Live: Viva Ziva, St. Felix ja Yes Please! Helsingin Libertéssä

Pitkäperjantai Libertéssä oli hämmentävä kokemus. Koko illan soundit natsasivat poikkeuksellisen hyvin ja kaikkien kolmen bändin soitto oli tiukkaa. Mutta yhdistelmänä Viva Ziva, St. Felix ja Yes Please! (kuvassa) tuntui lähinnä oudolta.

Teksti: Julius Lahdenoja, kuva: Yes Please!

Viva Ziva, St. Felix, Yes Please!
Helsinki, Liberté 2.4.2010

Oululainen Viva Ziva aloitti pitkäperjantai-illan Helsingin Libertéssä varsin apaattisesti. Kauniisti loppuun asti mietityt biisit sekä toimivat, joskin hieman emohtavat melodiat olisivat voineet toimia livenä oikein hyvin, ellei biisitarjonnan yksipuolisuus olisi alkanut haukotuttaa loppua kohti.

Hieman puolenvälin jälkeen setti muuttui astetta rockimmaksi ja havahduin hetkeksi. Hetken kuunneltuani tajusin, että kyse oli samasta kamasta rockimmin soitettuna, eikä se juurikaan tarjonnut vaihtelua.

Sinänsä sääli, koska yksittäisinä biiseinä ne olisivat voineet toimia erittäin hyvin. Hyvällä esiintymisellä bändi olisi voinut pelastaa paljon, mutta soittimiin kohdistetut katseet ja tasaisesti samaan tahtiin heiluvat kolme päätä vahvistivat haukotuksia. Ainoa visuaalisesti ainoa valopilkku oli taitava rumpali, joka näytti kokevan tuhat tunnetta minuutissa.

Seuraavaksi lavalle noussut St. Felix sekoitti pakan täysin. Siinä missä Viva Ziva puudutti hypnoottisella apatiallaan, St. Felixin energinen esiintyminen meni välillä jopa vähän yli.
Enimmäkseen toimivan kokonaisuuden heikoin lenkki oli laulaja, joka tanssiessaan ja räpätessään muistutti, miksi Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgren on Suomessa aivan omantasoisensa esiintyjä.

Pienistä vioista huolimatta St. Felix olisi voinut jättää paljon paremman jälkimaun, jos se olisi jättänyt flaijerit, rintamerkkien tyrkyttämisen ja oman nimensä julistamisen vähemmälle.
Parhaimmillaan bändi oli poiketessaan funkahtavasta soitostaan paikoin paatokselliseen julistukseen, jolloin laulajakin osoitti osaavansa hommansa.

Juuri kun pelkäsin, että saisin lopullisesti maineen ilkeänä kriitikkona, lavalle nousi Espoosta kurottava Yes Please! . Vaihtelevantasoisia keikkoja soittanut yhtye oli loistavassa vedossa ja sai ensimmäisenä koko illan aikana pienilukuiseen yleisöön liikettä. Synkät mutta tanssittavat biisit toimivat, ja bändillä näytti olevan hauskaa.

Rumpaleita lähes Spinal Tapin tahtiin tahkonnut yhtye on siirtynyt käyttämään konerumpuja. Ennakkoluuloista huolimatta elävän rumpalin puutetta ei meinannut keikan alettua huomata.

Bändin vahva visuaalinen anti osoittui setin suurimmaksi kompastuskiveksi. Joka välissä tapahtunut videon valinta ja lavan perälle heijastunut wintendon työpöytä rikkoivat flow’n ja jättivät biisit yksittäisiksi kappaleiksi, kun saumattomassa esiintymisessä ne olisivat voineet muodostua, näin kliseitä lainaten, osiensa summaa suuremmaksi kokonaisuudeksi. Kuudennen linjan ja Korjaamon tapaisissa paikoissa toimivat visuaalit olivat muutenkin hieman liikaa Libertén pienelle lavalle.

Hyvällä tavalla alkoholinhuuruinen esitys oli joka tapauksessa illan kohokohta ja jätti koko illasta hyvän maun suuhun.