Ilosaarirock-blogi I: Bad Religionin murtama koipi ja käsittämätön Unkle

Miten Pariisin kevät suoriutui livedebyytistään? Millainen oli Bad Religionin odotettu Suomen-keikka? Entä kuinka syvästi Rumban Jose Riikonen liikuttui Unklen keikalla? Vastaukset löytyvät Ilosaarirock-blogin ykkösosasta.

Ilosaarirock, lauantai
17.7.2010
Laulurinne, Joensuu

Teksti: Jose Riikonen
Kuva: Jeremy Cowart

Ihanaa! Pelättyä hellettä ei sitten tullutkaan lauantaille, vaan pakettiauton takaboksista saa heräillä juuri sopivassa lämpötilassa. Pilviä, varmaan parikymmentä astetta lämpöä ja snadi krapula. Erinomaiset lähtökohdat ensimmäiselle varsinaiselle festivaalipäivälle!

Itseasiassa saavuin Joensuuhun jo perjantaina, mutta homma meni sen verran juopotteluksi, ettei Sulo- tai Töminäklubien bänditarjontaa juuri tullut katseltua. Mitä nyt ihanainen Mariska piti viimeinkin nähdä livenä. Ja ihana oli! Samuli Putron missasin, mikä harmittaa kovasti.

Mutta lauantaihin. Ensimmäisenä pitää mennä tarkastamaan, onko se Olavi Uusivirta tosiaan niin vastenmielinen esiintyjä kuin kylillä puhutaan.

Onhan miehen riehuminen välillä vähän teennäisen oloista, mutta pääosin Olavia katselee mielellään. Eikä vähiten siksi, että hänen musiikkinsa on kerrassaan mainiota, jopa oivaltavaa runopoppia. Olavi on symppis.

Seuraava keikka ei lähtökohtaisesti nappaa juuri yhtään, mutta kai se on pakko mennä katsomaan, kun Pariisin Kevät esiintyy ensimmäistä kertaa, vaikka bändin musiikki onkin umpitylsää nössöpoppia rasittavan kuuloisella laulajalla varustettuna.

Jonkin sortin iloinen yllätys tämä veto silti on, sillä vaikka se musiikki ei livetilanteesta muuksi muutu, pelastaa erinomaisesti mukana oleva, erittäin runsaslukuinen yleisö paljon. Ihan itsekin liikutun, kun porukka laulaa hurjalla pieteetillä mukana näitä kamalia kappaleita.

Pariisin kevään nössöilystä on hyvä toipua Melrosen äijärockin renkutusta kuunnellen. Tätä miesmäistä rallatelua kuunnellessa tekisi mieli kumota kaljaa kaksin käsin, mutta illalla pitää hoitaa pääesiintyjä Bad Religionin haastattelu (jonka voitte sitten seuraavasta Rumbasta lukea), eikä sinne punk-maistereiden eteen kehtaa, siunatkoon, vallan sukat sekaisin mennä!

Ennen tätä käydään kitenkin eteerisissä tunnelmissa Imogen Heapin tahdissa. Nainen on mielenkiintoinen ja hän laulaa huikean kauniisti, mutta unettavaa settiä veto silti lopulta on. Välillä kun tempo kohoaa, homma meinaa nousta toiselle asteelle, mutta lopulta keikka jää hieman vaisuksi, joskin kauniiksi tunelmointitunniksi.

Imogen Heapin jälkeen vanha rockdiggari joutuu antautumaan niin sanotun hipstermusiikin tahdissa. Tai no, ei UNKLE ihan pahinta trendipelleilyä ole, sillä trip-hopiin sekoitetaan perinteisiä rockmausteita isolla kädellä. Sanovat tämän bändin olevan menneiden aikojen suuruus. Paskan marjat!

Keikka on aivan käsittämättömän kova. Sen tunnelma vaihtelee tanssittavan, paikoin jopa funkahtavan rytmikkäista tunnelmista synkkään trippailuun ja toisaalta eteeriseen kauneuteen. Screeneillä pyörivät videot tukevat musiikkia mainiosti, eikä kylmiltä väreiltä voi välttyä. Aivan saatanan kova!

Hienoin hetki on kaunis Heaven, enkä voi estää muutamaa kyyneltä. Jeesuksen tiukka setti, joka tuli aivan puun takaa.

Illan viimeisenä maisteripunkkarit valtaavat päälavan. Bad Religionin sedät päästävät poliittisen renkutuksensa valloilleen, ja yleisö sekoaa moshpiteissään. Itse tarkkailin kunnon rockpoliisin elkein soitantaa taaempaa, mutta pitit olivat kuulemma työllistäneet järkkäreitä ihan kunnolla. Leirintäalueella kaveri kertoo murtaneensa pääkallopaikalla jalkansa, joten kai siellä ihan tiukka meininki oli.

Itse musiikki ei tuota mitään yllätyksiä, vaan toimii kuin junan vessa. Laulaja Greg Graffinin välispiikkejä kuuntelee ilokseen ja nopeat repäisyt meinaavat alkaa tanssittaa, mutta UNKLEN jälkeen mikään ei oikein enää tunnu missään. Keikan lopuksi paukkuu pari pommia, minä avaan lestin ja tilttaan pään valmiiksi seuraavaan rokkipäivään. Hyvää yötä.