.

”En mä thinnyt, että shä oschaat lhaulaa”, Reetta (nimi muutettu) sopertaa.

Joku pyytää olemaan hiljaa. Haistatamme hänelle paskat. Portieeriakaan ei laulu tunnu häiritsevän. No eihän se häirinnyt silloinkaan, kun luikautin Puolassa Krakovan Raatihuoneen torilla samaisen serenadin Rumban toimituspäällikölle Janne Flinkkilälle yön pikkutunteina Krakovan virkavallan ystävällisen, mutta tiukan valvovan silmän alla, käytyämme tutustumassa aiemmin päivällä Auschwitzin saloihin.

Vain muutama vuosikymmen sitten minutkin olisi törpätty moisista ralleista uuniin.

Ki-tois!

”En mä thinnyt, että shä oschaat lhaulaa”, Reetta (nimi muutettu) sössöttää. Reetan (nimi muutettu) tisseissä ei ole mitään vikaa.

Puhelin soi jälleen. Soittajana koulukaveri. Naispuolinen. På svenska.

”Missä sä oot?”

Täällä Lepakkomiehessä.

”No niin minäkin.”

Kylläpä sitä nyt viedään. SD-nainen on sillä aikaa poistunut saniteettitiloihin. Saniteettitiloista tulee ulos huolestuneen näköinen SD-nainen.

”Onko se sun koulukaverisi vähän urpo?”

Miten niin?

”Siellä vessassa se kailotti kovaan ääneen MISSÄ SE MEIDÄN NALLE ON? Olin jo vastaamassa että tuolla rappujen luona, mutta jätin vastaamatta.”

Aijaa.

”Muut siellä vessassa siellä kyseli, että ’kuka Nalle?’ Siellä se sitten kailotti, että MEIDÄN NALLE, SELLAINEN URPO LÄSKI. Harmitti siun puolesta.”

Urpo läski. Idiootti iltajuoksulla. Ki-tois!

Kävellessäni kotiin Vaasankatua pitkin päätän, että matkapuhelimestani loppuu akku.