Nalle Österman vieraili mystisessä Rock’n’roll-kirkossa – katso kuvat!

Problemsin studio ei ole syntien pesä vaan pyhä paikka. Ilmankos reportteri Österman pääsi siellä iäisyysasioiden äärelle. Kuten puhumaan Smackista, Fishfacesista ja The Ballsin Tipi Järvisestä (rauha hänen muistolleen).

Teksti: Nalle Österman, kuvat: Tumppi Varosen kamera

Paikka: Problemsin ja The Ballsin studio
Sijainti: Kalevankatu 34, Helsinki
Syy: Kutsu pelipaikoille Problemsin Kalevankatu 34 -albumin julkaisun kunniaksi
Aika: 17.3.2010 klo 14.15–16.10

Henkilöt:
Tumppi Varonen (muusikko, Problems ja Pelle Miljoona)
Jimi Sero (muusikko, Smack, Balls, Problems et al)
Nesrin Can (poliitikko, tiedottaja)
Köpi (miksaaja)
Tommi Virtanen (kirjailija)
Lamppu Laamanen (kirjailija)
Nalle Österman (freelance-toimittaja)
et al

Tuska ei lopu. Edellisiltana alkaneet kivut eivät ota loppuakseen. Värikalvon tulehdus. Iriitti. Ärsyttävän epäsäännöllisen säännöllisesti parin vuoden välein toistuva silmävaiva. Tunteesta tietämättömille kerrottakoon, että tunne on kuin että silmän läpi työnnettäisiin laavassa kuumennettu metrin pituinen neula.

Tähän ei auta muu kuin kortisonia sisältävät silmätipat. Joita ei saa reseptivapaasti. Tietenkään.

Soitto silmäklinikalle kahdeksalta aamulla. Vittuilua puolin ja toisin. Helppohan terveydenalan ammattilaisen on vittuilla potilaalle – anteeksi, asiakkaiksi heitä kai kutsutaan nykyään – kun ei itse tarvitse moisesta vaivasta kärsiä.

Onneksi silmälääkärille pääsee vain kolmen tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin jonottamisen jälkeen. Sehän kävi äkkiä. Jotkut ovat jonottaneet päivystyksessä seitsemän, toiset kaksitoista tuntia. Tervetuloa tutustumaan kunnallisen terveydenhuollon kukkasiin.

Tipat oikeaan öögaan. Vierelläni raitiovaunussa istuva nainen sanoo yäk. Silmästä näyttää valuvan maitoa. Tai spermaa. Valitkaa vapaasti.

Kuulen Las Vegasin kutsun. Las Vegasissa tarjoillaan kiinalaista ruokaa. Las Vegas on räkälä Kallion kirjastoa vastapäätä. Ennen sieltä sai vain nestemäistä ravintoa, nykyään kiinalaista.

Kiinalainen nainen ottaa tilauksen vastaan. Viereisessä pöydässä kalju mörssäri puhuu kummituksille. Tai tikku-ukoille. Hän vaikuttaa isän maan ystävältä. Välillä hän nauraa ilman erityistä syytä.

Maanisen mielenvikaista naurua. Maanisen mielenvikaista horinaa. Hyvää ruokahalua, bon appetit. Tervetuloa Las Vegasiin. This is your lucky day.

”Mä olin sammunut silloin suurimman osan ajasta. / … / En mä muista mitään. / … / Se neekeri kerjäsi verta nenästään.”

Puhelua ei voi olla kuulematta, vaikka haluaisi. Väliin maanista naurua. Hahahahaha.

Isän maan ystävä nousee ylös ja iskee kolikot jukeboksiin. Jimi Hendrixin korvaa Billy Idolin Rebel Yell. Sitten Rammsteinin Pussy. Sitten Klamydian EVVK. Onkohan Billy Idol natsi? Ainakin Rammsteinin Pussy on tätä nykyä sen verran rasittava raita, että sen tekijät sietäisi laittaa uuniin.

Muistan aikoinaan erään vierailun Lostarissa, missä tuntemattomaksi jäänyt saksatar piti puolen tunnin mittaisen saarnan minulle perustelunaan, että koska Rammstein on natsibändi, on minunkin oltava natsi, koska kannan ylläni natsibändin t-paitaa.

Eri hienoa. Minä puolestaan mielessäni hiljaa mietin, ovatko saksalaiset tahallaan rumia ja tyhmiä vai näyttelevätkö vaan.

Kalju isän maan ystävä jää sekoilemaan kiinalaiseen Las Vegasiin. Itse päätän äkkiä poistua taksilla Kalliosta Kalevankadulle. Olen jo myöhässä, sillä tilaisuus on ilmoitettu alkavan jo kello 14.00.

Tolpalla seisoo johtotähti. Sekin natsiauto. Tietysti. Kysykää vaikka Hitleriltä. Kuskina on suomalainen mies. Aito arjalainen. Luonnollisesti hänkin täysi natsi, koska ajaa johtotähteä. Kyllä natsi aina toisen natsin tunnustaa.

Päivän hinta Kalliosta Kalevankadulle on 12,50 euroa. Varmaan tuostakin luvusta löytyy symboliikkaa jostakin alan ismistä.

Katselen ympärilleni. Tie Problemsin pyhimpään on viitoitettu Problemsin julisteilla. Jokainen askelma on kuin vuoden mittainen aikahyppy menneisyyteen.

Askelmia on nelisenkymmentä.

Paluu 70-luvulle, paluu aikakauteen, jolloin musiikki oli analogista ja bändit tekivät albumikokonaisuuksia, eivät yksittäisiä biisejä. Kas, siinä seisoo vanha jukeboksi. Fiftarihenkeä. Tässä mestassa on nasta moodi.

Nesrin Can viittilöi peremmälle. Myöhemmin Nesrin Cania googlatessani eteeni tupsahtelee tätimäisesti pukeutunut nainen. Nyt vastassani on kuitenkin seksikumihousuihin ja kimallehameeseen pukeutunut vetävä rokkimimmi, joka on verhoillut yläosansa Problemsin paitaan. Mikä muodonmuutos! Mikä kameleontti! Mikä lyyli! Wau! Rock’n roll!

”Me ollaan tehty yhteistyötä Tumpin kanssa enemmänkin puolin ja toisin. Nyt on mun vuoro taas jeesata Tumppia. Kutsuin sut tänne itse asiassa sun Rumban nettisivuille kirjoittaman The Nights Of Iguana-keikkaraportin tiimoilta.”

Ki-tois!

Pari naistoimittajaa juttelee Tumppi Varosen ja Jimi Seron kanssa. En halua häiritä heitä. Tietääkseni ovat Yleltä ja Anna-lehdestä.

Nesrin Can antaa luettavakseni nipun lehdistötiedotteita. Katsotaan, jaksaako niihin jonakin päivänä vielä paneutua. Lehdistötiedotteet kun tahtovat yleensä olla kovin masentavaa luettavaa. Ehkä Problemsin, Jimi Seron ja Tumppi Varosen tiedotteet tekevät poikkeuksen. Ehkä ei.

Päädyn studion tarkkaamon puolelle. Siellä istuu isopartainen karju. Köpi. Kyselen studion laitteista. Selviää, että löytyy niin digitaalia kuin analoogia, adattia, kelanauhaa ja jopa kasettimankkaa. Seinällä on punainen verho.

Päätän kysyä, löytyykö verhon takaa ikkunayhteys äänityshuoneen puolelle.

”Ei todellakaan, ei noin rumia häiskiä viitsi katsoa yhtään enempää kuin on pakko.”

Nauramme.

Päätän tutustua studion soittohuoneeseen. Lukemattomia kitaroita. Hienoja kitaroita. Rumpuja. Kaksi rumpusettiä. Hyvä fiilis. Hyvä bore. Kyllähän täällä kelpaa vedellä. Nesrin Can manailee Stadin treenikämppäpolitiikkaa.

”Sä tiedät, että Helsinki on täynnä tyhjiä tiloja. Mutta heti kun vuokranantajat tai Helsingin kaupunki kuulee, että tilaan olisi muuttamassa joku bändi, niin yhtäkkiä tila ei olekaan vuokrattavissa tai sitten vuokra vedetään niin ylös, ettei sitä ole varaa maksaa.”

Mistä tällainen mesta oikein löytyi?

”Jimi, tuletko käymään täällä.”

Toistan kysymyksen Jimille. Jimillä on päässään musta kotsa ja otsallaan aurinkolasit.

”Tässä meidän alakerrassa on ruotsinkielinen Filadelfia-kirkko. Tämä saatiin vuokrattua heiltä.”

Jumalauta! Rock’n’roll church!

”Joo, ne ovat olleet erittäin nastoja vuokranantajia. Vuoden aikana ne ovat pyytäneet meitä skulaamaan hiljempaa ainoastaan kerran, kun niillä oli alakerrassa jokin yhtiökokous. Eihän tuollaiseen ole Lepakon jälkeen törmännyt kertaakaan.”

Jostakin syystä keskustelumme siirtyy luontevasti Smackiin. Totean, että Smackin Salvation-albumi on kappalemateriaaliltaan klassikko, mutta kitarasoundit ovat umpisurkeaa näkkäriä.

”Mä tiedän. Mä muistan, kun me kuunneltiin levyä ekan kerran, niin mekin oltiin että mitä helvettiä. Mutta mä tiedän, että Sony BMG:llä on vielä ne kakut olemassa. Me ollaankin funtsittu, että olisihan se hienoa, jos se saataisiin miksattua joskus uudestaan kunnolla.”

Hei Kimmo Valtanen siellä upeassa konttorissasi Espoossa! Teepä kunnon kulttuurityö ja anna Salvation miksattavaksi kunnolla vaikka Mikko Karmilalle! Äläkä unohda The Fishfacesin Lovesongs For Hyenasia. In the name of rock’n roll!

”Kulttuurityönä mekin ollaan sitä kelattu. Eihän se varmasti mitään miljoonia möisi, mutta saisipahan ne biisit ainakin soundaamaan hyvältä.”

Smackin paras äänite taitaa omissa kirjoissani olla Live Desire -live-lp. Siinä oli biisit, soundit ja asenne kohdallaan. Ja versio The Stoogesin Search & Destroysta, joka sai tiettävästi itse Iggy Popinkin lausumaan, että tämä on parempi kuin alkuperäinen. Ja mahdollisesti Jim Morrison olisi saattanut sanoa samaa Maggie McGillistä.

”Siitäkin on alkuperäiset kakut olemassa. 80-luvun soundeissa oli vaan se ongelma, että kaikki tehtiin aina rumpujen ehdoilla silloin. Ja Smack oli aina kitaravetoinen bändi.”

Hei Kimmo Valtanen siellä upeassa konttorissasi Espoossa! Teepä kunnon kulttuurityö ja julkaise Live Desire sellaisenaan! Äläkä unohda The Fishfacesin Lovesongs For Hyenasia. In the name of rock’n roll!

Jimi kertoo Problemsin Kalevankatu 34 -albumin äänityssessioiden olleen erittäin nasta prosessi kaiken kaikkiaan.

”Tässä kului about puoli vuotta intensiivistä studioaikaa, mutta oli se sen arvoista. Jos me oltaisiin tehty tää tavallisessa halpisstudiossa, niin tää olis varmaan tullut maksamaan joku 40 000 euroa. Nyt päästiin vähemmällä.”

”Tää soundimaailma on aika alkukantainen. Eihän tämä mitään Nightwishia ole, mutta toisaalta en mä itse osaisi jotain Nightwishia edes arvostella. Mähän olen kuitenkin jätkä, joka on kuunnellut teinistä asti suurin piirtein joka päivä Jumping Jack Flashin.”

Jumping Jack Flash. Mieleen tulee edellisviikon sunnuntai-iltapäivän päiväkännisessio Lepakon legendaarisen toiminnanjohtajan Harri Jonesin kanssa Tenkassa.

”Siis mitkä sanat voivat olla enemmän totta ja tulla enemmän sydämestä kuin Jumping Jack Flashin alku: ’I was born’? ’Mä synnyin’, ja sit tulee se vuodatus.”

Tämän jälkeen päädyimme laulamaan karaokea. Minä Hortto Kaaloa, Jones Moskovan valot.

Kehun Jimille studion tunnelmaa ja henkeä.

”Onhan tää tällainen laboratorio. Tää oli ehkä paras sessio missä on ollut megessä. Mankalla saatiin vielä hyvää analogikompuraa messiin.”

Haha. Laboratoriosta tulee mieleen Kari Hynnisen ja Tomi Leppäsen Zen Garden-levymerkin kautta ilmestynyt Ballsin Jungle In A Barrel, jonka tuotti Jukka Orma, hullu professori. Ilmestymisvuotta en jaksa googlata, googlatkaa te.

Päädyn kehumaan Jimille Jungle In A Barrelia. Aikoinaan varmasti jokaisessa suomalaisessa mediassa teilattu albumi on vuosien saatossa kasvanut arvoon arvaamattomaan. Ainakin itse ostin platan aikoinaan Asematunnelin Anttilasta muistaakseni markalla tai femmalla. Silloin eivät menneet rahat hukkaan, vaikka aikoinaan siltä tuntuikin.

Tuntuu siltä, että Jungle In A Barrel oli aikaansa edellä. Jos levy olisi ilmestynyt vaikka 10-15 vuotta myöhemmin esimerkiksi White Stripesin vanavedessä, olisi suomalainen media juhlinut levyä fantastisena suomalaisena lo-fi -taidonnäytteenä.

”Huvittavaa, että tulit maininneeksi levyn, sillä mä kuuntelin sitä viimeksi viime viikolla. Sitä edellisen kerran varmaan viisitoista vuotta sitten. Mulla oli hirveä pelko etukäteen kuunnella sitä, mutta siinä oli yllättävän nasta fiilis. Olkoonkin, että se on pikemmin Orman soololevy, jonka välikappaleita meidän tuottamat äänet vain oli.”

Jukka Orma. Hullu professori. Laboratorio. Koeputket.

”Se oli sitä aikaa, kun me oltiin hirveässä jurrissa suurimman osan aikaa ja jotain muitakin tuotteita siinä saattoi olla.”

Kehun Jimille myös Ballsin tuplakokoelmaa Fastlane Through The History Of Balls ja sen kansiliitettä, jossa on helvetin kovaa legendaa jo ensimmäisestä lauseesta lähtien.

”Tosin Tipi pisti vähän ylimääräistä vielä kehiin. Eihän Balls ole esimerkiksi Tipi Järvisen perustama bändi vaan Rane Raitsikan. Ranehan skulaa itse asiassa satunnaisesti toista kitaraa sekä Ballsin että Problemsin keikoilla tällä hetkellä.”

Onko Rane pysyvästi Suomessa?

”Emmätiedä. Ainakin toistaiseksi.”

En viitsi udella enempää. Miksi Rane majailee Suomessa tällä hetkellä, sitä saa kysyä mieheltä itseltään.

Asia vilpitön. Aihe loppuun käsitelty.

Jimi, milloin ja kenen kautta susta kertova kirja ilmestyy?

”Johnny Knigan kautta sen pitäisi syksyllä tulla.”

Missä vaiheessa se on?

”Sitä pitää kysyä Tommi Virtaselta.”

Aha. Nimi ei soittele kelloja.

”On se tehnyt joitakin muita elämäkertoja, ainakin Jope Ruonansuun.”

Jope. Jopettaja. Sivupersoonamies. Ehkä Suomen kovin humoristi tällä hetkellä. Jopella on muuten sama manageri kuin Harri Ollilla. Harri ei ole yhtä kova humoristi kuin Jope, mutta toisaalta Jopekaan ei varmasti ole yhtä kova mäkihyppääjä kuin Harri.

Tommi Virtanen ja Lamppu Laamanen liittyvät seuraan. Tommi kirjoittaa Jimin kirjaa, Lamppu on kirjoittanut ainakin Likelle ja on kustantanut kirjoja myös Tumpille.

”Tommi, missä vaiheessa mun kirja on?”

”Suurin piirtein puolivälissä. Ihan hyvässä vaiheessa, siis.”

Kuinka pitkä siitä olisi tarkoitus tulla?

”Varmaan aika perinteinen, eli sellaiset kolmesataa sivua.”

Onko mitään kohujuttuja tai sellaisia yllätyksiä, jotka eivät aiemmin ole olleet yleisessä tiedossa?

”Ei varmaan. Mun mielestä tässä kirjassa on ehkä eniten se, että tässä kuullaan ääni, joka on ollut enemmän ehkä siellä takavasemmalla mutta joka on nähnyt helvetisti.”

Tumppi liittyy seuraamme. Myös Tumppi on kirjoittamassa kirjaa, suomalaisen punkin historiikkia. Sille ei ole vielä kustantajaa. Kustantajille tiedoksi.

Päätän nuolla persettä ja hehkuttaa Tumpille ja Jimille heidän pitkää ja tinkimätöntä uraansa suomalaisen rockin parissa. Nämä miehet eivät ole kääntäneet selkäänsä historialleen ja menneet oikeisiin töihin, vaan ovat pysyneet uskollisina rock’n’rollille.

”Paitsi, että oli mulla vuosi, kun mä suunnittelin kaiken valmiiksi ja jätin rockin kokonaan. Se vuosi meni eniten vituiksi kuin koskaan mun elämässä”, Jimi tunnustaa.

”No mulla oli samanlainen tilanne joskus 90-luvulla, siinä meni kolme vuotta. Mutta kummasti sitä rokki vetää aina puoleensa”, Tumppi hymyilee.

Studion eteisessä on tarjolla kahvia, limpparia, pasteijoita ja karjalanpiirakoita. Hyvää on. Kyllä kelpaa. Alkoholipitoiset tuotteet loistavat poissaolollaan. Se ei yllätä. Onhan Tumppi tunnettu absolutisti ja Jimikin on ollut dokaamatta nyt jo kolme vuotta.

Ihailen eteisen valokuvia. Kehystettynä on Claude kaulakoruineen, Beatles, Jimi Hendrix, Ballsin jäbät, Problems, Rollarit ja muutama muu. Elvari on ilman kehyksiä. Kellona toimii studion logo, Boogie Mill. Boogie Millin logon ympäröi teksti: ”IT’S ONLY ROCK’N ROLL BUT WE LOVE IT.”

Jumalauta! Tämähän on pyhättö!

”No sellaiseksihan tää on tehtykin”, Jimi vastaa.

Jimi laittaa Jumping Jack Flashin soimaan.

”Päivän pakollinen Jumping Jack Flash.”

Törkkään uutta silmätippaa öögaan. Tunnin välein. Keskustelemme helsinkiläisestä yleisestä terveydenhuollosta. Siitä ei ole hirveästi hyvää kerrottavaa. Kustannustehokkuus toimii. Tervetuloa Stadiin.

Tumppi: ”Mä olin hiljattain lekurissa. Lekureita näytti enemmän kiinnostavan golfista puhuminen kuin potilaiden hoitaminen. ’Jo, jo… Nääe, vi kollar det där när vi spelar golf… Golf, javisst, jo, idag.’ Sellaista. Kahvittelu tuntuu näille olevan tärkeämpää kuin parantaminen.”

Surullista. Kontulalainen suomenruotsalainen on hiljaa. Samassa puhelin soi ja kutsu käy Ääni & Vimma -bändikatselmuksen tuomariksi Kontulaan.

Myös Tumpilla on kokemusta nuorten kanssa työskentelystä, antaahan mies soitto- ja laulutunteja skideille. Absolutistilla on paremmin aikaa kuin juopolla.

”Onhan se huvittavaa, kun yrittää opettaa AC/DC:n Highway To Helliä skideille, miten se menee oikein ja skidit puolestaan sanoo, ettei se noin mee. Se on sellaista tasapainoilua, mutta antoisaa”, Tumppi hymyilee.

Tommi Virtanen pohtii Jimin elämäkerran mielekkyyttä.

”Siis, voihan olla, että tällaisen tekemisessä voisi olla enemmän järkeä myöhemmin, mutta tässä vaiheessa voi olla ihan hyvä tehdä tällainen välitilinpäätös, kun kuupat vielä pelaa. Jotkut Smackinkin tarinat alkavat olla kohta katoavaa kansanperinnettä, jos niitä ei kirjata ylös.”

Kotona tutkin Problemsin Kalevankatu 34 albumia lähemmin. Kannet ovat hienot. Kannessa Tumppi seisoo Kalevankadun ja Albertinkadun kulmassa iltahämärässä, katuvalojen loisteessa. Katupoikien laulu.

”Me kaikki ollaan jossakin vaiheessa asuttu tässä Kalevankatu 34:ssä.”

Laitan platan soimaan. Rentoa retrorockia. Hyvä fjonga.

”Ehkä ensi kerralla on suoraviivaisempaa punkkia taas. Tästä tuli nyt tällainen retrorocklevy.”

Jokaisella jäsenellä on Kalevankatu 34:llä omat kiitoslistansa, Ripalla, Tumpilla, Kossulla ja Jimillä. Eräs rivi Jimin kiitoslistassa hätkähdyttää: ”Syöpätautien Klinikan henkilökunta”. Kuvassa kaljupäinen Jimi soittaa dobroa. Teen siitä omat johtopäätökseni.

Problemsin Kalevankatu 34 -levy on arvioitu Rumbassa 4/10.