Muse Nosturissa syksyllä 2003 – onko mikään muuttunut?

Mahtipontisuudestaan tavaramerkkinsä tehnyt Matt Bellamyn trio tarjosi hysteeristä harmoniaa ja suuruudenhullua tunnekuohua jo seitsemän vuotta sitten. Stadion-paatosta ei pidätellyt sekään, että areenana oli bändin nykymittakaavassa pieni klubi.

Teksti: Janne Flinkkilä, kuva: Warner

Muse
12.10.2003 Helsinki, Nosturi

Niin kornia kuin se onkin sanoa ääneen, Muse on yhtye, jota joko vihataan tai rakastetaan. Syytä siihen ei tarvitse etsiä kovin kaukaa: bändi ei säästele yltiöpateettisessa ulosannissaan mitään muuta kuin itseironiaa.

Ellei konserttitaltiointeja lasketa, tähän asti ainoa livekosketukseni Museen tapahtui Ilosaarirockissa toissa kesänä [2001]. Keikka oli alusta loppuun niin hysteeristä tykitystä, ettei edes pienenä amfetamiinipataan pudonnut saksalainen sankarihevibändi olisi kyennyt yhtä maaniseen paatokseen. Siksi olin antanut itselleni Nosturin-keikkaa varten vain yhden ohjeen: ellet tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mene tiskille ja osta olut.

Oli pitkälti Absolution-levyn seesteisempien kappaleiden ansiota, että baaritiskille ei tarvinnut mennä kuin kerran, ja silloinkin pelkästään ihmismassasta hönkineen kuumuuden vuoksi. Vaikka Matt Bellamyn valittava falsetti, jatkuvat pianojuoksutukset ja tauoton kitarantilutus kävivät ennen pitkää puuduttamaan, nuottitulva ei tuntunut itsetarkoitukselliselta kuin ehkä hetkittäin. Silloin tuntui, että mies vain käyttää soittimiaan, ei soita niitä.

Kaiken kliinisen virtuositeetin keskellä suorastaan odotti niitä hetkiä, kun Bellamyn sormi hipaisi vahingossa väärää kosketinta tai kitara kirskahti eri kohdassa biisiä kuin levyllä. Trio oli elävimmillään, kun Bellamyn laulua ei ollut efektoitu turhan etäiseksi ja bändin soundia hukutettu koneilta pulputtaneiden arpeggioiden sekaan.

Kuten usein ulkomaanvierailla, Musenkin kohdalla lauantain ja sunnuntain Helsingin-keikat olivat käytännössä Euroopan-kiertueen kenraaliharjoitus. Bändi oli roudannut Nosturiin jäähalliluokan kalustoarsenaalin. Mittakaavasta kertonee jotakin se, että kolmimiehisen yhtyeen pelkkä lavamikseri oli samaa koko luokkaa kuin Nosturin oma saliäänipöytä. Saliäänipöytänä Muse puolestaan käytti mikseriä, joita on Suomessa vain yksi kappale, ja sekin on asennettu kiinteästi Finlandia-taloon.

Visuaalista lisäkoristetta saatiin massiivisesta videotaulusta, joka välähti päälle juuri siinä vaiheessa, kun alkoi ihmetellä, eikö bändi ole satsannut edes taustakankaaseen. Se oli kieltämättä yllättävää: Muse osaa kuin osaakin käyttää kohtuutta tehokeinona edes jossakin asiassa.

Yleisö seurasi bändin esitystä haltioituneesti, mutta keskittyneesti. Musen etuna on se, että bändi kostuttaa yhtä lailla poppityttöjen pikkupöksyt kuin soittajapoikien kämmenet. Sen musiikissa yhdistyvät teinimäisen vellova tunnekuohu ja tekninen taitavuus, romantiikka ja räime.

Settiin sisältyivät kaikki olennaiset kappaleet, mutta silti jotakin jäi puuttumaan. Lahjomaton nahkamittari ei toiminut kertaakaan, eli iho ei noussut kananlihalle, vaikka tunnelataus oli jatkuvassa yläneljänneksessä. Sen sijaan toisella asteikolla keikka oli näemmä täyttänyt tehtävänsä: Nosturin edessä värjötteli vielä pitkään keikan jälkeen vesisateessa kymmenpäinen joukko epätoivoisia fanityttöjä, ja puhelin piippasi pikkutunneille asti: ”Tiedätkö sä, mihin Musen pojat meni jatkoille?”

Arvio on julkaistu Rumbassa syyskuussa 2003.