Jami Järvinen tutustui Kerkko Koskisen uutuuslevyyn, jolla raskaan sarjan säveltäjä palaa pop-ilmaisun pariin. Miten mahtaa toimia?
Tekstu: Jami Järvinen, kuva: Kaapo Kamu
Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi
Johanna Kustannus
Tekisi mieli äänestää Pekka Haavistoa. Ei vuonna 2012, vaan aikaisemmin. Ehkä joskus sodan jälkeen. Äänioikeutensa käytettyään voisi palata kotiinsa, töölöläiskolmioon, jossa olisi posketon huonekorkeus, liian tunnettu salarakas ja vieraskirja, johon Mika Waltari on kirjoittanut nimensä. Voisi istua alasti tai pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneena tupakalle hävyttömän leveään ikkunasyvennykseen. Ulkona olisi talvi ja pelkoa.
Kerkko Koskinen Kollektiivi -yhtyeen samanniminen albumi tuo mieleen edellisen Trains & Letters -levyn. Samankuuloisuutta kestää noin viisi sekuntia. Sitten alkaa Ultra Bra.
Ei se alkuperäinen, eikä todellakaan Scandinavian Music Group. Tämä on raaempi, brutaalimpi, seksikkäämpi. Tuottajina Kerkko Koskinen ja Antti Lehtinen ovat onnistuneet hämmästyttävässä taikatempussa: musiikissa on riitasointuja, vaaran ja väkivallan tuntua, vaikka melodiat ja sanoitukset ovat yhä vanhaa tuttua hei hoi hauki -tasoa.
Niin, sanat. Vain yksi kappale on Anni Sinnemäen käsialaa, mutta vaikutusta on useammassa. Lauluissa mainitaan Hindenburg, Laura Palmer ja Hemingway. Kölnin tuomiokirkko vaanii rivien välissä.
Äkkiseltään lapsellisilta vaikuttavine lyriikoineen albumi silti saavuttaa päämäärän, johon useimmat maamme iskelmänikkarit eivät ikinä yllä. Vaikka Arttu Wiskari täyttäisi biisinsä tuhannella sotaveteraanilla ja Elokuun jätkät ramppaisivat Lammassaaren pitkospuita katkeamattomana miesjunana, teokset eivät tavoittaisi Kerkko Koskinen Kollektiivin tunnelmaa. Ei pakotettua tarinaa, vaan levottomia mielikuvia.
Koskisen musiikkia dominoi piano. Soittimen ääni on vahvasti pinnalla, kuten Trains & Lettersillä. Yleissävy on runsaan orkestroinnin alla lähes jazzahtava. Vaskipuhaltimet, sähkökitarat ja lyömäsoittimet käväisevät siellä täällä säikäyttelemässä kuulijaa sekä rikkomassa liian ehjiä osuuksia. Vuokko Hovatan, Mannan ja Paula Vesalan ensi kuulemalta samankaltaiset äänet ottavat vaivihkaa kukin oman roolinsa.
Mutta ei pidä liioitella. Kirkkaiden naisäänten keskellä vasta Koskisen riekaleinen ja pieleen laulava kähinä tekee teoksista aidosti mielenkiintoisia. Luojan kiitos säveltäjä-tuottaja ei edes huomaa omaa laulutaidottomuuttaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/12. Kuuntele levy Spotifyssa.