Käsityöläisen kosketus – Randy Newman Helsingin Kulttuuritalolla

Harmaantumisen tuolla puolen oleva lauluntekijä tarjoili umpimustaa satiiria ja vapauttavia naurunpyrskähdyksiä.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Masahiro Sumori / Wikimedia Commons

Randy Newman
27.4.2010 Helsinki, Kulttuuritalo

Huonosti istuva musta puku ja nukkavieru T-paita. Hieman vasemmalle päin kallellaan oleva ryhti. Housut, joista näkee, että niitä on nostettu epätoivoisesti ylöspäin juuri ennen lavalle astumista.

Harmaantumisen tuolla puolen oleva valkopäinen Randy Newman löntystelee Kulttuuritalon Steinway-flyygelin taakse aivan kuin olisi tulossa korjaamaan putkia.

Ja tavallaanhan hän onkin. Newman on nimenomaan käsityöläinen, lauluntekijä suoraan alenevassa polvessa Stephen Fosterista Tom Lehrerin kautta aina… Niin, nykysukupolvista on vaikea löytää ketään, joka näin saumattomasti sulattaisi perinteen omaan ilmaisuunsa.

Tämä näkyy myös yleisössä. Siihen on tislautunut lähes kaikki, joiden voisi Helsingissä kuvitella kuuntelevan tälläista musiikkia: älykästä, ironialla leikattua nostalgisväritteistä pianoballadointia jazzvaikutteilla (ja puhun nyt dixielandista ja ragtimesta, en mistään free jazzista). Olisi melkein helpompi listata, keitä ei ollut paikalla.

Toki sillä erotuksella, että tälläista musiikkia ei kovin moni Suomessa kuuntele. Kulttuuritalon kapasiteetista on täyttynty kaksi kolmasosaa. Lehterit ammottavat tyhjyyttään ja tuijottavat flyygelinsä ääressä istuvaa Newmania armottomasti.

No, Newman on ammattimies, eikä anna yleisökadon estellä itseään. Aiheesta väännetään jopa vitsi, niin kuin tapana on. Keikan aloittanut It’s Money That I Love tuntuu hirtehiseltä, ja niin on varmaan tarkoituskin. Se on Newmanin tyyli: vetää matto alta näennäisen epäkorrektilla sutkautuksella ja saada pöyristynyt kuulija räjähtämään epämukavaan nauruun viimeistään kertosäkeen kohdalla, toki pienen epäilyksen jäytäessä takaraivoa. Oliko se sittenkin tosissaan?

Nämä eivät ole helppoja lauluja. Newman ripottelee kuitenkin umpimustan satiirin sekaan humoristisia välisutkautuksia, jotka itsessään keventävät tunnelmaa kiitettävästi. Lakoniseen tyyliin ladellut anekdootit perhe-elämästä sekä etenkin absurdin hauska Newmanin näkemys Toy Storyn (Newman sävelsi elokuvaan kappaleen You Got a Friend in Me) synopsiksesta saavat yleisön repeilemään vapautuneesti.

Kuulopuheiden mukaan jo lauantaina maahan saapunut 67-vuotias lauluntekijä tuntuu tehneen jo kaiken mitä Suomessa pitää tehdä. Hän on jopa syönyt karhunlihaa. Siitäkin riittää vitsailtavaa.

Pääosassa ovat kuitenkin laulut. Ja mitä lauluja! Liekö syy ensivisiitin (”Pahoittelen, etten ole käynyt täällä aikaisemmin, mutta en vain aiemmin löytänyt tarpeeksi hullua promoottoria, joka olisi tuonut minut tänne”), mutta Newman tarjoilee upean läpileikkauksen urastaan.

Lähes kaikilta kultakauden 1968–77 levyiltä kuullaan tärkeimmät kappaleet ja suurimmat hitit. Heti ensimmäisen vartin aikana Newman lyö jauhot suuhun soittamalla peräkkäin kappaleet Short People–Birmingham–Marie. Eli kevyesti vaan kolme alkupään suurinta hittiä.

Mielenkiintoisesti Newman näyttää etenevän muutenkin kolmen ryppäissä. Toisella puoliajalla kuullaan kolmikko hänen keskeisiä Syvää Etelää käsitteleviä kappaleitaan, eli Dixie Flyer, Louisiana, 1927 ja Rednecks.

Nopeasti laskettuna illan aikana kuullun 30 kappaleen joukossa oli noin kaksi laulua per levy, jopa yksi eli The Girls in My Life (Part One) hänen huonoimpanaan pidetyltä albumilta Tough Love.

Väliinputoajalevyltä Bad Love (1999) on mukana kolme aivan klassikkotason raitaa: amerikkalaisten ennakkoluuloilla ja eurooppalaisella ylimielisyydellä hauskasti pelaava The Great Nations of Europe, Marxin ja koululaitoksen yhdistävä The World’s Not Fair sekä yllättävänkin voimakkaaksi yhteislauluksi yltyvä oodi ikääntyville rock-tähdille, I’m Dead (But I Don’t Know It). Jälleen tuntuu siltä, että olisi helpompi listata, mitä jäi puuttumaan.

Liekö syy siinä, että vanhat suuret hitit on kelattu läpi lukemattomia kertoja, sillä pysäyttävimmillään ilta on uudemman materiaalin parissa. Ensimmäiselle vaimolle omistettu (”kirjoitin tämän ensimmäiselle vaimolleni ollessani naimisissa toisen vaimoni kanssa”) I Miss You pysäyttää raa’alla tunteella.

Myös vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän studiolevyn nimiraita Harps & Angels on oppitunti kelle tahansa esiintyjälle: samaan aikaan tuskallisen vakava, absurdin hauska ja esitetty virtuoosimaisella ajoituksella, pudotellen pieniä riemastuttavia detaljeja kuin täsmäpommeja.

Välitön ja leppoisa ilta tuntuu reilun kahden tunnin jälkeenkin päättyvän liian aikaisin. Illan huikein hetki on varsinaisen toisen setin päättävä Feels Like Home, jonka aikana useampikin silmä kostuu. Toki Newman pohjustaa tämän äärimmäisen herkän kappaleen täysin päinvastaisella sutkautuksella: ”Nyt vihdoin siihen tutustuattuani voin rehellisesti sanoa, että teillä on hieno maa… ja olette aivan oikeassa pitäessänne sen näin kalliina!”

Mestari. Juuri näin.

Ensimmäinen setti
1. IT’S MONEY THAT I LOVE
2. MAMA TOLD ME NOT TO COME
3. LIVING WITHOUT YOU
4. SHORT PEOPLE
5. BIRMINGHAM
6. MARIE
7. THE GIRLS IN MY LIFE (PART ONE)
8. THE WORLD ISN’T FAIR
9. THE GREAT NATIONS OF EUROPE
10. REAL EMOTIONAL GIRL
11. YOU CAN LEAVE YOUR HAT ON
12. HARPS & ANGELS
13. LOSING YOU
14. POLITICAL SCIENCE

Toinen setti
15. LAST NIGHT I HAD A DREAM
16. LOVE STORY
17. IN GERMANY BEFORE THE WAR
18. BALTIMORE
19. YOU GOT A FRIEND IN ME
20. I MISS YOU
21. I’M DEAD (BUT I DON’T KNOW IT YET)
22. GOD’S SONG (THAT’S WHY I LOVE MANKIND)
23. I LOVE TO SEE YOU SMILE
24. DIXIE FLYER
25. LOUISIANA, 1927
26. I LOVE L.A.
27. GUILTY
28. FEELS LIKE HOME

Encore
29. LAUGH AND BE HAPPY
30. I THINK IT’S GOING TO RAIN TONIGHT