Mew’n ote lipsui Tampereen Pakkahuoneella

Tampereelle kahdeksan vuoden tauon jälkeen palannut tanskalaisbändi Mew aloitti keikkansa näyttävästi, mutta väsähti silminnähden loppua kohti mentäessä.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Ari Marcopoulos

Mew
Tampere, Pakkahuone, 17.2.2010.

Mew on ollut enemmän kuin tuttu vieras Suomessa viime aikoina. Nyt vuorossa olivat jo kolmas ja neljäs konsertti täällä vuoden sisään. Kysyntää silti piisaa, sillä tanskalaisbändin Helsingin-keikka Kulttuuritalolla oli loppuunmyyty, eikä Tampereen Pakkahuoneellakaan väljää ollut.

Kun viimeisestä Suomen-keikasta ei ollut kulunut aikaa edes kolmea kuukautta, epäilin vahvasti tämän keikkakaksikon tarpeellisuutta. Mitä annettavaa Mew’llä vielä olisi jäljellä – varsinkaan kun bändin viiden studiolevyn mittainen diskografia ei anna mahdollisuuksia kovin suureen settilistan variointiin.

Epäilykseni kaikkosivat kuitenkin täysin, kun Pakkahuoneen lavalle noussut yhtye aloitti keikkansa ekstaattisella hittiputkella.

Millintarkasti epäjakoinen Introducing Palace Players, Specialin ja The Zookeeper’s Boyn muodostama onnellisuusparivaljakko sekä taustavideollaan nostalgiaväreitä aiheuttava Am I Wry? No ovat kappaleita, joiden kanssa ei yksinkertaisesti voi epäonnistua.

Komeiten alun kimarasta jytisi kuitenkin Frengers-debyytin 156, jonka sovitusta oli väritetty muutamalla hippusella sigurrósiaanista äänimassailua.

Lopulta häikäisevä alku kostautui. Puolivälissä kuullun laulaja Jonas Bjerren yksin esittämän pianomedleyn myötä isoimmat kortit olivat jo pelattu.

Väsähdyksen merkit olivat havaittavissa jo medleyssä. Takaperin Nervous-biisiksi muodostuva New Terrain on sävellyksenä molempiin suuntiin vaisu, eikä kanna pelkän pianon varaan sovitettuna. Kappaleena erinomainen She Came Home for Christmas puolestaan hukattiin ensin Bjerren kaikkea muuta kuin söpöön virheeseen ja lopulta aivan liian kovaa pianosäestyksen päälle mäiskittyjen rumpujen alle.

Medleyn jälkeen kuultu uuden levyn Cartoons & Macramé Wounds –nyhväily latisti tunnelmaa entisestään, eivätkä hittikaliiberin Snow Brigade ja Apocalypsokaan saaneet vääjäämättä loppua kohti hiipuvaa esitystä takaisin jaloilleen.

Varsinaisen setin loppupuolisko todisti minulle, että täysin vastoin ennakko-odotuksiani Mew voi olla keikalla puuduttavan tylsä. Kun suurimmat hitit soitettiin heti pois alta, kaari ei kantanut läheskään loppuun asti.

Jos marraskuun keikka oli koko tuotannon laajuinen kavalkadi, nyt painotettiin enemmän uuteen ja hieman edeltäjiään heikompaan No More Stories… –albumiin. Samalla Chinaberry Treen ja White Lips Kissedin kaltaiset edellislevyn huiput jäivät soittamatta.

Pohjimmiltaan Mew olikin sitten vanha tuttu. Taustavisuaalit ja valot olivat totutun näyttäviä, tosin vuosien varrella ne ovat ehtineet muodostua jo varsin yllätyksettömiksi. Ooh-elämykset jäivät väistämättä ensikertalaisten yksinoikeudeksi.

Silmiinpistävää oli se, kuinka rankasti Mew’n livekarisma pohjautuu lavan etunurkissa heiluneisiin kitaristi Bo Madseniin sekä rumpali Silas Utke Graae Jørgenseniin, joiden soitossa näkyi riemu ja voima. Bändin varsinainen keulakuva Bjerre jäi auttamatta varjoon ollessaan tavanomaisen vähäeleinen ja omissa maailmoissaan.

Niin, ja mitä loppukeikkaan tulee. Ykkösencoressa kuullut, myöskin viimeisimmältä levyltä löytyvät Beach ja Tricks of the Trade eivät olleet nekään erityisen hekumallisia esityksiä, vaikka ensimmäinen on lempeydessään albumin ehdoton huippuhetki.

Onneksi Mew’llä oli jälleen kerran tarjota jotain, jolla paikata pettymystä. Perinteisin menoin konsertin päättäneen Comforting Soundsin jyhkeyden myötä voi nimittäin antaa hyvin paljon anteeksi.

Settilista Spotify-versiona

Lue lämmittelybändin haastattelu täältä: Taxi Taxi!: Mikä ihmeen Mew?