Liveraportti Sueden comeback-keikalta Lontoosta: Kauniiden ykkösten paluu

Suede vei paluukeikallaan sekä fanit että itsensä aikamatkalle seitsemän vuoden taakse. Mikään ei ollut muuttunut lavalla eikä yleisössä – mitä nyt floppilevy A New Morning jätettiin armeliaasti historian hämäriin.

Teksti: Sirje Niitepõld, kuva: Suede.co.uk

Suede
Royal Albert Hall, Lontoo, 22.3.2010

On hyvien tapojen mukaista, että kun toimittaja tekee jutun tuttavastaan, kirjoittajan ja jutun päähenkilön välinen suhde mainitaan tekstissä rehellisesti.

Siksi kerrottakoon, että tämän keikka-arvion kirjoittaja on tatuoinut Sueden nimen erittäin kipuherkkään paikkaan kehossaan, itkenyt katkerimmat kyyneleensä Sueden tahtiin, vetänyt suuren osan tolkuttomista känneistään Sueden soidessa, niistä osan Sueden jäsenten tai kiertuehenkilökunnan seurassa ja suosiollisella myötävaikutuksella, rakastunut lähinnä Brett Andersonin hiusmallin kopioineisiin ihmisiin, matkustanut Sueden keikoille lukemattomiin maihin lukemattomia kymmeniä kertoja ja kouluttanut pop-lukutaidottoman äitinsä korkean luokan Suede-ekspertiksi.

Objektiivisuus on tästä kaukana.

Suede jäi ”määrittelemättömän mittaiselle tauolle” vuonna 2003. Seitsemän vuotta myöhemmin, yksittäisellä hyväntekeväisyys-comeback-keikalla prameassa Royal Albert Hallissa paikalla ovat samat fanit kuin ennenkin, samoissa paksuissa meikeissään ja verkkosukkahousuissaan.

Erikoisinta Sueden paluukeikassa on se, että paitsi fanit myös bändi tuntuu viettäneen seitsemän vuotta täydellisessä stagnaatiossa. Yhdenkään Sueden jäsenen reisi ei edelleenkään ole kurkkua paksumpi, ja jokainen on pukeutunut todennäköisesti samaan mustaan kauluspaitaan kuin seitsemän vuoden takaisella jäähyväiskeikalla.

Brett Andersonin duracellpupuisuusaste on laskenut avioliiton ja isäpuolen statuksen myötä korkeintaan pykälän verran.

Vuosien kuluminen on silti antanut yhtyeelle sangen tervetullutta perspektiiviä: ilman pakollista promottavaa materiaalia tai yleistä ylpeyden ylläpitamistä Suedella ei ollut esimerkiksi tarvetta soittaa ainuttakaan kappaletta flopanneelta A New Morning -albumilta (2002).

Biisilista koostuikin lähinnä Dog Man Starin (1994) ja Coming Upin (1996) kappaleista: Trash, New Generation, Beautiful Ones, The Asphalt World, The Wild Ones. Ja vaikka juuri ne ovat kiistatta Sueden parasta materiaalia, on niuhotettava siitä, etta tässakään suhteessa mikään ei ollut muuttunut: kappalevalinnat olivat turvalliset ja ennalta-arvattavat eivätkä edes sovitukset yllättäneet.

Bändin esiintyminen oli vastaavalla tavalla rutinoitunutta – kukin hoiti hommansa, mutta mitään kosmista yhdessä soittamisen riemua bandi ei osoittanut. Alkuperäisjäsenet Anderson, basisti Mat Osman ja rumpali Simon Gilbert nauttivat keikasta selvästi, mutta kitaristi Richard Oakes (ei siis Bernard Butler) oli oudon vaisu.

Ammattitaito Suedella on hanskassa yhtä varmasti kuin lähes parikymmentä vuotta sitten, jollei tiukemminkin – kriittinen fanikanta noteerasi vain yhden soittoteknisen kämmin.

Vaikka Andersonia ei parhaalla tahdollakaan voi enää laskea laulunkirjoittajin aateliin, olisi järjetöntä kiistää hänen merkityksensä tolkuttoman vahvana, koskettavana tulkitsijana. The 2 of Usin kaltaisia kappaleita laulaessaan han onnistuu yhä pysäyttämään sydämiä pelkällä absoluuttisella kauneudella. Sitä paitsi pelkkää ”la-la-laata” laulamalla hän saa vieläkin viisituhatta aikuista ihmistä hysterian partaalle.

”Tämäpä oli hauskaa, tehdään sama taas seitsemän vuoden päästä!” Anderson hehkutti keikan lopuksi.

Kyyninen toimittaja minussa veikkaa, että rahanpuute saattaa vetää bändin lavalle jo sitä ennen. Royal Albert Hallissa äänensä rikki elämöinyt, kymmenen vuotta nuoremmaksi taantunut fani minussa toivoo, että se tapahtuisi esimerkiksi ensi viikolla.