Kauko Röyhkä löytää uudelle levylleen kovat verrokit: ”The Beatlesin Revolver, Lou Reedin Transformer ja David Bowien Ziggy Stardust”

04.06.2011

Kauko Röyhkä osaa ihailtavasti röyhkeän härnäämisen taidon. Hän löytää uudesta Röyhkä & Mattila -levystä silmää räpäyttämättä yhtymäkohtia ikivihreisiin rock-klassikoihin, ja samaan hengenvetoon hän kurittaa Midlaken ja Fleet Foxesin kaltaisia indieyleisön suosikkeja. Hyvä!

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Juuso Westerlund

Alussa oli 140 biisiaihiota. Nyt niistä on jäljellä kolmetoista. 140 kuulostaa uskomattomalta määrältä, mutta Kauko Röyhkä on uskomattoman tehokas mies mitä säveltämiseen tulee. Hän teki nämä kaikki biisit kevään 2008 ja viime vuoden juhannuksen välisenä aikana.

Röyhkän ja Riku Mattilan hiljalleen kanonisoitavan debyyttilevyn julkaisusta ei ollut kulunut kuin muutama kuukausi, kun Röyhkällä oli valmiina jo kymmenittäin uusia kappaleita.

”Lensimme perheen kanssa keväällä putkiremonttia pakoon Berliiniin ja Kreikkaan. Mulla ei ollut kitaraa, niin tein Macin Garagebandin loopeilla yhteensä 27 biisiä loman aikana”, Kauko kertoo ja nauraa päälle.

”Ne olivat aivan järjettömiä teoksia. Niistä ei ole tällä levyllä yhtään, mutta ne olivat niin käsittämättömiä spektaakkeleita osa ettei mitään rajaa. Tuli mieleen John Lennonin klassinen sanonta: ’anna taiteilijalle lehmänsarvi, niin se tekee siitä jotain’”, Riku sanoo.

Ja arvatkaapa vain, kuinka nopeasti taiteilija siitä sarvesta teki jotain. Tässä tapauksessa tunnissa, jonka Kauko arvioi käyttävänsä yhden biisin kirjoittamiseen.

”Mä tein esimerkiksi Kuuletko ääneni -biisin viime talvena. Pelkillä loopeilla. Ei siihen mennyt kuin tunti, ehdin tehdä sanat ja kaikki”, hän sanoo, ”Mä olin kotona yksin. Perhe oli jossain, niin sain rauhassa karjua.”

Osa biiseistä muodostui myös yhteisissä istunnoissa, joissa Kauko ja Riku tekivät yhdessä kolme neljä biisiä kerrallaan. Merkittävänä työkaluna olivat muiden artistien albumit, joiden kansivihkojen tekstejä Röyhkä käytti väliaikaisina sanoituksina.

”Mä otin jonkun Fleetwood Macin Tango in the Nightin ja lauloin sen kannesta tekstejä. Myöhemmin tein niihin sitten omat tekstit”, Kauko sanoo.

Samalla metodilla syntyi duon edellisen levyn kertalaakista klassikkosarjaan noussut avausraita:

”Mulla oli Tom Waitsin Alice-levyn kansi ja sillä oli Reeperbahn-biisi. Mä lauloin siihen aina sitä Reeperbahnia, niin sitten siihen tuli Helvetti, kun se rytmittyi samalla tavalla.”

Levy oli biisinkirjoitusvaiheessa keväästä 2008 kesään 2010. Kauko lähetti Rikulle biisejä, joista tämä valikoi parhaimmiston talteen.

”Se vaati ymmärtäväistä mieltä. Aikaa meni paljon, mutta sieltä niitä alkoi siivilöityä”, Riku sanoo.

Viime juhannuksena valinnat oli tehty ja niistä koostettiin 15 biisin demo akustisella kitaralla – kuten Mattilan tuottamistyyliin kuuluu. Näistä kappaleista levylle päätyi 13. Sovitukset ovat jälleen Rikun käsialaa.

Loput kymmenet ja kymmenet kappaleet on käytännössä jätetty pöytälaatikkoon lopullisesti, kuten kaikkia aiempiakin levyjä tehdessä. Röyhkä kertoo, että joitain biisejä hän on antanut esimerkiksi Noora Tommilalle tai Marko Haavistolle. Demoarkiston purkamiseen harvinaisuuskokoelmiksi hän suhtautuu nihkeästi:

”Niihin voidaan palata, mutta niiden aika ei ole vielä ollut”, Kauko sanoo ja Riku jatkaa: ”Tuntuu kauhealta mutta ihan mahdolliselta ajatella, että siellä olisi jotain loistavia helmiä, joita mä en ole vain tajunnut.”

Entä se lopputulos sitten? Kaksi lensi tuulen mukaan on roimasti edeltäjäänsä kevyempi ja tunnelmiltaan hajanaisempi levy. Toisaalta voidaan miettiä Röyhkän diskografiaa taaksepäin ja huomata, että käytännössä yhtenäisellä paletilla tehty tyylillinen variaatio kuuluu selvästi hänen jokaisella levyllään.

”Mä en pidä levyistä, jotka on tapettia, siis joissa sama biisi toistuu erilaisina variaatioina. Semmoisia tehdään paljon nykyään. Aina kun menen ostamaan uuden englantilaisen tai amerikkalaisen bändin levyn ja laitan sen toivorikkaana soimaan, sieltä tulee koko ajan se sama biisi”, Kauko sanoo.

Mikä levy on aiheuttanut tällaisen reaktion viimeksi?

Midlake”, hän murahtaa, jonka päälle Riku nauraa hillittömästi ja jatkaa aiheeseen liittymättä, että synkistelyn vältteleminen oli uudella levyllä täysin tarkoituksellista.

Helvetti oli meidän highlight sillä saralla, eikä sitä voi tehdä uudelleen. Lähtökohta oli, että synkkyysmoodi oli niin tiukasti edellisellä, että tehdään uudelle levylle rennompi ja popimpi ilme”, Riku pohdiskelee, ja Kauko huomauttaa kesken lauseen: ”Popimpi sillä tavalla kuin The Beatlesin Revolver”.

Molemmat rehahtavat jälleen nauruun.

”Revolverilla on monenlaisia biisejä, eikä siinä oo yhtään välitetty siitä että ne on kaikki eri muotista. Ja se on kuitenkin aika helvetin hyvä levy”, Röyhkä jatkaa.

Revolver-vertaus kertoo kieltämättä itsevarmuudesta, mutta muodollinen yhteys Röyhkän ja Mattilan tuoreeseen levyyn on ilmiselvä. Molempien teosten kappalemateriaali on monipuolista mutta erittäin helposti lähestyttävää. Juuri helppo musiikki ja kysymys siitä, voiko se olla okei, on ollut Rikun mukaan albumin lähtökohtana.

Sinä-biisistä yritin tehdä niin viihteellistä kuin pystyn, mutta sellaisella tavalla, ettei siitä tulisi niin viihteellistä, että se menettäisi kiinnostavuutensa. Tosin silloin siinä pitäisi jo olla eri miehet tekemässä”, hän sanoo ja kääntää katseensa pöydän toisella puolella istuvaan Kaukoon.

Jotain tehtiin oikein, sillä levyä edeltäneellä tupladigisinglellä julkaistu kappale ehti olla viikon ajan Radio Suomen soitetuin biisi ja nousta myös Radio Novan soittolistalle, mikä on Röyhkän kaltaiselta artistilta suorastaan hämmentävä saavutus. Toisaalta se kertoo paljon koko levyn yleisotteesta. Kauko pitää itse albumia ”vanhan ajan pop-levynä”, joka on ”kepeä mutta ei tyhjänpäiväinen”.

”Nyt mä ajattelin, että tehdään sellainen levy, josta diggaavat myös ne, jotka eivät aina edes kuuntele musaa.”, hän toteaa mainosmiehen elkein.

”Kun mä kuuntelin tätä levyä sen valmistuttua, mulle tuli mieleen kolme levyä, joihin sitä voi verrata: Beatlesin Revolver, Lou Reedin Transformer ja Bowien Ziggy Stardust”, Röyhkä töksäyttää niin vaatimattoman oloisesti, ettei sille voi olla nauramatta.

”Ne kaikki on tavallaan tekijöidensä kevyimpiä levyjä. Jos haluaa jollekin aloittelijalle antaa, niin näistä voi aloittaa. Samalla tavalla jos joku haluaa ostaa yhden mun levyn, niin se voi ostaa tuon. Ei sen tarvitse ostaa niitä 24:ää muuta, koska se ei jaksa kuunnella niitä.”

Jos Kaksi lensi tuulen mukaan oli irtiotto menneestä, niitä on luvassa myös jatkossa. Riku kertoo, että ihmiset leipääntyvät ja katkeroituvat todella helposti. Keski-ikäiset nuoria enemmän. Siksi hänestä kiinnostavimpia ovat aina omaehtoisen jyrkän tekijät, jotka uskovat omaan tekemiseensä jopa typerällä tavalla ulkopuolisista välittämättä. Röyhkä komppaa tätä ajatusta.

Nyt se on sanottu ääneen. Enää kyse on siitä, elävätkö Röyhkä ja Mattila kuten opettavat.

”Mä haluaisin tehdä sellaista musiikkia kuin Barry White. Mä diggaan sitä hirveästi”, Röyhkä sanoo ja sytyttää idealampun Riku Mattilan pään sisällä. ”Eihän kukaan ole vielä tehnyt suomeksi sellaista pehmopornosoulia, makuuhuonemusiikkia, jota voi kuunnella pienessä punaviinipöhnässä. Se on hienoa musiikkia, ja sitä tarvitaan. Barry White on nero.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 7/11. Kuuntele Kaksi lensi tuulen mukaan Spotifysta.

Lisää luettavaa