Leningrad Cowboys Järvenpäässä – Back in the U.S.S.R.

Nalle Österman matkusti radanvarsilähiön rantamaisemiin todistamaan muun muassa Kyyriasta ja Suburban Tribestä tutun Ville Tuomen ensimmäistä keikkaa Leningrad Cowboysin solistina. Yleisömenestys ei ollut valtaisa, mutta eivätpä säätkään suosineet.

Teksti: Nalle Österman, kuva: Jarmo Katila

Pop Circus Festival
12.6.2010 Järvenpää, Rantapuisto

Herään sängystä.

Yksin.

Näinhän minulle ei ole tapahtunut aikoihin.

Pohdin edellistä iltaa.

Se on sujunut varsin mukavissa merkeissä.

Ja kosteissa.

Olen nimittäin saanut viettää iltaa parin valovoimaisimman ja suurimman naispuolisen kotimaisen legendan kanssa Hymyn haastattelun merkeissä.

Nimittäin Sleepy Sleepersistä tuttujen Heinäsirkan ja Tiina Tiikerin kanssa (henkilönimet aakkosjärjestyksessä)!

Toisaalta, mitäköhän olisi tapahtunut, mikäli Pikku-Nallekarhu olisi aamulla herännyt Tiikerin ja Heinäsirkan välistä?

En tohdi ajatella.

Päätän pohtia pari päivää aiemmin lukemaani tiedotetta:

”NIMITYSUUTINEN 10.6.2010
VAPAA JULKAISUUN
VILLE TUOMI
Leningrad Cowboys
Laulusolisti

Ville Tuomi on nimitetty Leningrad Cowboysin uudeksi laulusolistiksi.

Työsuhde alkaa Järvenpään Pop Circus Festivaalilla lauantaina 12.6.2010.
Aikaisempaa työkokemusta alalta löytyy mm. Suburban Tribe ja Kyyria -yhtyeistä.
Herra Tuomen vastuualueena ovat ympäristösuhteet sekä äänen käyttö musiikin esittämiseen.”

Jos olisin Havana Blackin laulusolisti Hannu Leidén, toteasin tähän: MITÄ VITTUA?

Eilen Sleepy Sleepers, tänään Leningrad Cowboys.

Sattumaako?

Sleepy Sleepersillä ja Leningrad Cowboysilla on jotakin tekemistä keskenään. Mutta mitä? Jos joku googlaisi näillä liksoilla, häntä kutsuttaisiin hulluksi.

Googlatkaa te.

Mutta mitä vittua, Ville Tuomi Lenkkareihin!?!

Siis se sama Ville Tuomi, jonka kanssa tuli juopoteltua lukemattomat kerrat miehen Lemuntien asunnossa ja sen alakerrassa sijainneessa Kyyrian treenikämpällä joko ennen treenejä, niiden aikana tai niiden jälkeen. Vain noin viisitoista vuotta sitten.

Kyyria oli metka yhtye. Sen silloisille jäsenille ei ole käynyt hassummin. Basisti Niclas Etelävuori ja kosketinsoittaja Santeri Kallio pääyivät Amorphikseen ja rumpali Mika ”Gas Lipstick” Karppinen Himiin.

Gas Lipstickillä oli muuten aikoinaan fantastinen erityistaito, jota sain ihailla lukemattomat kerrat miehen vanhassa kolhitussa punaisessa VW Golfissa silloin, kun hän vielä tupakoidessa. En ole sitä ennen enkä sen koommin nimittäin tavannut ketään, joka osaa ohjata yhdellä kädellä autoa ja vääntää toisella kädellä sätkän kämmenellään olleesta purukasasta, savukepaperista ja filtteristä.

Ilman apuvälineitä.

Ja vaihtaa samalla vaihteita kolmannella kädellään.

Huh huh.

Ainoastaan säveltäjä-kitaristi Mikael ”Mikael Tanner” Vehkaojalle ei käynyt yhtä onnekkaasti. Hän päätyi Suomen suosituimpiin yhtyeisiin 90-luvulla kuuluneen Don Huonot -yhtyeen solistin Kalle Aholan taustabändiin kitaristiksi.

Kun on kuullut arviolta 50 eri versiota ja sovitusta esimerkiksi Skinny Rover -kappaleesta ymmärtää, että ehkä se sävellys- ja sovitustyö oli sittenkin Kyyrian akilleen kantapää.

Kalle Aholan soolouran voi rehellisesti ja vilpittömästi todeta flopanneen komeasti. Ehkä tässä piilee syy, miksi Don Huonot on palannut yhteen muutaman keikan ajaksi tänä kesänä.

Toisaalta, eihän tämä ole mitään uutta maailmalla eikä Suomessa. Mikael Tanner perusti perheen, Kalle Ahola laittoi Donkkarit takaisin kasaan.

Ville Tuomi siirtyi Kyyriasta United Underworldin kautta Suburban Tribeen.

Ensi alkuun tämä vaikutti erinomaiselta siirrolta. Suburban Triben nimetön debyyttialbumi Tuomen kanssa vuodelta 2001 on suomalaisen hard rockin merkkiteos, jolta löytyy useampikin aikaa kestänyt sävellyksellinen helmi ja klassikko.

Jäiköhän kukaan kaipaamaan yhtyeen edellistä laulajaa, Jouni Markkasta? Onhan toki Markkanen raatanut ison työn suomalaisen raskaamman rockin eteen järjestettyään sittemmin Elmussa ja King Foossa lukemattomia tapahtumia, joista kirkkaimpana ja tärkeimpänä tietysti Tuska-festivaali.

Mutta ei Markkanenkaan ole aina erehtymätön. Kun hän järjesti VR:n makasiineille syyskuussa 2002 ”Can You Festival?” -nimisen yleisfestarin, paikalle saapui arviolta sata maksanutta katsojaa.

Jos sitäkään.

Peli suomalaisella festivaalikentällä on usein arvaamatonta.

Niin myös musiikkibisneksessä ylipäätään.

There is no business like show business!

Valitettavasti myös Suburban Triben ura näyttää vahvasti hiipuneen komean alun jälkeen. Tosin näyttäähän yhtyeen glooria hieman kirkastuneen uuden albuminsa myötä, mutta silti. Jos haluaisin siteerata Hei me rokataan -elokuvasta tuttua Spinal Tap -yhtyeen manageria Ian Faithia, voisin tehdä sen nyt ja tässä.

Haastattelija Rob Reiner kysyy, onko Spinal Tapin ura nyt kenties laskusuhdanteessa, kun bändi esiintyy tällä kiertueella vain 1 000–1 500 hengen klubeissa. Vaikka bändi esiintyi edellisellä rundillaan 5 000–10 000 hengen halleissa. Managerilla on vastaus valmiina:

”Ei, ei, ei, ei, ei. Ei missään nimessä. Bändi esiintyy vain valikoidummalle yleisölle nykyään.”

Mutta show’n täytyy jatkua.

The show must go on.

Ruoka on syötävä, viina on juotava ja laskut sekä elatusmaksut on maksettava.

Ehkä siksi Ville Tuomi laajentaa repertuaariaan entisestään. Nyt United Underworldin, Suburban Triben ja Karusellin solistin Ville Tuomen löytää siis myös Leningrad Cowboysista.

Sattumaako?

Sen saman Ville Tuomen, jonka levylautaselle jäi aikoinaan omistamani Venomin kitaristin Mantasin aikuisrockia sisältänyt soololevy Wings Of Change.

Sen saman Ville Tuomen, joka vetäisi toimittajaanne kuonoon, kun toimittajanne erehtyi kaljapöhnässään vaatimaan, että Ville yrittäisi vetää erään Candlemass-coverin lauluosuudet vieläkin korkeampaa ja kovempaa Kyyrian treeneissä.

Ville on hieno mies ja äärettömän kova panemaan.

Mene ja tiedä, ehkä hän on siksi päätynyt Leningrad Cowboysin keulakuvaksi ja ykkössolistiksi.

Siis sen saman Leningrad Cowboysin, joka Helsinki-päivänä 12.6.1993 esiintyi Helsingin Senaatintorilla yhdessä Neuvostoliiton Puna-armeijan 160-henkisen kuoron kanssa. Minä olin siellä kaljakasseineni, ja niin oli noin 70 000 muuta henkilöä ympäri maan ja maailman.

Olikohan Ville Tuomikin siellä?

Siellä tuomiokirkon portailla oli hyvin ahdasta, kun 19-vuotias Urpo-Nalle yrittää tihrustaa lavalle lukemattomien olkapäiden takaa. Uhhuh, pakko ottaa huikkaa. Sinisellä etiketillä varustetusta ruskeasta pullosta.

Eihän tätä kestä selvin päin.

Helsinki-päivänä 12.6.2010 Leningrad Cowboys esiintyy ilman Puna-armeijan kuoroa Järvenpäässä kolmipäiväisen Pop Circus -tapahtuman pääesiintyjänä, 17 vuotta sitä legendaarista Senaatintorin-keikkaa myöhemmin.

Sattumaako?

Jos haluaisin siteerata Hei me rokataan -elokuvasta tuttua Spinal Tap-yhtyeen manageria Ian Faithia, voisin tehdä sen nyt ja tässä.

Haastattelija Rob Reiner kysyy, onko Spinal Tapin ura nyt kenties laskusuhdanteessa, kun bändi esiintyy tällä kiertueella vain 1 000–1 500 hengen klubeissa. Vaikka bändi esiintyi edellisellä rundillaan 5 000–10 000 hengen halleissa. Managerilla on vastaus valmiina:

”Ei, ei, ei, ei, ei. Ei missään nimessä. Bändi esiintyy vain valikoidummalle yleisölle nykyään.”

Mutta show’n täytyy jatkua.

The show must go on.

Junalippu Helsingistä Järvenpäähän maksaa 5,80 euroa suunta.

Kyllä hyvästä palvelusta ja tuotteesta kannattaa maksaa kunnon hinta!

Lauantailippu Pop Circus -festivaalille maksaa 42 euroa, kahden päivän lippu 69 euroa. Onneksi olen saanut pummittua nimeni illan vieraslistalle.

Ki-tois!

Tämän tapahtuman omituisuutena voidaan pitää, ettei tänne myydä laisinkaan kolmen päivän lippuja, vaikka ohjelmaa on perjantaista sunnuntaihin.

Tarjolla on valikoima kotimaisia huippunimiä suomirockin kirkkaimmasta kärjestä:
Egotrippi, Poets Of The Fall, Popeda, Don Johnson Big Band, Maija Vilkkumaa, Leningrad Cowboys, Suurlähettiläät, Happoradio, PMMP. Sekä avajaisklubeilla vielä The Souls ja Melrose.

Rock’n’roll!

Ihan hyvä setti. Kyllähän näiden parissa kelpaa kiskoa kylmää keskiolutta.

Tai kelpaisi, mikäli säät suosisivat. Ulkona on synkkä, sateinen, tuulinen ja myrskyisä ilma. Tässä ilmassa ei ole suuren urheilujuhlan tuntua. Enemmän sitä on varmasti esimerkiksi Tavastian kupeessa sijaitsevassa ravintola Ilveksen kisakatsomossa nyt pyörivien jalkapallon MM-kisojen vuoksi.

Mutta olen päättänyt uhrautua taiteen, sääjumalien, Ville Tuomen ja Rumbablogin lukijoiden edessä. Edessäni on melkoinen kärsimyksen tie, josta Turun rokkikukko Tommi Läntinenkin laulaa muinaisessa hitissään Via Dolorosa.

Jos taipuisin saunasolmuun, nyt olisi sen aika. Saisi edes jonkinlaisen tyydytyksen. Joudunhan matkustamaan Järvenpäähän ilman naisseuralaista.

Nyt olen vain varautunut junamatkalle sullomalla nahkatakkini sivutaskuihin kaksi tölkkiä punaista A-olutta Keravalta.

Nämäkin tölkit ovat Ville Tuomen ja Leningrad Cowboysin tavoin tehneet pitkän matkan. Ensin keravalaisista sammioista pikkuruisiin tölkkeihin, jotka on pakattu punaisiin laatikoihin ja kontteihin, jotka on kärrätty Suomenlahden väliä kulkevaan merialukseen.

Nyt ympyrä on sulkeutumassa, kun olen viemässä sakramentit tölkkien synnyinsijoille. Kohta tölkkien kultainen sisältö löytää viimeisen elinsijansa, kunnes se ohjautuu jälleen maaperään emäksisen virtsan muodossa.

Yksi tölkki minulle, toinen Ville Tuomelle.

Kippis!

Skål!

Salut!

Cin cin!

за ваше здоровье!

Nyt ollaan tekemässä historiaa!

Lahdessa saa olla Keskustan puoluekokous, Espoossa Kivenlahtirock, Tampereella Sauna Open Air, Aulanko Blues Festival Hämeenlinnassa, EastRock BikeMeet Polvijärvellä, Haku Päällä-rakkausfestivaalit Kurikassa, Hammer Open Air Metal Festival Liedossa, Hyväri Rock Imatralla, IsojakoRock Kokkolassa, Kaavi Blues Kaavissa, Kaffilarock Isokyrössä, Kaisafest Helsingin Kaisaniemessä, Kerava Jazz Keravalla, Klustermus Raumalla, Lumo Jazz Kuopiossa, Nieweul Fecc Festival Jyväskylässä, Osla Live Porvoossa, Pispalan Sottiisi Tampereella, Rootsinpyhtaa Bluegrass & Rendezvous Ruotsinpyhtäällä, Saaristo Open Kaarinassa, Seikkisrock Turussa, Vastavirtarock Kokemäellä ja Kauvatsa Open Air Kauvatsassa, mutta tämä mies eikä poika enää menee katsastamaan Ville Tuomen ensimmäisen keikan Leningrad Cowboysin solistina isänmaan kamaralla.

Tosin näitä kelejä on varmasti sadateltu muuallakin kuin Järvenpäässä. Kuten esimerkiksi yllä luetelluissa tapahtumissa.

Järvenpään kauppakatu ja sen lukuisat anniskeluravintolat yllättävät positiivisesti. Tännehän voisi tulla toistekin käppäilemään. Eihän tämä olekaan mikään Via Dolorosa, kärsimyksen tie.

Vielä riemukkaammaksi vajaan puolen kilometrin kävelymatka festivaalialueelle muuttuu, kun silmiini osuu kyltti, joka ilmoittaa kävelykadun nimeksi Jannen.

Janne!

Kenenköhän Jannen mukaan tämä kävelykatu on nimetty? Stonen Janne Joutsenniemen? Barathrumin Janne Sovan, Mokoman Janne Hyrkäksen, Rytmihäiriön Janne Perttilän? Hufvudstadsbladetin Janne Strangin? Poisonblackin Janne Markuksen? CMX:n Janne Halmkronan? Rövel Bödel Jävelin Janne Pylkkäsen? YUP:n Janne Mannosen? Children Of Bodomin Janne Wirmanin? Tarotin Janne Tolsan? Himin Janne Puurtisen? Kotiteollisuuden Janne Hongiston? Hurriganesin Janne Louhivuoren? Notkean Rotan ja Ensiferumin Janne Parviaisen? Monsteriserin Janne Hynysen? Janne Ahosen? Janne Virkkusen? Janne Niinimaan? Janne Holménin?

Ei, senhän on pakko olla järvenpäästä ponnistaneen Rumban toimituspäällikön Janne Flinkkilän mukaan!

Hyvä Janne!

Poika hoiti itselleen kadun!

Vahvaa näyttöä, vahvaa osaamista!

Kyllä Flinkkilä on oman katunsa ansainnut.

Itse olen ajatellut tehdä valtuustoaloitteen Helsingin Kallion Aleksis Kiven kadun nimeämiseksi Nalle Östermanin kaduksi. Kyllähän näillä horinoilla pitää vähintään yksi katu saada.

Kyltti tien reunalla lannistaa kuitenkin mielen.

Janne-kävelykadun oikea nimi on Sibeliuksenkatu, Jean ”Janne” Sibeliuksen mukaan.

Plääh.

Mieleeni muistuu eräs Juho Juntusen tekemä muinainen haastattelu Soundi-lehteen. En nyt muista kuka tämän lausui, koska olen liottanut aivoni liialla alkoholilla vuosien mittaan, mutta tässä Leningrad Cowboysin haastattelussa tähdennettiin, että ketään ei Lenkkareissa haeta himasta.

”Ketään ei todellakaan haeta himasta. Saa olla aikamoinen Sibelius, jos pitää himasta hakea. Paitsi Silu, se haetaan aina himasta.”

Valitettavasti Silu Seppälä ei ole enää Lenkkareissa. Eikä ole myöskään Peer Güntissä kannuksensa kerännyt suomalainen mestarisrumpali Teijo ”Twist Twist” Erkinharju, joka vähemmän mairittelevin sanakääntein kommentoi aikoinaan rockluola On The Rocksissa eroaan Lenkkareista toimittajallenne.

Seppälänkatu löytyy muuten Loimaalta, Kankaanpäästä, Jämsästä, Seinäjoelta, Vimpelistä ja Iisalmesta. Tosin Sakari ”Sakke” Järvenpään mukaan on nimetty kokonainen kaupunki.

Sattumaako?

Keitä Leningrad Cowboysissa soittaa nykyään? Kukapa tietää. Ja onko sillä juurikaan merkitystä? Aurinkolasien, töyhtön ja niiden spittarien takana voi olla miltei kuka tahansa, eikä kukaan välitä. Näillä liksoilla ei googlata. Ainakin Ville Tuomi on siellä. Ja varmaankin myös Sakke Järvenpää. Onko muita?

Jää nähtäväksi.

Säätiedotukset ilmoittavat myrskyjen aiheuttamista tuhoista Etelä-Suomessa päivän aikana. Ne ovat varmasti myrkkyä tapahtuman järjestäjälle, järvenpääläiselle Pop Live Oy:lle ja sen promoottorille Jokke Härmälle. Veikkaan, että ainakin lauantain osalta tapahtuman tappiot lasketaan kymmenissä tuhansissa euroissa.

Pop Circuksen festivaalialue Järvenpään Rantapuistossa, Tuusulanjärven rannassa on lohduton näky. Nyt harmittaa, ettei mukana ole kameraa tai kamerakännykkää. Nyt olisi saanut vaikuttavaa näkymää. Ennen Lenkkareita lavalla ovat tahkonneet sekä Don Johnson Big Band että Maija Vilkkumaa.

Kiva. Veikkaan, etteivät kummankaan esiintymiset mene uran kohokohtiin.

Festivaalialueen kymmenet pitkät puupöydät ja -penkit huutavat asiakkaita. Kukaan ei vastaa huutoon. Kaikki juovat keskivahvat alkoholiannoksensa katosten alla.

Ulkona on kylmä. Toki olisin voinut ostaa VIP Circus -paketin, hintaan 114 euroa + alv 22% ja päästä tuulta, kylmyyttä ja sadetta suojaan. Vippipuolella näkyy olevan pari–kolmekymmentä henkeä.

Vippipaketilla olisin saanut pääsylipun, oman sisäänkäynnin, vip-passin, tervetulomaljan, buffetruokailun, alku-, pää- sekä jälkiruoan, 2 kpl ruokajuomaa, varatut paikat vip-alueella, esiintymislavan välittömän läheisyyden ja parhaan näkyvyyden, vip-isännän/emännän palvelut, oman tarjoiluhenkilökunnan, oman baarin A-oikeuksin ja omat saniteettipalvelut.

Toki tuo buffetateria olisi varmasti lämmittänyt mieltä ja kutkuttanut makuhermoja.
Vai mitä sanotte seuraavasta menyystä, joka on kopioitu suoraan Pop Circuksen nettisivuilta?

-Fetasalaattia, basilicavinegretteä
-Kylmäsavulohi salaattia
-Kirsikkatomaatteja ja mozzarellahelmiä, tuoretta basillicaa
-Parsa-aurajuusto quichea
-Pariisinperunasalaattia
-Paahdettua maissikananrintaa, punaviinikastiketta
-Bataattiperunapaistosta
-Leipälajitelma, voita ja maustettua tuorejuustoa
-Kahvia, haudutettua teetä
-Leivos

Tähän voisi taas vetää sen vanhan sanonnan hulluista pyytäjistä ja maksajista, mutta kyllä hyvästä palvelusta ja tuotteesta kannattaa maksaa kunnon hinta! Silti, näillä Pop Median liksoilla en katso järkeväksi maksaa 114 euroa + alv 22% Pop Circuksen vippitarjoilusta.

Kello on 21.28. Leningrad Cowboysin on määrä aloittaa keikkansa 21.30. Jos haluaisin, voisin kävellä suoraan eturiviin. Se kertoo karua kieltään tapahtuman epäonnesta.

Ideaalitilanteessa ulkona olisi ollut 30 astetta lämmintä, rantapuisto täynnä ihania naisia ja kaljalle persoja miehiä nauttimassa auringosta sekä anniskeluravintoloiden tarjonnasta, ja istumapaikkoja penkkilavereilta olisi saanut hakea. Nyt paikalle on hakeutunut tuhat sinnikkäintä sissiä vastustamaan luonnonvoimia. Senaatintorilta on tehty 17 vuotta kestänyt pitkä taival Järvenpäähän.

Niinhän sitä sanotaan, että Suomen kesä on kylmä ja lyhyt, mutta onneksi vähäluminen.

Suomessa järjestetään joka kesä tapahtumia laidasta laitaan, vaihtelevalla menestyksellä. Suurimmat häviäjät ovat juuri tällaiset keskisuurten tapahtumien järjestäjät, jotka hirveällä riskillä järjestävät suomalaisilla (ja ulkomaisilla) huippunimillä keskisuuren tapahtuman, joka ei kuitenkaan saa yleisöä varsinaisesti lähtemään jonottamaan ja repimään ennakkolippuja myyjien käsistä.

Nämä tapahtumat ovat ne suurimmat kärsijät, kun yläkerta itkee ja myrskytuuli puhuu.

Minun käy sääliksi näitä tapahtumajärjestäjiä.

Tapahtumajärjestäjiä, jotka isolla riskillä haluavat järjestää mukavaa ohjelmaa yhteisölleen ja lähiympäristölle. Niitä, jotka näkevät ison vaivan buukatessaan ohjelman tapahtumaansa, toivoen parasta mahdollista säätä hellimään sankkoja katsojajoukkoja. Niitä, jotka näkevät uurastuksensa valuvan täysin hukkaan viemäriin kulkeutuvien vesimassojen mukana.

Pop Circuksella olisi ollut kaikki mahdollisuudet onnistua, nyt kävi näin.

Peli suomalaisella festivaalikentällä on usein arvaamatonta.

Niin myös musiikkibisneksessä ylipäätään.

There is no business like show business!

Vituix män tuli, näki ja voitti.

Hengitykseni höyrystyy Suomen suvessa.

Päätän hakea kaljan tätä ahdistusta helpottamaan.

Puolen litran vihreä tölkki Keravalla lisenssillä valmistettua tanskalaisperäistä keskiolutta maksaa kuusi euroa.

Kyllä hyvästä palvelusta ja tuotteesta kannattaa maksaa kunnon hinta!

Silti baaritiskin ihanat tytöt jaksavat hymyillä kauniisti, vaikka heilläkin on varmasti kylmä. Pitkät kiharat tummanruskeat hiukset omistava kaunotar hymyilee kauniisti ojentaessaan kaljan kouraani. Kyllä tuosta hymystä kannatti kuusi euroa maksaa!

Se lämmittää kovasti mieltä.

Nyt kelpaa hakeutua lavan eteen.

Kello on 21.39 kun Leningrad Cowboys nousee lavalle, vajaan akateemisen vartin myöhässä.

Tärkeät ihmiset ovat aina myöhässä. Myös minä olen ollut joskus myöhässä.

Sattumaako?

Back In The U.S.S.R. räjähtää käyntiin!

Ja siinä hän on, Kannelmäen kasvatti, Kantsun Rocky Balboa, Suomen Mike Patton, lahja suomalaisille naisille, Villeeeeeeeeeee, Tuomiiiiiiiiiiii!

Hyvä Ville, hyvä Ville, hyvä Ville!

Villen rastat näyttävät hyvältä myös töyhtöksi laitettuna. Koko yhtye on pukeutunut mustaan, valkoiseen ja punaiseen.

Kyllä, hakaristilipun värit ovat aina näyttäneet kauniilta.

Lavalla on yksitoista tummatukkaista miestä töyhtöineen ja kaksi kuvankaunista blondia, joiden päälaen hiukset ovat pystysuoraan ylös kuin kanoilla ikään.

11+2=13.

Matematiikkaa.

Sanotaan, että 13 on epäonnen luku. Lenkkareilla on tänään epäonnea rutkasti matkassa. Yleisö loistaa poissaolollaan. Yleensä näissä tilaisuuksissa näkee väistämättä tuttuja varsinkin, jos lavalla on tuttu helsinkiläinen rock-kukko. Nyt tuttuja ei näy ensimmäistäkään.

Tosin ilma on niin synkkä ja ankea, ettei näissä keleissä tunnistakaan ketään palttoiden ja kertakäyttösadetakkien alta.

Olen surullinen Villen puolesta. Ensimmäinen keikka Suomessa Lenkkareiden kanssa ei paljon kurjemmissa merkeissä voisi alkaa. Toisaalta, tästä ei ole kuin yksi suunta: ylöspäin!

руки верх!

Yhtye soittaa tuttuja hittejään. Muutama hassu käsipari nousee ilmaan.

руки верх!

Back In The U.S.S.R., Fight For Your Right To Party, Gimme All Your Lovin’, Enter Sandman, American Woman, L.A. Woman, Perfect Day, Sweet Home Chicago, Ring Of Fire, Born To Be Wild, Kalinka, Easy Livin’, Sweet Home Alabama, Pretty Fly (For A White Guy), Delilah ja Those Were The Days.

Hetkinen, olen tainnut kuulla nämä kappaleet joskus aiemminkin joidenkin muiden esittäminä.

Vielä joskus vuosia sitten Leningrad Cowboys yritti tehdä omiakin sävellyksiä, mutta ne eivät innostaneet ostavaa yleisöä. Nyt yhtye on siis näemmä alistunut ja tyytynyt rooliinsa lainakappaleilla ratsastavana kabareebändinä.

Katselen yhtyettä ja kädessäni olevaa oluttölkkiä.

Probably the best beer in the world.

Todennäköisesti parasta olutta maailmassa.

Leningrad Cowboys on todennäköisesti maailman paras coverbändi.

Silti karu totuus on, että silti Leningrad Cowboys on vain coverbändi. Ehkä maailman paras lainabiisejä soittava bilebändi, mutta kuitenkin.

Sateisessa Järvenpäässäkin on enemmän yleisöä kuin esimerkiksi Joe Doakesin keikoilla tai vaikkapa Luca Garganon järjestämissä cover-illoissa On The Rocksissa. Puhumattakaan sinivalkoisilla tai verenpunaisilla aluksilla lainabiiseillä esiintyvistä tuntemattomista viihdyttäjistä.

Sakke Järvenpää on osannut pelata korttinsa hyvin, kun on onnistunut tuotteistamaan yhtyeensä näin esimerkillisesti.

Suomen Kansallisessa kokoomuksessa puhuttaisin varmaankin brändäämisestä.

Setin puolivälissä Ville Tuomi käy vaihtamassa vaatetta ja esiintyy nyt härkätaistelijan asussa.

Caramba!

Ville pyytää yleisöä laulamaan huonolla englannilla ja nostamaan kädet ylös.

руки верх!

Yleisön äännähtely kuulostaa kovin vaisulta.

Eikö reilu tuhatpäinen, keski-iältään noin nelikymppinen yleisö tiedä, että laulu lämmittää.

Päätän yhtyä Tuomen kehotukseen.

”Lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai.”

Kylläpä sinä laulat komeasti, varttuneempi kaunotar ihastelee. Sikaria polttava mies nyökkäilee itsekin vieressä.

Päätän siltä seisomalta pistää tupakaksi, vielä kun voin. Alkaa olla harvinaista herkkua Suomessa, että pääsee alkoholiannoksen kanssa lavan eteen tupakki suussa.

”Lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai.”

Ihmiset katselevat minua oudosti. He näyttävät pohtivan, mistäköhän eläintarhasta tuokin on karannut.

En mistään eläintarhasta, vaan Kontulasta. Itä-Helsingistä.

Seuraavaksi meille laulaa valkoisiin pukeutunut Elvis Aaron Presley from Nashville, Tennessee.

En usko! Nyt narraat!

Katselen valkoisen valaan sijasta mieluummin lavalla tanssivia, nyt kumiin ja nahkaan verhoutuneita kaunottaria. Onkohan Ville jo käynyt tutustumassa heidän pyhimpäänsä?

Hyi, hyi, Nalle, ei saa ajatella tuhmia!

Valitettavasti en voi sille mitään, että olen tyhmä poika. Yksinkertainen, mutta rakastava.

”What’s wrong with being sexy?” kysyi jo Spinal Tap aikoinaan.

Mustat pilvet näyttävät entistä uhkaavimmilta katsoessani taivaalle Sweet Home Alabaman aikana. Pelkään yhtyeen puolesta heidän seistessään lavalla kuin toteemipaalut. Lavarakennelma näyttää siltä kuin myrskytuuli voisi hetkenä minä hyvänsä lennättää Leningradin lehmipojat Sputnikin tavoin avaruuteen.

”Sweet home Alabama, where the skies are so blue. Sweet Home Alabama, Lord, I’m coming home to you”, laulaa lavalla Ville Tuomi.

”Sweet home Alabama, when the sky turned black. Sweet home Alabama, oh Lord I’m never coming back”, mylvii yleisössä Urpo-Nalle Österman.

”Kylläpä sinä laulat komeasti”, blondi kaunotar virkkoo ja iskee silmää kumppaninsa kanssa laulaessaan.

Delilahissa pannaan kaikki desibelit peliin. Blondi kaunotar näyttää siltä kuin hän olisi pyörtymässä orgasmiin.

Niinpä, Ville on helvetin kova laulaja!

Minä vain harrastelen.

Tosin vielä toistaiseksi Ville ei ole täysin omaksunut Leningrad Cowboysin solistin roolia. Asenne on 90-prosenttisesti kohdallaan, mutta se viimeinen silaus lopulliseen 100-prosenttiseen hulluuteen uupuu. Ehkä se löytyy ajan myötä.

Varsinaisen setin viimeinen kappale on Those Were The Days.

Oi niitä aikoja.

Saman kappaleen esitti Sami Yaffan ja Karmen Guyn johtama Mad Juana pari viikkoa sitten Maailma kylässä -festivaalilla Kaisaniemessä.

Sattumaako?

”Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin niin elää uudelleen. Tuo aika rakkauden, tuo aika nuoruuden, ne tahtoisin niin elää uudelleen.”

Tahtoisinko tosiaan?

Aikoja, jolloin Kyyria oli kasassa, Teatro kaupungin kuumin klubi, HIM aloitteleva nousukas ja Leningrad Cowboys Suomen suurin ja mahtavin neuvostoliittolainen yhtye.

Njääh, minulla on paljon hauskempaa nykyään.

Yleisössä on jenkka meneillään. Tuomi kehottaa yleisöä nostamaan kädet ylös.

руки верх!

”Lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailailailai-laa-laa-la-laa-laa-laa. Lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailailailai-laa-laa-la-laa-laa-laa!”

Kylläpä tuo mies laulaa komeasti, vaalea kaunotar virkkoo miehelleen.

Ki-tois!

Yhtye poistuu lavalta. Yleisö taputtaa yhtyeen takasin.

”Rummuissaaa, Sami Järvinen!”

Hetkinen, onko tämä se sama Sami Järvinen, joka soitti rumpuja Sinisen Hevosen solistin Ville Juvosen hevibändissä Shrine, jonka laulajana toimi Ville Tuomi?

Ohhoh! Ehkä Kannelmäen kovin kolmikko!

Ympyrä sulkeutuu.

Päätän poistua paikalta Sami Järvisen rumpusoolon aikana.

Kello näyttää olevan 23.01

Kauppakatu Janne täyttyy metakasta.

Let There Be Rock!

”The guitarman got famous, the businessman got rich”

Kumpaakohan Leningrad Cowboysin kitaristi Sakke Järvenpää on enemmän?

Päätän vilkaista Yritystelen nettisivuilta Leningrad Cowboys Ltd Oy:n taloustietoja.

Henkilöstöluokka on 5–9 henkeä, liikevaihtoluokka 400 000–999 000 euroa, toimialaluokitus esittävät taiteet ja hallituksen varsinainen jäsen on Sakari Mikael Järvenpää.

Vuonna 2007 liikevoittoa on tehty 119 000 euroa ja 2008 vain 47 000 euroa.

Loppujen lopuksi summat eivät ole kovinkaan suuria. Nämä laskelmat eivät kuitenkaan kerro, sisältyvätkö aputoiminimien Soviet Union Recordin sekä Cuba Libre Publishingin tuotot noihin summiin.

Leningrad Cowboysin viimeisin studioalbumi on Sony BMG:n julkaisema, vuonna 2006 ilmestynyt Zombie’s Paradise. Tosin viime vuonna ilmestyi yhdessä ABC-huoltoasemaketjun kanssa julkaistu Those Were The Days – The Best Of Leningrad Cowboys -tuplakokoelma. Kahden laserlevyn lisäksi paketin kylkiäisenä tulevat pelikortit.

Hyvä!

”Mimmit alastomina tanssii, kossu miehen selättää. Kundit pelaa pasianssii, hei tää on elämää!”, lauloi jo laulu- ja soidinyhtye Sininen Hevonen aikoinaan.

”Kortit kertoo kohtalomme”, lauloi puolestaan aikoinaan Lea Lavén.

Sattumaako?

Onkohan Lenkkareilta tulossa uutta levyä Ville Tuomen kanssa, pohdin.

Seuraava juna Helsinkiin lähtee 23.41.

Voi vittu, puolen tunnin odotus! Eikä tästäkään odotuksesta makseta palkkaa.

Nyt Järvenpään taivaalle kajahtaa amerikkalaisen Neil Youngin säveltämä Keep On Rocking In The Free World.

Jotakin symbolista on tässäkin.

Sen jälkeen kauppakatu Janne täyttyy taas hoilotuksesta.

”Lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai-lai-lai-lai-lai-lai-lai-lailaaailailai.”

Leningrad Cowboysin Järvenpään keikasta tulee minulle mieleen se nuoruusvuosien upea kaunotar, jota elämä ei ole vuosien mittaan kohdellut hyvin.

Vajaat 20 vuotta myöhemmin, tunnistaa tuon kaunottaren kasvonpiirteiltään samaksi. Mutta vuodet eivät ole tehneet hänelle hyvää, koska neito vaikuttaa tätä nykyä olevan hieman hukassa.

Lopulta juna saapuu.

Junan eteisessä kysyn kahdelta nuorelta neidolta, tummalta ja vaalealta, kannattaako Keravalla vaihtaa Z-junaan.

”Ei kannata, ei se mene enää.”

Mutta entä jos meneekin?

”Sitten sä saat tuosta sulle kaverin”, tumma tyttö veistelee.

Melko päihtynyt blondi katsoo minua lasittunein silmin silmälasiensa takaa. Esittelen itseni.

”Milja.”

Milja vaikuttaa kovin nuorelta. Kuinka vanha hän on?

”17.”

Voihan hyvät hyssykät. Seitsemäntoista! Minä olen sitten nykyään näemmä ihan virallisestikin vanha mies, sillä seuraavaksi Milja alkaa teititellä minua.

Kai tämänkin päivän piti joskus koittaa. Onneksi nimeni ei ole Ilkka Kanerva enkä kuulu Suomen Kansalliseen kokoomukseen, muuten voisin tässä tilanteessa tehdä kenties jotakin sopimatonta.

Saavumme Keravalle.

”Haluatsä oluen. Mä en jaksa kantaa näitä.”

Selvästikään Milja ei tunne minua, sillä eihän hänen tarvitsisi muuten kysyä moista kysymystä.

Aahhh, punainen Keravan keskioluttölkki.

Tässä hetkessä on jotakin kovin symbolista.

Ehdin polttaa punaisen savukkeen junanvaihdon aikana. Matkalla ehdimme jutella elämästä.

”Oletsä käynyt Saunassa? Wau!”

Milja bongaa keltaisen paperirannekkeen oikeasta ranteestani.

”Oletsä menossa Tuskaan? Mä olen menossa Tuskaan!”

En ole menossa Tuskaan, se jää itseltäni väliin tänä vuonna ensimmäisen kerran koko Tuskan historian aikana. Lähden Roskildeen.

”Wau, mun isäpuoli on kotoisin Roskildesta”, Milja yllättää.

”Moottoripyörät ja tatuoinnit ja rockmusiikki ja elokuva ja sarjakuvat ja väkivalta ja stripparit ja Clint Eastwood ja sähkökitara ja purkansyönti jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa”, toteaisi tähän Harri ”Jones” Laitinen, Elmun Roskilden-matkojen veteraani ja matkanjohtaja jo 80-luvulta.

Milja jää pois Tikkurilan kohdalla. Hän on menossa poikaystävälleen yöksi. Kun hän poistuu, päättää mukavan oloinen päihtynyt Milja suudella kohdallani junan ikkunaa.

Lähetän hänelle lentosuukon takaisin.

Huominen on tulevaisuutta.