Katri Helena ja Jonne Aaron löysivät toisensa – katso kuvat!

Rumbablogin seurapiiritoimittaja Björn Mikael Alexander Feija Allan Österman raportoi Katri Helena -Ainojen ja Negative-Reinojen lanseeraustilaisuudesta.

Teksti: Nalle Österman, kuvat: Kauppaopiston nainen

Katri Helena & Jonne Aaron
15.4.2010 Pressiklubi, Pullman Bar, Helsinki

Puhaltelen höyryä. Viime päivien höyryt pyörittävät ja hyörittävät mieltä. Onneksi kirkastuva kevätsää kirkastaa mieltä.

Enimmäkseen kirkasta.

Edellisiltoina on nähty suomalaisia dokumenttielokuvia, Reindeerspotting ja Rautaa rajan taa. Toinen niistä oli hyvä, toinen ei.

Arvatkaa kumpi.

Toissailtana on myös juopoteltu ilmaiseksi monikansallisen EMI-levy-yhtiön piikkiin. Se tuntuu edelleen.

Mutinaa.

Tutinaa.

Rutinaa.

Onneksi saan nauttia Kauppaopiston naisen seurasta. Hän antaa minun kuulla kunniani. Se on oikein.

Kättelen Tommi Liimataisen Pullman Barin portaiden yläpäässä.

Tommi Liimataisen lempinimi on Liimis.

Liimis on Negativen solistin Jonne Aaronin isoveli, Negativen manageri ja Hype-levy-yhtiön presidentti.

Se on oikein.

Muistelen sitä kertaa, kun olin järjestämässä Negativen ensimmäistä Helsingin keikkaa Pikku-Roban kulttuuriareena Gloriaan. Kaksi keikkaa, limukeikka alkuillasta ja täysi-ikäisille myöhäisempi veto. Liksa taisi olla 900 euroa per veto.

Tapahtuma meni nippa nappa omilleen. Syötäväksi tarjoilin pojille pitsaa ja kaljaa.

Pizza-N-Beer, Adrenalin O.D.:n biisi.

Ki-tois!

Vuosi taisi olla 2003 tai 2004. En jaksa googlata näillä liksoilla.

Siitä on aikaa.

Siitä yhtye on päässyt pitkälle.

Uutta levyä on tehty Los Angelesissa, ja seuraavaksi ollaan menossa Kiinaan.

Se on oikein.

Jonne on lahjakas, ystävällinen ja kaikilla tavoin mukava ja hieno mies. Siksi en ole kehdannut kysyä Jonnelta, onko hän kova panemaan, vaikka tein puhelinhaastattelun aiemmin tällä viikolla hänen kanssaan alasti.

Alaston totuus.

Totuus ei pala tulessakaan.

Kohta pääsen nauttimaan Katri Helenan ja Jonne Aaronin seurasta. Sen luulisi katkaisevan Kauppaopiston naisen moraalisaarnan edes hetkellisesti. Tilaisuuden on määrä alkaa tasan kello 12.00.

Mutta sitä ennen saan kuulla Pullman Barin välikössä, kun Ilta-Sanomien legendaarinen seurapiiritoimittaja Rita Tainola kertoo keskustelukumppanille reisistään ja sääristään. En voi olla kuulematta, sen verran kuuluvasti Tainola kailottaa.

Minuakin naurattaisi, ellei oloni itkettäisi niin paljon.

Katselen Tainolan syvää rusketusta sekä hänen kiinteitä reisiään ja sääriään.

Hyvältä näyttää.

Kello on 11.47.

Tilaisuuden on määrä alkaa kaksitoista reikä reikä.

Tässä tilaisuudessa ei tarjoilla pitsaa ja kaljaa, ainoastaan kahvia ja teetä sekä pikkupurtavaa kinkku- ja juustosämpylöiden muodossa.

Kiitän luojaani.

Ki-tois!

Kas, sieltähän saapuu kollega, Seiskaan kirjoittava Toni Keränen Neverdice-yhtyeestä! Keränen soittaa Neverdicessa kitaraa.

Keränen on hieno mies ja varmasti kova panemaan.

Keräsellä on hieno paita.

Siinä lukee HUSTLER.

Panomiehellä on pakko olla.

Minulla ei ole samanlaista.

Olen kateellinen.

Siirrymme seuraavaan huoneeseen.

Siellä he jo istuvatkin, Jonne Aaron ja Katri Helena.

Ihanaa!

Salissa on noin 50 säätäjää ja median edustajaa. Huoneen pöydille on aseteltu useita ruusuja. En jaksa laskea niiden määrää.

Romantiikkaa on ilmassa.

Sali saa myös lisää sähäkkyyttä, kun saliin astelee Pauliina Tuomola, aikoinaan legendaarinen bilehile ja nykyään sitäkin legendaarisempi toimittaja.

Oman sukupolveni Rita Tainola.

Onko Pauliina Tuomola kova panemaan?

Tarvitseeko sitä edes kysyä?

Sen tiedon olen saanut Hybrid Childrenin laulaja-kitaristi Jasse Saloselta jo viitisentoista vuotta sitten.

Pauliinalla on ihanat silmät. Ihanammat kuin minulla. Omat silmäni ovat punaiset.

Tilaisuus alkaa.

Komea mies on tilaisuuden puhemies. Hänen nimensä menee itseltäni ohi. Kuten menee paljon muukin.

Ensin saamme kuulla Reino & Aino Kotikenkä Oy:n toimitusjohtajalta Arto Huhtiselta tarinaa Reinojen ja Ainojen historiasta. Voitte googlata hänen saavutuksistaan lisää halutessanne.

Saamani lehdistötiedote kertoo seuraavaa: ”Jo legendaksi muodostuneita ruskearuutuisia Reinoja ja punaruutuisia Ainoja on valmistettu 80 vuoden aikana yli 10 miljoonaa paria. Kuosi ja malli ovat pysyneet muuttumattomana koko tämän ajan.”

”Perinteiset Reinot ja Ainot ovat saaneet perheeseensä nyt tuunatut versiot.  Reino-tossun muotoon, Vesa Varrelan suunnittelemin koivulehtikuvioin, syntyi Negative-Reinot ja Sarianna Kiisken muotoilussa sai alkunsa ja lopullisen muotonsa Katri Helena -ballerinat.

Kummatkin ovat artistien logoilla varustetut ja ensi kertaa nähtävissä lanseeraustilaisuudessa Helsingin Pullmanin Pressiklubilla torstaina 15.4.2010.”

”Negativen Jonne Aaron ja Katri Helena ovat molemmat päässeet vaikuttamaan kenkiensä lopputulokseen ja ovat olleet innolla mukana suunnittelussa.”

Huhtinen toteaa, että Jonnen kaltaisen rokkarin lisäksi Reinoja suosivat suomalaisrokkareista myös Remu ja Pate. Heidän kuvansa on kehystetty kabinetin seinälle tapahtuman kunniaksi. Löydän seinältä myös Arto Paasilinnan.

Mutta missä on Kari Tapio, suurin suomalainen Reinojen puolestapuhuja?

Tai edes Kari Tapion kuva?

Kari Jalkanen.

Klabbi.

”Klabbeissa on mulla tonnin stiflat. Ei ne tonnin paina, ne bungaa sen. Joskus mä stygen niille sjungaan. Silloin kun mä muille sjungaa en.”

Viime talvena yritin hommata itselleni Reinot. Ei onnannut. Olivat loppu kaikkialta.

Huhtinen kertoo, että viimeisen viiden vuoden aikana on kaupattu kaksi miljoonaa paria Reinoja suomalaisille.

Myönnän.

Minulla on ollut taka-ajatus tähän tilaisuuteen saapuessani.

Keihäänheittäjä Seppo Räty totesi aikoinaan kysymykseen unelmastaan, että ”jos 15-vuotiasta saisi”.

Joku halusi myöhemmin tähdentää, että Sepon tapauksessa oli kyse viskistä.

Tässä tilaisuudessa rocktoimittaja pohtii, jos 80-vuotiasta saisi.

Tässä haluan nyt tähdentää, että nyt on kyse 80-vuotiaasta Reinosta.

Klassinen herrasmies, kuten Johanna Tukiainen sanoisi.

Vaan oih ja voih!

Eteisestä löytyvistä paperikasseista ei löydy Reinoa, vaan ainoastaan äänilevyjä.

”Negative or Positive, Reino Special Edition”

”Negative, End Of The Line -single”

”Katri Helena, Tulet aina olemaan”

”Reino & Aino, Rakkaustarina”

Näistä viimeksi mainittu vaikuttaa mielenkiintoisimmalta. Sillä kun esiintyvät Vicky Rosti, Pauli Hanhiniemi, Lea Laven, Pate Mustajärvi, Pasi Kaunisto, Matti Esko, Olli Lindholm. Markku Aro, Dave Lindholm ja Jukka Leisti.

Luhtisen jälkeen estradille astelee Liimis. Liimis on komea mies. Hänenkin silmiään ja poskiaan punottaa hieman.

Sattumaako?

Liimiksen sametinpehmeä intonaatio on tuudittaa minut uneen.

Onneksi herään kabinetin oven suusta kuuluvaan kolinaan ennen kuin alan kuorsata. Katsohan, tuttu kasvohan se siinä! Sehän on tamperelaisen rocklehden Soundin uutistoimittaja, haastattelija ja matkareportteri Timo Isoaho, vuoden 2006 kirjoittava musiikkijournalisti!

Isoaholla on muhkea parta. Isoaho on myöhässä.

Kello on 12.12.

Isoaho on missannut monta hienoa tarinaa. Kuten esimerkiksi tarinan Huhtasen yrityksen kenkäsuunnittelijasta, jonka kenkiä on valmistettu tätä nykyä Suomeen yli 20 miljoonaa kappaletta. Jos nuo kenkäparit pakattaisiin tavarajunaan, ulottuisi tavarajunien letka Helsingistä Tampereelle.

Sattumaako?

Katri ja Jonne esittelevät omia nimikkokenkämallejaan sekä kertovat lähitulevaisuuden suunnitelmistaan. Erityisen muikea hymy leviää Arto Huhtisen kasvoille Jonne Aaronin kertoessa, että Negativen nimikkoreiskat on suunniteltu erityisesti Aasian markkinoille.

Luvassa on myöhemmin vielä televisiodokumentti Negative-Reinojen matkasta Kiinaan Idän pikajunalla halki Venäjän, Mongolian ja Siperian.

Kenties voimme tästäkin reissusta lukea jostakin suomalaisesta musiikkilehdestä.

Pääni sisäinen inferno yltyy entisestään, kun kabinetin valkokankaalle heijastetaan yrityksen tuleva televisiomainos.

”Aino, Reino, Aino, Reino!”

Kova on meno.

”Kertaus on opintojen äiti”, toteaa Arto Huhtinen. Samoin toteaisi myös Sininen Hevonen -yhtyeen solisti J.C. Adonis.

Sattumaako?

Katri Helena ja Jonne Aaron katsovat toisiaan ja hymyilevät merkitsevästi.

”Aino, Reino, Aino, Reino!”

Mainoksen jälkeen on musiikkiesitysten vuoro.

Vihdoinkin!

Kello on 12.21.

Ensiksi Katri Helena esittää viime vuonna julkaistulta Tulet aina olemaan -albumilta kappaleen Hei laulaja. Katria säestää ksylofonilla hänen kapellimestarinsa Arttu Takalo.

Vai onko tuo ksylofoni? Näyttääpä oudolta. Onneksi vaivaudun tarkastamaan faktat kirjoittaessani. Kokeneiden naisten edessä ei viitsi narahtaa tyhmyydestä ja tietämättömyydestä.

Wikipedia tietää kertoa, että Arttu Takalon instrumentti on vibrafoni, useimmiten jazzissa käytettävä ksylofonia muistuttava lyömäsoitin. Sen ääniala on yleensä kolme oktaavia, mutta myös suurempia, neljä oktaavia kattavia vibrafoneja esiintyy. Vibrafoni keksittiin Yhdysvalloissa vuonna 1921. Vaikka sitä käytettiin alun perin nimenomaan jazzissa, nykyään sitä käytetään toisinaan myös muussa populaarimusiikissa ja klassisessa musiikissa. Vibrafonia soittavaa henkilöä kutsutaan vibrafonistiksi.

Toisin kuin soitinsukulaisissaan marimbassa ja ksylofonissa, on vibrafonissa metalliset kielet ja pedaalijärjestelmä, joka toimii samalla periaatteella kuin esimerkiksi pianossa. Vibrafonin nimi tulee soittimen moottorista, joka synnyttää vibrafonin äänen värähtelyn, vibraton. Moottori pyörittää kielten ja putkiresonaattorien väliin asetettuja läppiä, mikä synnyttää äänen värähtelyn.

Joka päivä pitäisi oppia jotakin uutta.

Tänään opin, että 38-vuotias Arttu Takalo on vibrafonisti ja että hän on soittanut vibrafonia 15-vuotiaasta lähtien muun muassa XL-yhtyeessä vuosina 1992-2004.

Takalo nimettiin Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi vuonna 2000.

Myöhäiset onnittelut täältäkin suunnalta!

Ei oppi ojaan kaada.

Kertaus on opintojen äiti.

”Hei laulaja, sua voisin hetken kuunnella, on silmät uupuneet, ja nämä kengät pitkän matkan kulkeneet.”

Kuulostaapa hienolta. Tyylikästä symboliikkaa tapahtuman kunniaksi.

Sattumaako?

Katri Helenalla on loistelias mikrofoni. Se on vuorattu timanteilla. Lamppujen loisteessa timantit ovat häikäistä näköni.

Katri Helenan huoliteltu olemus ja eläytyminen on arvokkaan tyylikästä, pienintä yksityiskohtaa myöten.

Aplodeja!

Jonnen on pantava parastaan.

Jonnen seuraksi 26-vuotiaan rokkarin rinnalle nousevat taustalla lymyillyt Negative-kaksikko, kitaristi Larry Love ja kosketinsoittaja Snack. Jonne ottaa kätösiinsä akustisen kitaransa ja yhdessä kolmikko esittää akustisena tulkintana näytteen tulevalta Neon-albumilta, ensimmäisen singlen End Of The Line.

Neon 3.

Kuulostaapa hienolta. Jonnen taidokas äänenkäyttö pääsee vielä paremmin oikeuksiinsa näin paljaissa olosuhteissa. Yritän tulkita Katri Helenan elekieltä. Hän on sen verran kokenut konkari, ettei hänen kasvoiltaan voi lukea ainakaan negatiivisen näköistä suhtautumista Jonnen säveltaiteeseen.

Todellinen hevileidi siis.

Aplodeja!

Todellinen pommi on säästetty viimeiseksi. Jonne ja Katri Helena aikovat esittää yhdessä dueton. Jonnen ja Katrin ikäero on 38 vuotta. Vanha sukupolvi kohtaa uuden sukupolven.

Yhdistävänä tekijänä ovat 80 vuotta Suomessa vaikuttaneet kenkäbrändit.

Sattumaako?

Katri Helena ja Jonne Aaron aikovat yhdessä esittää version Tehosekoittimen klassikosta Hetken tie on kevyt, säestäjänään Arttu Takalo.

Mitähän kappaleen säveltäjä Matti Mikkola – eli Tehis-Masa – tai sanoittaja Otto Grundström – eli Tehis-Otto – tuumaisivat kuulemastaan?

Sitä en saa koskaan tietää.

Kuulostaapa hienolta. Tunnelma on herkkä ja harras. Katri ja Jonne katsovat toisiaan silmiin laulaessaan.

”Mä tunnen sinut isosisko, me vaikka vasta kohdattiin. Niin monin kasvoin ennenkin, sä vierelläni maannut oot.”

Ja niin päin pois.

Onko tässä 2000-luvun Armi ja Danny?

Neon 2?

Katri Helena ja Jonne Aaron.

Ei paha.

Aplodeja!

Dueton jälkeen on varattu hetki muutamalle yhteiskysymykselle.

Mutta oih ja voih!

Ensimmäinen puheenvuoro ei ole kysymys laisinkaan vaan saliin eksyneen vanhemman naisihmisen epämääräinen mongerrus, joka kai pitäisi tulkita kollektiiviseksi kehuksi meidän kaikkien kabinetissa istuvien ja seisovien henkilöiden puolesta.

Ei tuo nainen puhu ainakaan minun suulla.

Siinä meni ensimmäinen kysymys kolmesta.

Ki-tois!

Seuraavaksi nuorempi naishenkilö alkaa tentata Jonnea Negativen uudesta levystä.

Hetkinen, neiti. Eiköhän pelkästään yhdelle artistille suunnatut kysymykset pitäisi esittää asianomaiselle haastateltavalle kasvotusten? Eikä hän ymmärrä edes tahdittomuuttaan, vaan neiti päättää esittää vielä jatkokysymyksen.

47 vuoden mittaisen uran tehnyt leidi istuu Jonne Aaronin vierellä tyhjän panttina.

Siinä meni toinen kysymys kolmesta.

Ki-tois!

Tässä vaiheessa tunnen jo häpeää kauniimman sukupuolen ammattitaitoa kohtaan. Vai onko tämä sitä kohuttua ikärasismia vanhempaa ja kokeneempaa sukupolvea kohtaan, josta muun muassa sekä Muska että Pepe Willberg ovat viime aikoina mediassa nurisseet?

Ei tuo tyttö puhu ainakaan minun suulla.

Onneksi salissa on sentään Pauliina Tuomola sekä Kauppaopiston nainen, jotka kummatkin voisivat tuoda älyä tähän seurakuntaan.

Siihen en anna heille mahdollisuutta.

Juuri sen nanosekunnin liian pitkään kestävän hiljaisuuden aikana päätän kopata pallon vieressäni seisovalta vuoden 2006 kirjoittavalta musiikkijournalistilta Timo Isoaholta.

Ähäkutti!

Ensiksi esittelen itseni, kuten näissä tilaisuuksissa on yleensä tapana.

Sitten päätän käyttää näissä yhteyksissä kokeneemman ja tahdikkaamman naisen taktiikkaa, eli imarrella ja kehua ensin edessäni istuvia estradiviihteen ammattilaisia hienosta tulkinnasta sekä esiintymisestä. Kutsuttakoon sitä vaikka Rita Tainola -tekniikaksi. Ensin myötäkarvaan, sitten isketään.

Onhan itselläni vanhemmista naisista jo kokemusta yli kymmenen vuoden takaa, kun eräs äitiänikin vanhempi kollega tv-alalta antoi itselleni pitkän kielisuudelman hyvän ystäväni Peter Melinin Maria-äidin tuolloin pyörittämässä Café Roma-baarissa Helsingin Kalevankadulla 1990-luvun puolivälissä.

Kutsuttakoon tuota naista vaikka Anna-Kaisaksi.

Hermunen suuteli minua, minä en suudellut häntä.

Enkä näillä liksoilla kerro, mitä tapahtui sen jälkeen.

En viitsi kysyä, pitääkö duo Venomista, sillä Katri Helenan ja Jonne Aaronin esityksen perusteella on pakko kysyä, voisiko hieman laajempaa ja suurempaa yhteistyötä heiltä kuvitella tulevaisuudessa.

Katri Helena Kalaoja ja Jonne Aaron Liimatainen katsovat toisiaan merkitsevästi ja hymyilevät.

Hahaa, eli tästä on selvästikin keskusteltu, mietin.

Katselen levyjen takakansia. Katri Helenan levyn takakannessa komeilee logo. Wea.

Negativen uuden singlen takakannessa komeilee logo. Wea.

Wea on osa suurta ja mahtavaa, monikansallista Warner-konsernia.

Katri Helena ja Jonne Aaron. Näkemäni perusteella kyseessä olisi takuuvarma hitti.

Ainakin osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä yhtiön pörssikurssien nousua seuratessaan.

”Hyvä ajatus. Kannatetaan”, Katri Helena aloittaa.

”Itse asiassa tämä asia tuli eilen puheeksi, kun kävin uuden levy-yhtiömme Warnerin toimistolla, missä törmäsin Asko Kalloseen. Asko oli kovasti sitä mieltä, että meidän pitäisi tehdä vielä Katrin kanssa jotakin yhdessä, kun kuuli tästä yhteistyöstämme”, Jonne jatkaa.

”Kiitos kauniista sanoistasi”, Katri Helena päättää.

Ei, vaan ki-tois teille!

Tai jotakin sinnepäin. Tallennusvälineitä minulla ei ole tietenkään mukana, vaan olen kirjoittanut muistiinpanoja Pressiklubin eteisestä nappaamaani postikorttiin.

Kirjoitin postikortin täyteen.

Onneksi vieressäni istuva Kauppaopiston nainen on todennut, että Seiskan toimittajakollegallani Toni Keräsellä on ollut nauhuri mukana. Siispä viestiä Keräselle.

”No voi vittu perkele, jätin nauhurin krapulapäissäni kotiin ja lähden suoraan töistä Turkuun. Kuinka kiireesti oisit tarvinu sen, oon seuraavan kerran nauhurin äärellä sunnuntai-iltana.”

Ei tarvetta. Vedetään fiiliksellä.

”Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?”, toteaisi tähän Andy McCoy.

Ottakaapa naiset opiksi. Ei oppi ojaan kaada. Harjoitus tekee mestarin. Kertaus on opintojen äiti.

Kello on 12.47.

Poistuessamme alas Pullman Barin portaita kuiskaa Kauppaopiston nainen korvaani tiedonjyvän, joka meni itseltäni ohi.

”Nuo lauloivat noita sanoituksia ihan päin honkia.”

Ohhoh.

Se on siis uusinnan paikka.

Kertaus on opintojen äiti.