Janne Joutsenniemen keikkaputkiraportti: Entombed, Karnivool ja Florence and the Machine livenä Helsingissä

Suburban Tribestä ja Stonesta tuttu Janne Joutsenniemi päätyi viikko sitten todistamaan kolmen keikan putkea, joka alkoi ruotsalaisen Entombedin hikisestä kellarikeikasta ja päättyi siihen, kun brittiläinen Florence and the Machine hurmasi loppuunmyydyn Tavastian. Siinä välissä Helsingissä esiintyi vielä australialainen Karnivool (kuvassa). Kuten Joutsenniemen liveraportista välittyy, kaikki keikat olivat omalla tavallaan hurmoksellisia.

Teksti: Janne Joutsenniemi, kuva: Sony Music

Entombed
28.2.2010 Helsinki, Lepakkomies

Reilu viikko sitten sunnuntaina oli pakko lähteä todistamaan Entombedin Lepakkomiehen-keikkaa, sen verran hauskasta ideasta oli kyse. Bändi pystyisi helposti soittamaan ”hieman” isommissakin paikoissa, mutta tällaiset tempaukset toimivat usein terapiana hienosti sekä bändille itselleen että yleisölle.

Ihan ensimmäiseksi hurrasin mielessäni, ettei pientä kellariklubia ollut ammuttu liian turvoksiin. Paikalla taisi oikeastikin olla vain ne noin 150 lipun lunastanutta, itsekin siis olin yksi heistä.

Etukäteen odotin, että paikka repeää liitoksistaan ensimmäisestä soinnusta ja murahduksesta, mutta aluksi mentiin hyvinkin sunnuntaitunnelmissa. Bändi soitti kuitenkin antaumuksella, ja laulajan nyrkki takoi ilmaa harvalukuisessa seurassa.

Kun bändillä alkoi olla jo kunnon hiki päällä ja kosteus nousi alakerran kattoon, yleisökin alkoi vihdoin lämmetä. Mesoaminen yltyi biisi biisiltä. Näky toi mieleen vanhat kiljupunkkarit pogoamassa, hieman hidastettuna ja 20 vuotta raavaampina.

Hienostelu ja keekoilu loistivat tietoisesti poissaolollaan. Asiaankuuluvasti mitään encorea ei soitettu, tosin ei bändi olisi yleisölihameren edestä mihinkään päässyt sitä muodollisesti odottamaankaan.

Biisit ladattiin ensimmäisestä viimeiseen suht putkeen sen suurempia välissä jaarittelematta. Eli toisin sanoen E:tä sahattiin keikan aikana paljon ja hartaasti, kuten Motörhead, hyvässä ja pahassa.

En ole koskaan ollut mikään maailman suurin Enska-fani, ja laulajan äänenrippeet olivat tainneet jäädä edellisenä iltana Kuopioon elleivät kauemmaksikin, mutta keikka oli hieno todistus siitä, että tarvittaessa kova bändi pärjää täysin riisutussakin ympäristössä. Hikinen ja likainen ilta, arvostan!

Karnivool
1.3.2010 Helsinki, Tavastia

Maanantai aukesi hieman ankeana edellisen illan rientojen johdosta, mutta ylös, ulos ja kaljalle. Illalla olisi Tavastialla jotain täysin musiikillisen maailman toiselta laidalta: Karnivool.

Tätä keikkaa olinkin ehtinyt odottaa jo jonkin aikaa. Hurahdin australialaiseen Karnivooliin viime syksynä, ja nyt bändi vihdoin julkaisi Euroopassa virallisestikin toisen levynsä Sound Awaken. Onneksi he tulivat juhlistamaan sitä tänne asti.

En haluaisi luokitella Karnivoolia heavy-progeksi, koska käsittääkseni Dream Theaterin kaltaiset bändit luokitellaan about sellaiseksi. En voi itse sietää Dream Theateria tai vastaavia orkestereita – mielestäni ne ovat midiohjattuja soittorasioita, mutta ei niistä sen enempää.

Karnivool tekee kyllä aika kimuranttia, monikerroksista musiikkia. Biisit tarvitsevat useampia kuuntelukertoja täysin auetakseen, mutta vertaisin heidän musiikkiaan esimerkiksi Stam1naan: jo ensimmäisellä kerralla juonesta pääsee kiinni, loppuherkku tulee matkan varrella.

Bändi tuli lavalle ilman suurempia fanfaareja. Rumpali ja basisti alkoivat piiskata uuden levyn avausraidan komppia todella vakuuttavalla groovella ja soundilla. Joskus sitä vain tietää ensimmäisen neljän tahdin aikana, että nyt on muuten veretseisauttava keikka luvassa!

Soitosta kuuli saman tien, että keikkakokemusta on jo reilusti, sen verran itsevarmasti biisejä käskettiin eteenpäin. Laulajalla oli persoonallisen, enimmäkseen falsetissa liikkuvan äänen lisäksi hyvin omanlaisensa tapa esiintyä ja tavallaan arvoituksellinenkin presence, mutta en antanut sen häiritä. Naurettavan alapartansa mies oli onneksi leikannut pois.

Loistavan keikan yksi tunnusmerkki on, että levyjen vaatimattomammatkin palat aukeavat paremmin elävänä, ja niin kävi nytkin: singlebiisi All I Know sai enemmän pontta, kun se soitettiin raskaammalla otteella levyversioon verrattuna.

Muuten en juuri mitään yksityiskohtaista pysty hurmokseltani biiseistä sanomaan. Keikat ovat kokonaisuuksia, itse enemmänkin aistin tunnelmaa. Paitsi tietysti sen, että rumpali vaihtoi komppipeltinsä yhden biisin ajaksi, ja sitten uudestaan takaisin. Ehkä siihen oli joku musikaalinen perustelu…

Keikka oli todella hieno alusta saakka. Väkeä oli paikalla kohtalaisesti, mutta selkeästi jokainen oli todellakin tullut paikalle diggaamaan bändiä. Kaljanhakureissulla en nähnyt ketään baarin puolella. Hyvin harvoin yleisö on myöskään jäänyt sitkeästi taputtamaan ja huutamaan encorenkin jälkeen lisää, vaikka DJ on jo laittanut levyn pyörimään.

En tiedä mistä illuusiosta kenties on kyse, mutta aina kun merten takaa saapuu raskaampia bändejä Tavastialle soittamaan, ne jotenkin saavat kamoista paljon enemmän irti. Olen ehkä vielä niitä vanhan liiton tyyppejä, jotka diggaa, että musa tulee loistavalla soundilla ja helvetin lujaa. Siitä erittyy ihan eri adrenaliinit ja endorfiinit kuin jostain lounge-volumesta, niin se vain on.

Ai niin, joku kysyi jälkikäteen mielipidettäni basistin kielien lukumäärästä. Juu, pizzalapiolla soittaminen on usein aika vaarallista, samoin kuten PRS-kitaroillakin, mutta hei, toihan on juuri tota paskinta asenteellisuutta: jos se palvelee tarkoitustaan, niin mulle ihan sama!

Florence Welch Brixtonin O2-areenalla 13.12.09. (kuva: Rob Stoner / Wikicommon)

Florence and the Machine
3.3.2010 Helsinki, Tavastia

Tiistai menikin sitten edellisten päivien sointia korvista huuhdellessa, mutta keskiviikkona oli vielä kolmas keikka viikon sisään, jonka halusin ehdottomasti nähdä, eli Florence and the Machine.

Tajusin vasta Tavastialle saapuessani, että kyse olikin suuren luokan tapahtumasta. Keikka oli loppuunmyyty, ja muuan tuttu osasi minua valistaa, että bändi on viihtynyt 35 viikkoa brittilistan top 40:ssä, ja oli tammikuussa käynyt taas ykkösenä. Noh, onhan se hienoa. Todellakin!

Itse kuulin ihan sattumalta frendilläni Florence and the Machinen levyä ja diggasin naisen täysin palkein tuuttaavasta laulusoundista. Biiseissäkin on jotain kohtalokkaan mutta samalla pirteän vetovoimaista. Naisen antaumuksellisessa tulkinnassa on jotain vilpittömän ihastuttavaa.

Kun lavalla kyyhöttävästä harpusta oli väännetty pakolliset vitsit, lavalle saapui näyttävään hippimekkoon sonnustaunut Florence boheemin näköisen orkesterinsa kera. Laulaja otti välittömästi tilan haltuun levyltä tutulla vuolaalla annillaan.

Nainen todellakin laittoi itsensä likoon saman tien, ja kyllä ääni kantoikin hienosti, oli mikki sitten suussa kiinni tai metrin etäisyydellä. Miksaaja oli selkeästi tilanteen tasalla. Soundit olivat muutenkin kohdillaan, tähän ei sitä übervolumea tarvittu.

Florencen pitelemätön vetovoima lopulta puri aluksi enemmänkin tilannetta tarkkaileeseen yleisöön. Rytmi tarttui väkisinkin viileimpäänkin äässiin, ja setin lopussa You’ve Got the Love ja Dog Days Are Over saivat jo salinperänkin hytkymään mukana. Se on näissä viikkokeikoissa yksi hienoimpia juttuja, saada suhteellisen varautunut yleisö hurmoksen tilaan.

Valotkin korostivat upeaa tunnelmaa. Taustakangasta maalattiin erittäin maukkaasti, mutta erityisen taianomaisesti takavalot heijastuivat laulajan mekon läpi. Sin!

Kaikin puolin siis huikea ilta – ja koko viikko: muutaman päivän sisällä kolme erilaista bändiä, kolme erilaista yleisöä, ja joka keikalla loistava meno ja tunnelma.

Janne Joutsenniemi on helsinkiläinen muusikko ja biisintekijä. Hän soittaa Suburban Tribe -yhtyeessä, jonka uusi albumi Now and Ever After julkaistaan 21.4.