Mark Lanegan toi syksyn Helsinkiin

Kun entisestä Screaming Trees -yhtyeestään sekä Queens of the Stone Age -visiiteistään tuttu lauluntekijä Mark Lanegan saapui kesäiseen Helsinkiin, hyytävä syyssade alkoi vihmoa kaupungin kaduilla. Akustiselle duokeikalle saapunut menninkäinen täytti loppuunmyydyn Nosturin melankolialla, jonka kuunteleminen teki miltei kipeää.

Teksti: Mervi Vuorela, kuvat: Tomi Palsa

Mark Lanegan
24.5.2010 Helsinki, Nosturi

Sateen, tuulen ja ukkosen jumala Zeus näyttäisi olevan samalla aaltopituudella amerikkalaisrokkari Mark Laneganin kanssa. Kun mustiin pukeutunut melankolian maestro astui Nosturin lavalle, ulkona vihmoi hyytävä vesisade. Mikä tahansa muu säätila olisi ollut loukkaus tätä rokonarpista hoboa ja hänen syksyisiä säveliään kohtaan.

”Turn out the lights, don’t see me drawn and hollow”, Lanegan laulaa hämärällä Nosturin lavalla. Jos valoa olisi yhtään enemmän, hän luultavasti sokeutuisi tai kokisi vampyyrin kohtalon.

Tilanne konkretisoituu viimeistään siinä vaiheessa, kun eräs tilannetajuton idiootti räpsäisee kuvan Laneganin naaman edessä. Vajaan sekunnin ajan valokeilassa välähtävät vanhan nistin kalpeat ja kuihtuneet kasvot. Ne ovat surumieliset ja elämää nähneet kasvot, joiden takaa löytyvät tarinat ovat niin raadollisia, niin henkilökohtaisia, ettei niiden kuuntelu kestä kirkkaita valoja.

”Kyllä sä saat itkeä jos siltä tuntuu”, takanani seisova nainen sanoo kaverilleen, kun avausbiisi When You’re Number Isn’t Up päättyy. Itse en osaa tai halua itkeä. Tuntuisi väärältä olla heikko tällaisen miehen edessä.

Loppuunmyyty Nosturi osoittaa raivokkaasti suosiotaan. Lanegan kiittää lyhyesti ja vaihtaa asentoa ensimmäisen kerran koko keikan aikana. Hänen olkapäänsä nykivät, katse hakee lattiaa ja koko romuluinen olemus odottaa seuraavan biisin alkamista.

Ei tarvitse olla suurikaan nero tajutakseen, että tätä miestä ei ole tehty laukomaan korneja välispiikkejä tai esittelemään rintakarvojaan eturivin naisyleisölle. Laneganin missio ei ole viihdyttää, vaan laulaa, tulkita, tunkeutua kuulijan ihon alle ja aktivoida masennusta tuottavat hormonit.

Kuin alleviivatakseen tätä vaikutelmaa Lanegan on ulkoistanut kitaransoiton brittiläiselle Duke Garwoodille. Näin hän voi keskittää koko energiansa tummaan ja viskinkarheaan baritoniinsa, joka soi Nosturissa kertakaikkisen upeasti.

One Way Streetin ja Wild Flowersin kaltaisten kappaleiden jälkeen on vaikea motkottaa edes siitä, että biisit vedetään läpi ilman erityisiä livesovituksia tai suurtakaan dynaamista vaihtelua. Varsinaisen setin päättävä On Jesus’ Program sentään onnistuu nousemaan muita biisejä äänekkäämmäksi repäisyksi.

Encoren aikana muistan äkkiä, että tänään on Bob Dylanin syntymäpäivä. Jos tilanne olisi toinen, vaatisin luultavasti koväänisesti Man In The Long Black Coatia tai jotain muuta Dylan-coveria, joita Laneganin repertuaarista löytyy parikin kappaletta. Nyt keikan harras tunnelma ei kuitenkaan anna myöten moiselle kännihuutelulle.

Ilman covereita ei kuitenkaan jäädä, sillä setin puolivälissä Lanegan esittää Pink Floyd -lainan Julia Dream. Illan aikana kuullaan myös Laneganin edesmenneen pääbändin Screaming Treesin kappaleita sekä keikan päättävä Queens of the Stone Age -cover Hangin’ Tree.

”Thank you, it was fantastic”, Lanegan kiittää vaivaisen tunnin kestäneen keikan jälkeen ja poistuu lavalta, takaisin pimeään valtakuntaansa. Lause on pisin, mihin mies on illan aikana yltänyt. Siksi se kuulostaakin tavallista suuremmalta ja merkittävämmältä. Kiitos Mark, minustakin se oli fantastista.