Livearvio: Kuinka Jeesus, James Hetfield ja Nickelbackin laulaja liittyvät toisiinsa?

Jean Ramsay kulki henkilökohtaista Via Dolorosaansa Hartwall-areenalle Kanadan rock-ylpeyden keikalle.

Teksti: Jean Ramsay, kuvat: Jana Blomqvist

Nickelback, Daughtry
Hartwall-areena
16.9.2012

Nikkeli, tuo metalleista halvin. “Sana nikkeli samoin kuin koboltti on peräisin Saksasta kaivosslangista. Sanalla Kupfernickel tarkoitettiin peikkoa, joka pilasi kuparimalmin vierailla aineksilla, tai myös tällaista malmia. Kupfer tarkoittaa kuparia ja Nickel oli nimestä Nikolaus käytetty pilkkamuoto, jolla usein viitattiin lapsia pelotteleviin haltijahahmoihin. Aikoinaan tätä ’pilattua kuparia’ voitiin käyttää vain lasin värjäämiseen vihreäksi”, kertoo Wikipedia.


Lapsia pelottavia haltiahahmoja, toden totta. Nickelback lienee yksi planeetan vihatuimpia rockbändejä, ja silti sen levynmyynti on pöyristyttävää (yli 50 miljoonaa myytyä yksikköä maailmanlaajuisesti). Nickelback on myynyt Jenkeissä niin paljon levyjä, että ainoastaan The Beatles on myynyt enemmän. Ulkomaisista bändeistä. 2000-luvulla.

No, Hartwall-areena on loppuunmyyty, tänään on vapautettu joitain paikkoja lavana reunoilta. Paikkoja, joista ei näy lavalle. Ei voi käsittää.

Eli mitäs minä tässä valitan?

Valitan valitan, sillä minun roolini on valittaa. Olen tuo alhaisimmista alhaisin, pop-kriitikko. Olen tuhlannut elämäni omaksuen kaikenlaista nippelitietoa populaarimusiikista, kaatanut tuhansia euroja korviini levyjen ja keikkojen muodossa.

Olen nurkassa nuriseva asiantuntija, lähtöasetelmiltaan tyytymätön nurisija, joka vaatii muilta paljon koska on itse saanut kestää vielä enemmän. Minut on tietoisesti valittu Rumban avustajakunnasta, ja minun odotetaan lähettelevän täältä samanlaisia postikortteja reunalta kuin taannoiselta Helsinki Live -päiväfestivaalilta.

Asetelma on hieman toisenlainen. Toisin kuin tuona tragikoomisena päivänä, Areenalla ei myydä pahaa-aavistamattomalle rock-yleisölle jääkaappipakastimia. Myös illan orkesteri on voimiensa tunnossa ja siinä on kaikki alkuperäiset jäsenet jäljellä. Paitsi rumpali, mutta rumpaliahan nämä vaihtavat useammin kuin Chad Kroeger vaihtaa kampausta.

Jotain mätää kumminkin on Kanadan maalla, näin olen ymmärtänyt. Lähdetään ottamaan selvää.

Jokainen matka on elämys

Kävelen loputtoman tuntuista kallioon louhittua uutta Raatteen tietä Hartwall-areenalle. Joku tsubu myy korvatulppia kahden euron hintaan. Harkitsen. Facebookissa toveri rapakon takaa kehoittaa hankkimaan naskalin, jolla voisin puhkoa tärykalvoni. Harkitsen.

Porteilla on kaaos. PDF-liput eivät käy, lukulaitteet eivät tunnista niitä. Hätääntyneen oloiset pikkutytöt juoksevat kuin villivasat laitumella. Vastaan tulee myös äijäseurueita supermarketeista ostetuissa nahkatakeissaan ja printtipaidoissaan. Lähes säännönmukaisesti ollaan tukevia ja kaljupäisiä. Sekoitun massaan pelottavan hyvin.

Pääsen sisään. Välittömästi pääoven oikealla puolella myytävät Nickelback-fanituotteet käpäyttävät. Etenkin se yksityiskohta, että jostain täysin järjen tuolla puolella olevasta syystä HOUSUISSA löytyy. On punaisia hot pantseja, joissa lukee ”Rock Star”. Sitten on mustia JOOGAHOUSUJA, joissa lukee ”NB”. Sokerina pohjalla on avaimenperä, joka on pullonavaaja. Sopii Nickelbackin alkoholilla uhoavaan imagoon.

Alkoholia, hyvä idea. Eihän näin viinanhuuruisen orkesterin keikalle sovi mennä selvin päin. Ainoa ongelma: jollain muullakin on sama idea. On syyskuinen sunnuntai, mutta jengi jonottaa nakkisämpylää ja muovituoppia kuin juhannuksena konsanaan.

Kävelen käytävää edestakaisin ja yritän löytää tuttuja naamoja. Ei näy. Alan tehdä itsekseni gallupia T-paidoista. Tuolla on yksi U2, tuolla Bruce Springsteen. Olemme syvällä stadionrockin ytimessä. Enimmäkseen on kuitenkin Nickelbackin paitoja. Yhdessä on jakoavaimet ristissä. Yhdessä kaksi pinkkiä pääkalloa ja teksti This Means War. Antaudun.

Daughtry

Sekunnilleen kello kahdeksan Daughtry aloittaa. Vuoden 2006 American Idol -finalistin ympärille rakennettu bändi on rockmusiikkia sellaisille ihmisille, joille Nickelback on liian rankkaa. Kovasti ukot heiluvat, ja itse Chris Daughtry kävelee lavaa edestakaisin esiintyen niin, että meinaa verisuoni räjähtää päästä. Amerikan Juha Tapio, huomaan ajattelevani. Sama kalju pää ja sama yleispositivinen, joskin hieman kärsivä olemus.


Daughtry on varmasti mukava mies ja hänen ihmissuhteissaan lienee ongelmia aina kun herra pääsee kuntosalilta himassa käymään, mutta ei tämä pullistelu suuremmin sytytä. Aina välillä mies huutaa “Helsinkiii!” aivan kuin tajuaisi mihin on joutunut. Melkein tulee syyllinen olo, kun toinen tuolla ähkyy ja puhkuu. Yleisö laulaa mukana suurinta hittiä It’s Not Over, ja toden totta, ei keikka tähän vielä pääty.

Daughtryn musiikilla on laksatiivinen vaikutus. En tiedä, johtuuko tämä aivan kipurajalle miksatusta lattiatomista ja bassorummusta vai musiikin luomasta yleisestä tunnetilasta, mutta joudun etsiytymään ns. tyhjän päälle. Ihmiset hurraavat ja taputtavat. Kiitos, ei olisi tarvinnut.

Kävellessäni kohti ovea huomaan hämmästyksekseni, että Areena on miltei täynnä. Vaikuttavaa. Nickelbackin fanit ovat lainkuuliaista porukkaa. Paikalle tullaan ajoissa, ja lämppäri tsekataan.

Hortoilen käytävillä. Ihmiset syövät nakkisämpylää ja vaikuttavat humalaisilta. H-hetki lähestyy. Hot pantsit ovat päässeet loppumaan.

Suuntaan kuuliaisesti paikoilleni. Classic rock soi. “You know where you are?”, kysyy W. Axl Rose kaiuttimien kautta. Olemme Hartwall-areenalla, W. Axl. Perään Mötley Crüetä. Ihmiset huojuvat tyytyväisen oloisina. Istun ja tuijotan tyhjyyteen.

Nickelback

Vartin yli yhdeksän valot sammuvat ja Areena kohahtaa. Matalilla taajuuksilla pelaava räjähdys antaa ymmärtää, että nyt mennään. Yhtye kävelee lavalle ja aloittaa uuden levyn kappaleen This Means War. Tuplabassarit ampuvat sarjatulta, Kroeger huutaa kuin syötävä. Strobot halkovat ilmaa kuin ilmatorjuntavalot. Jengi on pähkinöinä.

Seuraava kappale on Something in Your Mouth. Kolmelle isolle screenille tykitetään kappaleen typerryttäviä sanoja. “I love the way you dance with anybody (The way you swing) / And tease them all by sucking on your thumb / You’re so much cooler when you never pull it out / ‘Cause you look so much cuter with something in your mouth”, laulaa Chad. Jengi on pähkinöinä. Miehet hurraavat. Naiset hurraavat. Istun hiljaa.

Miksi? Ei voi tajuta. Nickelback on kumminkin rockbändinä geneerisistä geneerisin. Yhtyeessä on neljä valkoista jamppaa toteuttamassa rockbändiformaateista kuluneinta: on kaksi kitaraa, basso ja rummut. Kukaan ukoista ei ole poikkeuksellisen hyvännäköinen, ja biisimateriaali toistaa pitkälti samaa kaavaa. Sanoitukset kertovat lähinnä nussimisesta ja dokaamisesta, etenkin dokaamisesta. Chad on raavas mies, ei mikään runopoika. Yeaah!!

Kenties juuri siinä on yhtyeen menestyksen salaisuus. Se on formaatiltaan tunnistettava ja turvallinen, ja jos tykkäät yhdestä sen kappaleesta, tykkäät kaikista. Naapurinpojan oloiset ukot ovat myös helppo samaistumisen ja ihailun kohde. Eivät liian uhkaavia vaan silleen kivan puhtoisia. Tatskoja ei ole, ja kalsarit ovat varmasti puhtaat. Tuoksuvatkin varmaan hyvälle.


Kroger kehuu Suomea. On kuulemma kaljaa ja vodkaa. Haluaa muuttaa tänne. Kauniita naisia. Olen kihloissa, Chad kuitenkin lisää vaimeasti. Tätä lähemmäksi Avril Lavignea emme tänä iltana pääse.

Aina välillä Kroger kipuaa rumpalin taakse pystytetylle rampille hoilottamaan jotain balladia, ensimmäistä kertaa Photographin aikana.

Vieläkään ei selviä, mitä Joeyn pään päällä on. Elämän suuria mysteerejä.

Taas kehutaan suomalaisia. On niin hyvä meno. Tänne pitää tosiaan muuttaa, vannoo Kroeger. ”I wanna come and drink for The Finnish Olympic Drinking Team”, sanoo Chad Kroeger panimon mukaan nimetyn areenan lavalta.

”Err… There isn’t one, Chad”, tekee mieli vastata. Joo joo, se oli vitsi. Niin oli tämäkin. Ihan yhtä hauska.

Ja eikös ”kroeger” tarkoita krouvinpitäjää? Alan ymmärtää nämä juomalaulut.

Pari kappaletta taas väliin, ja sitten lavalle tulee naisia kaljaa kantaen. Chad, ei vielä ole lokakuu, kyllä sinun pitäisi kunnon kapakanpitäjänä tietää. Ehkä tämä onkin syystober?

Pian jo heitelläänkin heitellään pahvimukeissa kaljaa ihmisten päälle. Chad haluaa, että fucking huudamme. Yeeaah! Ja pahvimukillinen kaljaa päähän. Paljonpuhuvaa on toki myös, ettei yhtye juo itse yhtään. Zakk Wylde sentään tyhjentää itse tölkin ja murskaa sen päähänsä, vai mitä näitä kliseitä nyt on. Vitun H&M:n Black Label Society. Melko vaivaannuttavaa. Alkaa vituttaa.

Joku pornoelokuvassa hikoilevan painijan näköinen julli ampuu yleisöön tykillä tavaraa, jota Chad kutsuu nimellä “free shit”. Ilmeisesti T-paitoja tai jotain. En kylläkään näe, että kukaan sellaisen saisi. Haiskahtaa mainostempulta koko juttu.

Heti perään viime levyn iso hitti When We All Stand Together, joka on illan kummallisin ja naurunpurskahduksia aiheuttavin esitys: ukot kuulostavat ja näyttävät ihan Tomas Lediniltä esittämässä Herreysin liian positiivisena hylkäämää viisua. Hyllyvät vielä kaikki eturivissä samaan tahtiin. Vain kultaiset tennarit puuttuvat.

Ja perään rumpusoolo. Apua.

Setti päättyy yhtyeen läpimurtohittiin How You Remind Me vuodelta 2001.

Are we having fun yet?”, kysyy Chad Kroeger yhtyeensä suurimmassa hitissä, ja vastaa siihen itse kertosäkeessä. ”Yeeah-yeeah-yeeah-no-no

Huomaan hyräileväni mukana tätä ainoata Nickelbackin kappaletta, jonka tunnen. Muistan hyvin missä kuulin sen ensimmäistä kertaa: krapulassa MTV:ltä nuhjuisessa kämpässäni.

And I’ve been wrong, I’ve been down
Been to the bottom of every bottle
These five words in my head
Scream, ’Are we having fun yet?’

Herkässä tilassa tuollainen voi murtaa miehen. Muistan, että katsoin ramen-nuudeleilla kruunatun pehmoporno-Jeesuksen näköistä laulajaa silmiin ja nyökkäilin. Ymmärrän sinua, ramen-Jeesus. Laulat minulle, suoraan sieluuni. Tällä tavoin muistutat minua siitä, mitä todella olen. Itsekin olen purkkinuudeleita ja 70-prosenttisesti vettä, heikko ihminen.

Totaalinen käpähdys tuli välittömästi tämän jälkeen.

Yeah, yeah, yeah
No, no

Nirvanaa, perkele. Tunnistin ramen-Jeesuksen äänessä Cobainin haamun, ja etenkin tuo itseään toistava ja kieltävä kertosäe oli pelottavan lähellä sitä klassista “hello, hello, how low” -kiertoa, jonka varassa ramen-Jeesuksen urakin lepää.

Kokeilkaapa vaikkaa laulaa kappaleiden kertosäkeitä ristiin. Nii-in.

Kroeger on toisaalta tämän myöntänytkin kertoessaan, miten hän valmistautui Silver Side Up -läpimurtolevyn säveltämiseen. ”Opiskelin jokaista kappaletta, niiden soundia, niiden sanoituksia, niiden musiikillista rakennetta ja sointuja. Halusin leikellä palasiksi jokaikisen biisin, jonka olin kuullut radiosta tai jokaisen biisin, joka oli menestynyt hyvin”, kertoo Kroeger yhtyeen Wikipedia-sivuilta löytyvässä lainauksessa.

Tänä iltana senkkaa Areenasta otettuani voin paljastaa sekoitussuhteet: 1/3 Nirvanan Nevermindia, 1/3 Metallican Black Albumia (tai kenties jopa Loadia tai – huh – Re-Loadia) ja 1/3 jotain 2000-luvun Bon Jovin levyä. Ei ihme, että on suosittua.

Nickelbackin suosion takana taitaa olla se, että yhtye on taitavasti rakennettu Frankensteinin hirviö kaikesta siitä, mikä oli 1990-luvulla suosittua. Chad Kroegerin hahmossa on James Hetfieldiä (Burn to the Groundin alkoholilla uhoaminen ja äijäily, musta vetimet ja hikinauha, samalainen Gibsonin Explorer, tukkansakin oli vielä leikannut), Kurt Cobainia (How You Remind Me’n kertosäkeen passiivis-agressiivinen kaksisuuntainen mieliala) ja Goo Goo Dollsin ylimakeaa balladisiirappia (Photograph). Ihmiset tunnistavat tuttuja elementtejä ja leimatuvat kuin vastakuoriutuneet tipuset.

Jopa yhtyeen kappaleissa on tunnistettavia palasia siellä täällä: Lullabyn alkuriffi on pelottavan lähellä U2:n New Year’s Daytä ja niin edespäin. Lavalla yhtye on järjestään samoissa Metallicalta perityissä leveissä haara-asennoissa. Rumpalilla on jopa päällään Metallican Ride the Lightning -T-Paita.

Muitatteko Bushin, sen rockbändin? Samanalainen kikkarapää Cobainin ruumiilla, vaikkei tämä ollut edes vielä kuollut. Ovat kiertäneet Nickelbackin kanssa. Miksi tämä tieto ei yllätä minua pätkääkään?

Toisaalta, mikäs siinä. Saahan H&M:stäkin ostaa vaatteita, jotka näyttävät menneiden vuosikymmenien klassikoilta, muistuttavat niitä juuri tarpeeksi. Jos sellaisesta haluaa iloa elämäänsä ammentaa, mikäpä minä olen valittamaan.

Summa summarum & encoret

Nickelback on nyt yksi maailman suurimmista bändeistä. Sen show on tarkkaan mietitty ja hienoviritetty, ukot soittavat tarkasti ja innolla, homma toimii kaikilla tasoilla. Valot vilkkuvat, tanner tömisee, meininki on kuin tuomiopäivänä huvipuistossa.


Jokin kuitenkin puuttuu. Jokin olennainen. Pienintäkään vaaran tuntua en tästä yhtyeestä saa, ja vaikeatahan se on saada, kun settilista on täysin identtinen edellisillan settilistan kanssa. Nickelback on huvipuiston laite, hyvin öljytty ja virheettömäksi suunniteltu – mutta jos vähääkään tuntee ne osat mistä se on tehty, näkee vaijerit ja vieterit sen taustalla, illuusio katoaa.

Tässä kai se ultimaattinen syy yhtyeen vihaamiseen.

Itse lähden toisena encorena esitetyn Burn It to the Groundin aikana pois päätäni pudistellen. Kroeger uhoaa lavalla kuin riisitautinen James Hetfield, lataa pöytään kliseetä kliseen perään, luettelee eri viinan laatuja kuin parempikin baarimikko. Kun ottaa huomioon, että yleisössä on yllättävän paljon varhaisteinejä vanhempiensa kanssa, alkaa tämä viinan glorifiointi ja läträämisellä pullistelu hieman vaivaannuttaa. Joisit edes itse, niin hommalla olisi jonkunlainen maadoitus. Jeesuskin kärsi meidän edestämme, samoin Hetfield – ota sinäkin huikka, jos siitä kerran tällä innolla saarnaat.

Tällaisenaan se on vain halpaa yleisönkosiskelua, Chad. How You Remind Messä sentään katsoit vielä peiliin. Ehkä olisi aika etsiä se gimma sen biisin takaa ja miettiä hommaa uudestaan.

Tai no, jos raha kiinnostaa, niin jatka samaan malliin. Hyvinhän tuo tuntuu toimivan noinkin. Kippis!