Massiivista surullisuutta – ensiesittelyssä The Nationalin uutuuslevy

Rumban Oskari Onninen kuunteli ennakkoon newyorkilaisbändin toukokuun 11. päivänä julkaistavan albumin. Sen perusteella hän uskaltaa luvata, että The Nationalin suosion uudelle tasolle nostaneen Boxer-albumin seuraaja on odotusten väärti.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Nicholas Burnham

Brooklynilainen The National on hivuttanut itsensä puolihuomaamatta modernin populaarimusiikin tiukimpaan kaanoniin. Ja vielä ilman sen suurempia hittejä tai valtavia myyntilukuja.

Bändin musiikki on liian hienovaraista stadionpopiksi ja liian rauhallista sopiakseen post-punkin kulmikkaaseen kuvastoon. Sen sijaan bändin tummasävyinen indierock ammentaa yhä jostain alt. countryn ja hissuttelupopin välimaastosta – olematta kumpaakaan niistä. Jossain sen taustassa kuuluu Leonard Cohenin ja Tindersticksin perintö.

Paras vastaani tullut kuvaus bändin musiikista on kuitenkin taannoin Rolling Stonesta lukemani ”tältä Joy Division olisi kuulostanut, jos he olisivat olleet Dylan-faneja.”

Nationalin kaksi edellistä albumia, läpimurron aloittaneet Boxer (2007) ja Alligator (2005) ovat molemmat loistavia teoksia, ja ennen kaikkea jakaneet mielipiteet, kumpi niistä on lopulta parempi.

Uskallan veikata, että High Violetin jälkeen mielipiteet bändin parhaasta levystä jakautuvat kolmeen leiriin. Samalla bändin läpimurto sinetöityy lopullisesti.

Jos Boxerin äänimaailma muistutti sitä, että levy olisi äänitetty nuhjuisessa kerrostaloyksiössä, High Violetilla bändi on astunut samaisen yksiön parvekkeelle ja antaa soittimiensa raikua New Yorkin yöhön.

Levyä leimaa massiivinen ja jopa spectoriaanisesti kaikuva äänimaailma, joka luo täydellisen kontrastin suhteessa bändin tyylille ominaisiin melodisesti pienieleisiin kappaleisiin. Samalla High Violet puhkuu pieniä nyansseja, joita National on ripotellut albumin täyteen, mutta niin taitavasti, että ne nousevat piiloistaan vasta kuunteluiden myötä.

Laajentuneen äänimaailman lisäksi High Violetin keskeinen piirre on pohjaton surullisuus, joka huokuu Matt Berningerin velton baritonin lukemien kryptisten ja runollisten tekstien ja levyn melodioiden lomasta.

Otetaan esimerkiksi akustinen Runaway levyn jälkipuoliskolta. Se on lohdullinen parisuhderiidan kuvaus, joka kasvaa eleettömäksi torvien sävyttämäksi hekumaksi ja paljastaa samalla Nationalin hienouden syvimmän olemuksen. On vaikea kuvitella minkään muun bändin luovan yhtä tiivistä latausta yhtä pienin liikkein.

Vastaavanlaista hienovaraisuutta koko albumi on täynnä, oli sitten kyseessä crescendoineen paisuva ensisingle ja avausraita Terrible Love, levyn päättävä melankoliapommi Vanderlyle Crybaby Geeks tai High Violetin nopein numero Bloodbuzz Ohio, joka sekin on ennemminkin eleettömän kaihon täyttämä tunnelmapala kuin varsinainen menobiisi.

Vaikka High Violet on Boxeria asteen rauhallisempi levy, se on myös toistaiseksi helpoiten lähestyttävä teos Nationalin uralla. Ja jos minulta kysytään, niin High Violetin myötä National tulee nousemaan lopullisesti jättiläisten sarjaan.

High Violet julkaistaan 11.5 ja arvioidaan seuraavassa Rumbassa.