Liveraportti: I Walk the Line salakeikalla Lepakkomiehessä

Juuri uuden albumin julkaissut I Walk the Line pohjusti kevään kiertuettaan matalan profiilin keikalla kalliolaisessa punkluolassa.

Teksti: Nalle Österman, kuva: Mari Korpi

I Walk the Line, The Pistones
2.3.2010 Helsinki, Lepakkomies

Länsimäkeläinen räppäävä mustalainen ja kontulalainen suomenruotsalainen tapaavat Piritorina kutsutulla Vaasanaukiolla Helsingin Kalliossa.

Huhujen mukaan vieressä sijaitsevassa Lepakkomiehessä pitäisi olla naisia, joten parivaljakko päättää siirtyä kyseiseen anniskeluravintolaan selvittämään huhujen todenperäisyyttä sekä puhumaan paskaa.

Kapakan ulkopuolella törmään Suomen parhaassa yhtyeessä eli The Heartburnsissa soittavaan rumpaliin Maukkaan, joka on pihalla röökillä kaverinsa kanssa. Kaveri on varmaankin vähintään yhtä kova jätkä kuin Maukka.

Maukka kertoo, että hänellä on keikka illalla.

Katselen katumainosta: ”I WALK THE LINE, liput 3 euroa”.

”Ai, soitatsä tossa I Walk the Linessa nykyään?”

”En, kun tossa lämppärissä.”

Aha, joku Peellä alkava.

Mustalainen ja suomenruotsalainen päättävät siirtyä sisätiloihin. Istahdamme vapaaseen pöytään turisemaan. Viereisessä pöydässä nainen puhuu selkäni takana minusta paskaa. Seuraavaksi saan lompakosta päähän.

Kun mustalainen poistuu takaisin omille hoodeilleen, siirtyy lompakkonainen viereeni. Asiat tuntuvat luistavan. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Kalja virtaa, kolme euroa tuoppi.

Lepakkomiehen alakerrassa on kylmä. Onneksi olen saapunut paikalle ennen narikan aukeamista. Mieluumminhan sen kahden euron kolikon investoi omaan kaljaan kuin ovimiehen liksaan. Kylmä kalja ei lämmitä alakerran kylmiössä, palttoo sen sijaan kyllä.

Alakerrassa on arviolta 50 henkeä. Kun tällainen revohka esiintyy esimerkiksi Tavastialla, voidaan yleisömäärään lisätä nolla perään ja lipun hintaan ykkönen eteen. Näitä iltamia taidetaan yleisesti kutsua salakeikoiksi.

Lavalle nousee Pee-kirjaimella alkava bändi. Lompakkonainen naljailee, että onko se nyt sitten Peer Günt vai PMMP.

Lauteilla on Heartburnsin jäsenistöä enemmänkin, edesmenneen Lehtivihreiden basisti ja joku punaiseen kauluspaitaan, tatskoihin ja mustaan hattuun sonnustautunut roku. 90-luvulla roku olisi todennäköisesti sonnustautunut liekkipaitaan.

Ekasta biisistä tulee mieleen Melrose, toisesta puolestaan Hybrid Children. Elämäntaparokkari Jasse ei ole kuitenkaan paikalla, koska hänen täytyy mennä aamulla töihin. Mikään ei ole kuin ennen.

Pikkuhiljaa bändi alkaa kuulostaa itseltään, eli Suomen Rancidilta tai Clashilta. Suomalaista skapunkkia, mikäpäs siinä.

Myöhemmin selviää, että tämä on vasta yhtyeen toinen keikka. Urpo musiikkikriitikko nillittää, että tämä on kuultu ennenkin. Lompakkonainen kuittaa, että tämä on paras uusi bändi, mihin on törmännyt kahteen vuoteen ja että bändi kehittyy varmasti vielä. Näinhän se varmasti onkin.

Biiseistä ei jää mitään muuta mieleen kuin punapaitaisen brittiläiseltä kuulostava aksentti, mutta kuinka monelta artistilta ensikuuntelulla jää. The Pistones, nimi mieleen.

Jauhot suuhun ja kyytipojaksi kaljaa, mikäpäs siinä, jos lompakkonainen tarjoaa.

Lavalle nousee lauma mustiin pukeutuneita läskejä ja blondi tyttö.

”Kumma juttu, kuinka nämä vaatteet on kutistuneet pesussa sitten viime näkemän”, joku yhtyeestä höpöttää mikrofoniin.

Nauramme.

Yhtye aloittaa leipomisen. Pullat pystyyn, taikina nousee.

Blondi tyttö soittaa syntikoita, neljä karjua soittaa rokkisoittimia haara-asennossa. Mutta syntikat eivät kuulu.

Neljä miestä, yksi nainen. Neljät häät, yhdet hautajaiset. Fanfaarit loistavat poissaolollaan.

Katson miksaajaa tuimasti. Ihme tapahtuu. Tiukkailmeinen näppäily löytää tarkoituksen.

I Walk the Line on kuulemma hyvä bändi. Ainakin sen perusteella, miten esillä yhtye on tällä hetkellä. Uusi levy pihalla ja keikkaa pukkaa. Salakeikka löytää syyn. Näinhän sitä usein tehdään, eli ajetaan bändi keikkaiskuun treenikeikalla elävän yleisön edessä. Vaan eipä tiistai-iltaisessa keikassa ole liiemmin harjoittelun makua.

Hiki alkaa virrata kylmiössä. Yhtyeen keikkailemattomuus kuuluu ainoastaan basisti-laulajan äänen väsymisessä (en googlaa kaverin nimeä näillä liksoilla) keikan loppuvaiheessa, mutta muuten orkesterin syntikoilla väritetty melodinen punk kulkee vallan kivasti.

Näistäkään kappaleista ei jää mitään mieleen, mutta kuinka monelta artistilta ensikuuntelulla jää?

Keikan päätyttyä lompakkonainen heittää ilmoille ajatuksen, kuinka paljon parempi yhtye voisi olla, jos sillä olisi parempi, ”oikea” laulaja. Joudun hetken asiaa pohdittuani yhtymään lompakkonaisen ajatukseen.

I Walk the Linen albumi on arvioitu Rumbassa 3/10. Bändin laulaja-basisti Ville Rönkkö samassa numerossa Artistin valinta -palstalla.