Nalle Östermanin liveraportti Pispalan yöstä: Andy McCoy Acoustically & Exclusively

Viime päivinä media on hehkuttanut Michael Monroen tekemisiä, mutta mitä kuuluu hänen vanhalle aisaparilleen Andy McCoylle? Nalle Österman kävi ottamassa siitä selvää Tampereen Pispalassa.

Teksti & kuvat: Nalle Österman

Andy McCoy
”Acoustically & Exclusively”
3.4.2010 Tampere, Vastavirta

Istun autossa. Moottoritie on vesisateesta suhteellisen viileä. Onneksi ei itse tarvitse ajaa autoa, vaan Katujen kuningatar toimii kuljettajana. On tämä orjana olo aika jees.

Tiehallinto tietää kertoa, että Helsingistä on matkaa Tampereelle 176 kilometriä. 80 kilometrin tuntinopeudella matka kestää 2 tuntia ja 12 minuuttia.

Matkan aikana kelpaa kuunnella musiikkia.

”Mennään apinatarhaan eikä ikinä pois”, veisaa Neumann. Sopii jotenkin hetkeen. Carpe diem. Tartu hetkeen.

Huoltoasema tarjoaa sielun sekä ruumiin ravintoa. Levyhylly tarjoaa sielun ruokaa halvalla sekä vähän kalliimmalla.

Hyllyssä on useampia tuplapaketteja eri artisteilta. Kaksi cd:tä kympillä. Nyt lähtee.

Aakkosten loppupäästä löytyy tykki, Yö-yhtyeen Myrskyn jälkeen- ja Lanka palaa -levyt yhteishintaan kymmenen euroa.

Nyt lähtee!

Pelle Miljoonan kappaleesta napattu Lanka palaa saa minut muistelemaan sitä kertaa, kun olin riipaisemassa kovaa päiväkänniä Helsingin Kannelmäen vanhalla ostarilla – eli Yläodekalla – sijaitsevassa karaokebaarissa. Jälleen kerran.

Siellä Stonesta ja Children Of Bodomista tuttu kitaristi Roope Latvala revitteli sellaisen version Pöllön vanhasta klassikosta Lanka palaa, ettei herra Tiilikään moiseen pystyisi.

Vastavuoroisesti päätän tulkita Roopelle kiitoksena tästä Children Of Bodomin Hate Men. Se oli puolestaan sellainen versio, mihin edes Alexi Laiho ei kykenisi.

Katujen kuningatar kieltäytyy kuitenkin soittamasta Yö-yhtyettä menopelissään. Nynny. Matka ei jatku siis Olli Lindholmilla vaan Pertti Neumannilla (os. Nieminen). Ja Jonsulla. Ja Alexilla. Ja Otolla.

Mutta missä on Pate?

”Onkohan Pate siellä”, katujen kuningatar aprikoi.

Niin, onkohan Pate Mustajärvi Vastavirralla? Popedan Pate. Ikurin turbiini. Amurin tiikeri.
Olemme kuitenkin matkalla suomirockin sydämeen, suomirockin kehtoon, suomirockin ytimeen, suomirockin sieluun.

Muun muassa Juice Leskisen, Mikko Alatalon, Eppu Normaalin, Popedan, Kari Peitsamon, Negativen, Matthau Mikojanin, Bloodpitin, Veltto Virtasen, Alwari Tuohitorven, Kontran, Nolo & Rähjän, Kasevan, Unohda Eilan, Tabula Rasan, Top Ranking Eric & The Astronauts In Babylonin, Kollaa Kestään, Ilonan, Uniklubin, Hauli Brosin, Kummelin, Soundi-lehden, Poko Rekordsin ja Hintsanen Party Projectin kotiin.

Tampereelle.

Tampesteriin.

Mansesteriin.

Manseen.

Automatkalla on tovi aikaa hörähdellä vanhalle legendalle, joka tarinan mukaan tapahtui Andy McCoyn Shooting Galleryn ja Neumannin Dingon kiertäessä maata 1990-luvun puolivälissä omilla tahoillaan.

Tarinan mukaan eräällä festarilla kesällä 1994 rocklegendojen tiet risteytyivät yllättäen. Sitä piti tietysti juhlistaa erinäisillä virvokkeilla. Sielujen veljeys päätetään sinetöidä vaihtamalla tietysti koruja.

Miesten kesken.

Pari tuntia myöhemmin suhteellisen päihtynyt Neumann saapuu tinkimään tuohtuneena Andylle.

”Andy, schä ohlet phöllinyt mhun khorut. Andy, schä ohlet phöllinyt mhun khorut.”

Siinä tilanteessa eivät auta mitkään selitykset tai havainnollistukset päivän kulusta.

Lopulta Andy päättää ratkaista keinon diplomatialla ja viekkaudella.

Hän ottaa valkoviinipullon ja tyhjentää puolet sen sisällöstä kitusiinsa. Sen jälkeen hän täyttää pullon.

Omalla virtsallaan.

Internetin tietosanakirja Wikipedia tietää kertoa, että virtsa ei ole myrkyllistä, kuten monissa kulttuureissa uskotaan, mutta nautittuna se saattaa suurina annoksina olla haitallista. Voimakkaasti hapan tai emäksinen virtsa on merkki sairaudesta. Virtsa on erittäin käyttökelpoinen typen lähde kasveja lannoitettaessa.

Andy ojentaa valkoviinipullon ja korut takaisin Neumannille.

”Nipa, no hard feelings.”

Neumann vastaanottaa uhrilahjat onnellinen ilme kasvoillaan.

”Kiitosch Andy, mhä tieschin et schä olhet hyvä jhätkä.”

Tämän jälkeen Neumann ottaa mojovat lommohuikat pullosta.

Andyn virtsaa.

Samaan hintaan menee tarina samaiselta Shooting Galleryn Suomen kiertueelta, kun Olli Lindholm Yö-yhtyeestä valitteli päänsärkyään Andy McCoylle. Apteekkari McCoylla oli lääke heti tiedossa.

”Ota tosta.”

Olli Lindholm Yö-yhtyeestä oli sekaisin kahdeksan tuntia. Mutta päänsäryt hävisivät sen sileän tien.

Tarina ei kerro, millaisen reseptin entinen Hanoi Rocks-kitaristi Nasty Suicide, nykyinen proviisori Jan Stenfors olisi kirjoittanut Yö-yhtyeen Olli Lindholmille.

”Pate tykkää käydä tuossa Pulterissa”, kertoo The Sörsselssöns -yhtyeen yleismies-jantunen, eli kitaristi Aki, kun myöhemmin illalla ajamme autolla Pispalan Pulterin ohi matkalla Vastavirralle.

”Kerran Pate vei Motörheadin Tampereen keikan jälkeen Lemmyn Pulteriin. Kun porukka sitten tuli myöhemmin illalla taputtelemaan Patea Pulterissa selkään, olivat ihmiset ihmeissään: ’Sää oot Pate helvetin hyvä jätkä, mut kuka toi sun kaveris on?’”

Aki on ollut absolutisti jo yli 12 vuotta, joten hän ei ymmärrettävistä syistä ole ollut paikalla toodistamassa tätä ihmettä. En valitettavasti tavoittanut tähän hätään Rumban Nisse Mannerheimia, jotta olisin voinut varmistaa tämän väitteen todenperäisyyden. Luotamme siis Akin lähteisiin, ellei Pate halua korjata tarinaa.

Tai kuten Andy McCoy sanoisi: ”Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?”

Vastavirrassa on kymmenen aikaan illalla vielä suht hiljaista. Lavalla on kolme baarijakkaraa, pari akustista kitaraa, yksi sähköinen ja yksi dobro sekä kolme kitaravahvistinta. Tutun näköisiä kitaroita.

Kolme jakkaraa, kolme kitaraa, kolme vahvaria.

Hetkinen.

Andy ei siis esiinny yksin?

Vai esiintyykö Andy ylipäätään?

Muistelen hetkisen kuulemiani huhuja.

Andy McCoyn keikkamyyjä ei ollut tahtonut olla keikan järjestelyjen kanssa missään tekemisissä, vaan oli pyytänyt ottamaan yhteyttä Andyn mielitiettyyn Angelaan.

Angela Nicoletti-McCoy oli huhujen mukaan ilmoittanut, että toki he ovat erittäin kiinnostuneita tulemaan keikalle Vastavirralle, mutta valitettavasti Andylle on buukattu samaksi illaksi esiintyminen Tallinnaan seitsemästä tonnista. Se on sen verran kova liksa, että Andy menee kyllä Suomenlahden yli, mikäli Vastavirta ei pysty nokittamaan. Yleensä kun Andy velottaa keikastaan 3-4000 euroa.

Vastavirta heittää Angelalle kehiin 1200 euron tarjouksen.

”Sold.”

Tarina ei kerro, oliko Tallinnan keikassa kyse euroista vai Viron kruunuista.

Olen sattumoisin törmännyt edellisiltana Tavastialla Andy McCoyn entisen aisaparin Michael Monroen keikalla Liken kustannustoimittajaan Kristiina Sarastiin, joka on kustannustoimittanut muun muassa Ari Väntäsen kirjoittaman loisteliaan Hanoi Rocks -historiikin All Those Wasted Yearsin.

Kerron Kristiina Sarastille, että olen menossa seuraavana päivänä katsomaan Andy McCoyn akustista soolokeikkaa Tampereen Vastavirralle Michael Monroen Tavastian vetojen vastapainoksi.

”Aijaa. Meidän Kankaan Jukalle Andy oli kertonut, että hän on huomenna lähdössä Intiaan.”

Ilmeisesti Intia sijaitsee nykyään Pispalassa.

Tutkin Andyn myyntikojun tarjontaa. Seinällä roikkuu keltaista ja punaista t-paitaa mustalla painatuksella 18 eurolla, hieman stailimmasta paidasta saa jo pulittaa pari kybää. Hetkinen, tuo design näyttää samalta, jonka näin taannoin Anttilassa kympillä.

Myyntipöydällä näkyy olevan Shooting Galleryn nimetöntä debyyttiä kuudella eurolla, vuoden 1995 Building On Tradition -klassikosta saa puolestaan pulittaa euroja kaksitoista, kuten myös Andyn nimmarilla varustetusta Briardin Miss Worldista.

Ilokseni huomaan, että Briardin Miss Worldin viidentoista bonusraidan joukossa on myös Poko Rekordsin julkaisema single Fuck The Army/Product Of The TV-Generation.

Tämä riemukas hetki saa minut kaihoisana muistelemaan erästä Briardin Pete ”Räkä” Malmin ja Andy McCoyn Juho Juntuselle Soundi-lehteen antamaa haastattelua Briardin vuoden 1996 paluulevyn Briard Revisitedin tiimoilta, missä pilkattiin mansepunkkareita stadilaisten punkkareiden toimesta.

”Eppu Normaali on junttirockia, sellaista maanviljelijöiden musaa. Vedetään traktoreilla. Traktorit perseessä.”

Tai jotakin sellaista.

Internetin tietosanakirja Wikipedia tietää kertoa, että Suomessa oli 342 259 rekisteröityä traktoria vuonna 2006. Sitä Wikipedia ei kerro, kuinka monta traktoria on rekisteröitynyt vuonna 2010. Tai kuinka moni niistä on kyntänyt Eppujen takapuolta.

Peppu Normaali?

Mitäköhän Eppu Normaalin kundit tuumivat kuullessaan Andy McCoyn ja Räkä-Malmin kertovan tamperelaisen musiikkilehden välityksellä Epuilla olevan traktorit perseessä? Olisiko Eppujen kitaristin Juha Torvisen kannattanut niellä ylpeytensä ja kiinnittää Andy Pokolle säilyttääkseen työpaikkansa Pokon A&R-vastaavana? Kannattaisiko Pokon nykyisen A&R-vastaavan Mikko Meriläisen kiinnittää Andy Pokolle?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Nähdäänköhän täällä tänään Pokon henkilökuntaa? Poko Rekordsille levyttäviä artisteja? Pate Mustajärvi tai muita tamperelaisia rocklegendoja? Entä Hanoi Rocksin tamperelaista miehistöä?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

DJ soittaa stadilaista rockia. Niin pitääkin. Nyt soi Hurriganes. It Ain’t What You Do. Sattumoisin pidän hyppysissäni Andyn lyhytaikaiseksi jääneen Cherry Bombz -yhtyeen dvd:tä Live In London, joka sekin on varustettu kultaisella kynällä kirjoitetulla Andyn nimikirjoituksella. 18 euroa.

Katson biisilistaa tarkemmin. Katoppa, täältäkin löytyy It Ain’t What You Do! Cherry Bombzin dvd:llä kappale on kuitenkin merkitty McCoyn nimiin. Olen häkeltynyt. Mikä on totuus? Päätän googlata tiedon selville myöhemmin.

Ylen Elävä arkisto kertookin, että It Ain’t What You Do oli Hurriganesin oma sävellys, jossa oli heti klassikon aineksia. Keväällä 1975 elämänohje esitettiin pohjoismaiselle tv-yleisölle.

Roadrunnerilla kuullun It Ain’t What You Don ovat levyttäneet myös Bockhill Special, Cherry Bombz, Flashbacksliders, Osmo’s Cosmos, Yö sekä Veijo Midi ja Modulit.

Onkohan Andy tilittänyt rojalteja Remu Aaltoselle sekä Albert Järvisen ja Christer Hugo Häkkisen perikunnille?

Vastavirta on nasta mesta. Aiemmat mielikuvat paikasta ovat vain olleet hieman toisenlaiset. Kyllä, alkoholilla oli osuutta asiaan. Viime vuoden Musiikki & Media-tapahtuman yhteydessä Vastavirralle tekemäni invaasion pohjalta muistan klubin olleen vähintään ison jalkapallokentän kokoinen halli.

Nyt tämä Vastavirta on puolestaan intiimi klubi, jonka kapasiteetti on jokseenkin 150-200 hengen luokkaa. Mutta näköjään kahdella taskumatin kokoisella minttuviinapullolla on mahdollisuus degeneroida itsensä vauvaksi, joka hämmästelee maailman menoa lattianrajasta käsin.

Läskiksi vauvaksi.

Kulmapöydän ikkunasta on näkymä Vastavirran pihalle. Ikkunasta bongaan tutun hahmon. Sehän on Dave Lindholm! Kello näyttää 22.47. Dave jää seisomaan pihamaalle, selvästikin jotakuta odottaen.

Alan pohtia, esiintyykö Dave tänään Andyn rinnalla. Ketä muita Andyn ja Daven rinnalla voisi tänään vetää? Rane Raitsikka? Pelle Miljoona? Kari Peitsamo? Juha Torvinen?

Andyhän on esiintynyt Dave Lindholmin kanssa jo aiemmin. Sehän tapahtui joulukuussa 1991, kun suomalainen parivaljakko kiersi maata yhdessä Beatles-, Rolling Stones-, Kinks-, Who-, Al Kooper-, Nils Lofgren- ja Jeff Beck-yhteyksistään tutun pianistin Nicky Hopkinsin kanssa.

Rauha hänenkin sielulleen.

Tuolta kiertueelta mieleen muistuu Andyn kuolematon sitaatti General Njassan tekemässä haastattelussa Radio Cityssä. 96.2 megahertsiä.

Njassa: ”Mistä sä Andy diggaat?”

Andy: ”Mä diggaan Speedballsseista. Heroiinia ja kokaiinia sekaisin.”

Juuri täysi-ikäistynyt veijari istuu Ari Koivusen kitaristin Erkka Korhosen isoveljen kanssa Tavastian lavan reunalla odottamassa sankareita lavalle.

Lopulta herrat saapuvat. Andylla on sätkä huulessa. Veijari pummaa Andylta jämiä. Andy stikkaa jämät. Veijari vetää henkoset. Sieraimiin leijailee makea tuoksu.

Mad Juana.

Myöhemmin keikan aikana joku heittää syliini pornografista sisältöä tihkuvan saksalaisen värikuvajulkaisun. Ilmeisesti se on tarkoitettu Andylle. Diilaan lehden puolestani Andyn syliin.
Kitarasankari ei ilahdu paljaasta saksalaisesta pinnasta.

”You got a really bad taste”, 29-vuotias mies murahtaa mikrofoniin ja osoittaa minua sormellaan.

Ki-tois!

Jälleen viestintuoja sai kuulla kunniansa.

Tämän keikan jälkeen näkemieni Andyn akustisten esiintymisten taso on laskenut kuin se kuuluisa lehmän häntä. Pöllön ja Daven kanssa tehty rundi vaikutti Tavastian keikan perusteella olleen melkoista sekoilua eikä Andy onnistunut paljon paremmin myöskään edesmenneessä Bar 33:ssa Helsingin Kallion Kurvissa Hämeentiellä.

Ehkä riemua ja piristystä yleisölle olisi tarjonnut edes Andyn keikan alussa kiertämään laittama jointti, mutta portieerin väliintulo pilasi senkin ilon.

Onneksi samaiselta keikalta on sentään jäänyt elämään versio Fuck The Armysta, jolla edesmennyt Räkä-Malmikin vierailee.

Rauha Räkänkin sielulle. Jäi se GG Allinin ”Hated”-dokkarin dvd sitten polttamatta Räkälle.

Vastavirta on alkanut täyttyä ihmisistä. Katujen kuningatar on käynyt tiedustelemassa ovelta, milloin keikka alkaa.

”NYT”, kuuluu vastaus. Kello on 23.04.

Ihmisiä käännytetään ovelta. Keikka on loppuunmyyty.

Ilmassa on piirimestaruustason urheilujuhlan tuntua.

Päätän siirtyä lähemmäksi lavaa.

”Onkohan Pate tulossa?”, Katujen kuningatar hihittelee.

Patea ei näy, mutta Paten nykyinen ja Andyn entinen soittokaveri Lacu Lahtinen on tällä välin ilmestynyt paikalle. Hän juttelee Dave Lindholmin kanssa.

Terve Lacu, miten menee?

”Mitäs tässä. Hei kato, keikka alkaa just, menes nyt siitä.”

Hei Lacu, aprillipäivä meni jo.

Kello on 23.21.

Lava on edelleen tyhjä.

Siemailen olutta.

Yhtäkkiä lavan viereisestä takahuoneesta alkaa kuulua melua.

Kello on 23.34.

Lavalle nousevat Angela Nicoletti-McCoy ja Andy McCoy sekä toinen mies.

Vaan mikä mies?

Angelalla on harmaa karvahattu päässään. Ymmärrettävää, ollaanhan nyt Helsingistä 176 kilometriä pohjoisempana.

Tuntematon mies näyttää Hombre Lampiselta, mutta tuo ei ole Hombre. Tosin kaveri voisi hyvin olla Hombre, sillä onhan Hombre tehnyt Andy McCoyn kanssa yhteistyötä aiemmin jo Briard Revisited -albumilla sekä The Real McCoy -elokuvan soundtrackilla.

”Hey Manse, mitä kuuluu? Nasta olla Mansessa taas, yeah!”

Andy McCoyn ja kumppaneiden eksklusiivinen show Tampereella voi alkaa.

”Moni on kutsunut mun laulua aika persoonalliseksi. Toiset tykkää, toiset ei. Mähän en ole mikään Pavarotti. Moni ei diggaa Tom Pettystä, mut sen laulu fudaa sen musan kanssa. Mun kanssa on vähän sama juttu”, sanaili Andy Jari Sarasvuolle Hyvät, pahat ja rumat-talk-showssa vuonna 1995 julkaistuaan myöhemmin klassikoksi nimetyn sooloalbuminsa Building On Traditionin.

Andy on oikeassa. Hän ei ole mikään Pavarotti. Muutenkaan akustiset versiot eivät välttämättä tee oikeutta Andyn moniulotteisille sävellyksille. Mutta kuinkakohan moni on tullut Vastavirralle puhtaasti musiikillisista syistä?

”Tää seuraava biisi oli hirveä hitti aikoinaan. Se kertoi siitä, kun mä olin just lopettanut heroiinin käytön. Nythän mä olen ollut kuivilla yksitoista vuotta.”

Strung Out lähtee käyntiin. Upea sävellys. Klassikkokappale. Samanlaista hurmosta ei Vastavirralla kuitenkaan synny kuin Tavastialla syyskuussa 1995 Andyn esittäessä kappaleen silloisen Live Ammo -yhtyeensä kanssa. Kappaleen kliimaksissa yleisön huutomyrsky yllättää kitaristin siinä määrin, että herran hattu on lentää päästä. Hampaathan ovat tippuneet suusta jo aiemmin.

Angela Nicoletti-McCoy heiluu baarijakkarallaan stemmoja lauleskellen ja läpsyttelee käsiään.

”Andy, you’re so good!”

Angelalla on tiukat nahkahousut ja korkeakorkoiset nilkkurit jalassaan. Nilkkureiden varren ja Angelan kapeiden nilkkojen väliin jää klappia. Katson nilkkureiden sisään. Sisältä pilkottaa harmaat villasukat. Ymmärrettävää, ollaanhan nyt Helsingistä 176 kilometriä pohjoisempana.

Andylla on jalassaan puolestaan mustat lakeerikengät, mustat sukat ja mustat suorat housut.
Tyylikästä mustalaistyyliä.

”Andy, soita I Will Follow”, huutaa tummatukkainen, tukevahko nainen takanani.

”Tää seuraava biisi oli eka yli miljoona kappaletta Jenkeissä myynyt biisi. Mä sävelsin tän biisin ja Samantha Fox teki siitä hitin.”

The Best Is Yet To Come. Andy raakkuu ja Angela räkättää, mutta kun kitara soi, ei itkeä saa. Pariskunta silmäilee toisiaan rakastuneen näköisinä. Mutta kukakohan tuo kolmas häiskä on?

”Nalle!”, kuuluu huuto takanani.

Käännyn.

Katsohan, Prestigen kitaristi Jan ”Örkki” Yrlundhan se siinä!

Prestige oli aikoinaan hauska bändi. Ja on edelleen. Yhtye oli myös Pokon ensimmäinen speed metal -kiinnitys. Vai oliko se sittenkin Dethrone? Ihan sama, molemmat speed metallia Mansesta yhtä kaikki. Manse-speediä Pokolta.

Muistelen ensimmäistä vierailuani Tampereelle parisenkymmentä vuotta sitten. Manseen päädyin kirjeenvaihtotoverin Aki Yli-Salomäen kutsumana, joka oli luvannut majoittaa helsinkiläisen teinihevarin. Aki soitti silloin vielä Flounder-yhtyeessä ja myöhemmin Puhelinkopissa. Mitäköhän kaverille kuuluu nykyään?

Google kertoo, että Yli-Salomäki on vastaanottanut Helsingin Yliopiston vuosittaisen Pacius-palkinnon vuonna 2005, arvoltaan 3400 euroa. Onneksi olkoon!

Kova jätkä.

Helsingin yliopisto jakaa vuosittain Pacius-palkinnon henkilölle tai yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yliopiston musiikkielämää.

Palkinto korostaa luovan säveltaiteen pitkää historiallista perinnettä Helsingin yliopistossa sekä sen elävää harjoitusta nykyisinkin olennaisena osana yliopistoyhteisön omaa musiikkielämää.

Pacius-palkinto perustettiin 1991 yliopiston ensimmäisen musiikinopettajan, Fredrik Paciuksen muistoksi. Palkinnonsaajaa esittää rehtorille Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS.

Aki Yli-Salomäki on siis vuonna 1972 syntynyt säveltäjä, joka on yliopiston kouluttama musiikkitieteen laitoksen opiskelija ja siksi mainio esimerkki siitä, että säveltäjäksi voi valmistua myös akateemisen opin kautta.

Yli-Salomäen sävellystuotanto on jo kunnioitettavan laaja. Hän on pitänyt viimeksi oman sävellyskonsertin syksyllä 2004. Yli-Salomäen teoksia on esitetty monilla festivaaleilla kotimaassa ja ulkomailla, viimeksi Pariisissa lokakuussa 2004. Mikkelin orkesteri on pitänyt häntä nimikkosäveltäjänään ja kantaesittänyt lukuisia Yli-Salomäen orkesteriteoksia.

Itselleni tuon Yli-Salomäen kanssa tehdyn reissun kohokohdaksi taisi kuitenkin muodostua, kun kymppikassia kanniskelleet kaverukset törmäsivät Prestigen basisti-laulajaan Aku Kytölään ja pääsivät puristelemaan tamperelaisen speed metal -gigantin kaljamahaa. Mukavan löllöä ja pehmeää.

En viitsi kysyä Yrlundilta Yli-Salomäestä mitään. Mutta mitäs Örkki, mitä pidät Andyn keikasta?

”Älä yritä, en mä viitsi sanoa mitään, kirjoitat kuitenkin minusta jotakin paskaa.”

Ihan sama, kirjoitan kuitenkin.

”En mä Andyn takia tänne tullut, tulin katsomaan miten Teemu pärjää.”

Teemu? Siis mikä Teemu? En näe Suomen parhaan bändin The Heartburnsin laulajaa Teemu Bergmania missään.

”Teemu. Teemu Virtanen. Toi Andyn soittokaveri. Se on Andyn fanisivujen ylläpitäjä. Mä jeesasin myös sitä niiden sivujen valmistamisessa, kun Teemulla oli jotakin ongelmia.”

Hetkinen, tuonhan on silloin oltava Hanoi Rocksin ja Andy McCoyn foorumeilta tuttu nimimerkki ”steven”!

Selvisihän se toisen kitaristin henkilöllisyys lopulta. Ja myöhemmin selviää myös, että Teemu Virtanen soittaa kitaraa myös Ember’s Flame -nimisessä yhtyeessä. Yhtyeen kotisivut Internetissä kertovat, että bändi on perustettu sian vuonna 2007 ja että bändin musiikki antaa tyydytyksen niille, jotka pitävät klassisesta rockista. Lisää vain ripaus modernia rokkia ja sinulla on käsitys Ember’s Flamen musiikista.

Angela Nicoletti-McCoy heiluu baarijakkarallaan stemmoja lauleskellen ja läpsyttelee käsiään.

”Andy, you’re so wonderful!”

Päätän lähteä ulos tupakalle. Katujen kuningatar liittyy seuraani. Angela Nicoletti-McCoy rikkoo tupakkalakia eikä tupakoi ulkona vaan lavalla. Itse hämmästelen myös sitä, kuinka vanha ketjupolttaja Andy McCoy ei ole pannut palamaan Vastavirran lavalla tähän mennessä vielä kertaakaan.

”Huomaatko, kuinka rakastuneita Andy ja Angela ovat edelleen. Vaikka koko muu elämä heidän ympärillään menisi pirstaleiksi, on heillä silti aina toisensa.”

Totta tosiaan.

Mieleeni tulee visio Angela Nicoletti-McCoysta heilumassa baarijakkarallaan stemmoja lauleskellen ja käsiään läpsytellen.

Andy ja Angela ovat nyt olleet naimisissa vuodesta 1990. Tehkää perässä.

Vastavirran pihalla on huomattavasti vähemmän rakkautta. Ambulanssi on tullut hakemaan pari zombieta. Vain Kummitusjuna puuttuu. Yksi zombie kaatuu maahan. Nostamme hänet Katujen kuningattaren kanssa ylös. Tämän jälkeen zombie lähtee hortoilemaan pitkin Pispalan valtatietä lasittunein katsein.

Olinkohan itsekin viime kerralla tuossa kunnossa?

En ihan.

Mutta melkein.

Sisätiloissa bongaan jälleen yhden tamperelaisen tekijän. Graafikko Kari Lahtisen. Kari Lahtinen on ollut vastuussa useista Poko Rekordsin myyntimenestysten – ja floppien – visuaalisesta ilmeestä. Sekä myös Hanoi Rocksin Another Hostile Takeoverin kansitaiteesta.

On hienoa, että edes joku Poko Rekordsin edustuksesta on vaivautunut paikalle. Onhan Andy levyttänyt aikoinaan myös Pokolle Briardin kanssa.

Mitä Kari, mikä meininki?

”Mikäs tässä, hyvä meininki. Pitäähän Andyn keikkaa tulla katsomaan.”

No niin pitää, oikea meininki.

Vähän kauempaakin.

Angela Nicoletti-McCoy heiluu baarijakkarallaan stemmoja lauleskellen ja läpsyttelee käsiään.

”Andy, you’re fantastic!”

”Seuraava on uusi biisi. Mä vedän yhden uuden biisin, haluattekste kuulla yhden uuden biisin? Häh?”

Give A Minute I’ll Steal A Year ei tee suurempaa vaikutusta. Ehkä bändisovituksen kanssa olisi toinen juttu. Esimerkiksi Another Hostile Takeoverilta löytyvän päätösraidan Centre Of My Universen kantaesitys kuultiin juuri Andyn, Daven ja Pöllön akustisella kimpparundilla. Se oli sen rundin parasta antia.

”Andy, soita I Will Follow”, huutaa tummatukkainen, tukevahko nainen takanani.

Onneksi Andy ottaa seuraavaksi dobron käsiinsä ja alkaa soittaa slideä. Ihme tapahtuu. Soitto on tyylitajuista ja skarppia, kaikki vingutukset ja vängahdykset ovat juuri kohdallaan.

Tällaiseen ilmaisun lennokkuuteen, herkkyyteen ja sävykkyyteen ei New York Dollsin Steve Conte pystynyt edellisiltojen Tavastian keikoilla Michael Monroen kanssa, vaikka varmasti yritti.

Jo pelkästään tämän vuoksi kannatti matkustaa toistasataa kilsaa Stadista Manseen.

”Tää seuraava biisi on tribuutti Davelle.”

Kappaleen nimi on Annan kitaran laulaa vaan, johon Andy on keksinyt omat sanat. Onko kyseessä kenties omaelämänkerrallinen teksti?

”On kiima / Kissan kans riitaa / Mä en snaijaa mikä vittu niitä riivaa / Annan kitaran laulaa vaan”

”Liikaa velkaa / Niska taittuu / Tiliote aina Oxepamiin vaihtuu / Annan kitaran laulaa vaan”

”Huh heijaa! / Huh Feijaa!”

Oxepam sisältää oksatsepaamia, joka on bentsodiatsepiineihin kuuluva lääkeaine. Oksatsepaami voi aiheuttaa sekä fyysistä että psyykkistä riippuvuutta.

Bentsodiatsepiinien vaikutukset perustuvat niiden keskushermostoa lamaavan ominaisuuteen. Bentsodiatsepiineillä on neljä pääasiallista hoitovaikutusta. Ne nopeuttavat nukahtamista ja vaikuttavat rauhoittavasti, lievittäen paniikkia ja ahdistuneisuutta.

Bentsodiatsepiineja käytetään myös vaikeiden depressioiden, manioiden ja delirium tremensin (nk. juoppohulluus) hoitokeinona.

Bentsodiatsepiineja käytetään oireenmukaiseen hoitoon, mikä tarkoittaa sitä, että ne lievittävät oireita, mutta eivät poista oireiden aiheuttajaa.

Bentsodiatsepiininen päivittäiskäyttäjien määrän arvioidaan olevan 6,5 % Suomen väestöstä eli yli 300 000 henkeä. Suurin osa bentdsodiatsepiinien käyttäjistä on pitkäaikaiskäyttäjiä, joiden lääkitys on jatkunut vuodesta toiseen.

Saamieni tietojen mukaan Andy McCoy on yksi heistä.

”Mua ihmetyttää et meitsi saa patsaan mut Dave ei. Siin on jotain feeluu.”

”Angela, soita I Will Follow”, huutaa tummatukkainen, tukevahko nainen takanani.

”Ei se osaa suomea”, toteaa tummatukkaisen kaveri ystävälleen.

”No kyllä se nyt sen verran osaa”, tummatukkainen vastaa.

Angela Nicoletti-McCoy heiluu baarijakkarallaan stemmoja lauleskellen ja läpsyttelee käsiään.

Panen merkille kuinka skarpissa kunnossa Andy on omalla asteikollaan verrattuna taannoiseen The Real McCoy Band -fiaskoon, joka päättyi kuin seinään vain kolmen keikan jälkeen.

Taannoisessa Seiska-lehden videotervehdyksessä Andy sivuuttaa The Real McCoy Bandin tekoset tyystin ja kertoo vain ”lomailleensa” Hanoi Rocksin viime keväisen lopetuspäätöksen jälkeen.

No kukapa moista mahalaskua haluaisikaan muistella?

”Tän seuraava biisi on kappale, jonka mä sävelsin 16-vuotiaana.”

Tragedy on biisin nimi. Ja ihme tapahtuu: tämä tulkinta Tragedysta pesee Michael Monroen yhtyeen version 6–0. Olkoonkin, vaikka Andy McCoy ei ole mikään Pavarotti tai edes köyhän miehen Michael Monroe.

Tämän jälkeen kolmikko poistuu lavalta.

Yleisö mylvii ja huutaa.

”Andy! Andy! Andy!”

Muutaman minuutin jälkeen kitaristit palaavat lavalle.

Ilman Angelaa.

Angela Nicoletti-McCoy ei enää nouse lavalle illan aikana. Paitsi ehkä Rolling Stonesin Angie-kappaleen muodossa, jonka Teemu Virtanen ja Andy McCoy esittävät yhdessä.

Perään vielä pari valittua rallia, ja näin akustinen sekä eksklusiivinen ilta Andy McCoyn seurassa on ohi.

Noin puolentoista tunnin jälkeen.

”Andy, play I Will Follow”, huutaa tummatukkainen, tukevahko nainen takanani.

Huikkaan ”Tell Me A Story” Teemu Virtaselle kun hän kulkee portaissa ohitseni takahuoneeseen.

Verrattuna Michael Monroen ammattimaiseen ja ammattitaitoiseen rock’n’roll show’hun Tavastialla, on Andy McCoyn keikka maanläheisempi, rehellisempi, intiimimpi ja tavallaan myös viihdyttävämpi.

Soitto on huojuvaa ja laulu välillä sydäntä sekä korvia riipivää, mutta juuri Andyn tulkintojen haavoittuvuus on se elementti, mikä Michael Monroen soolokeikoista Tavastialla puuttui, mutta mikä oli Andy McCoyn Vastavirran keikalla läsnä.

Michaelilla on ehkä käytössään ammattitaitoisempi väripaletti ja maalarit, mutta Andyn pensselin käyttö ja tyylitaju on parhaimmillaan lyömätöntä.

Ja aina välillä se nostaa päätään sellaisella voimalla, ettei tarvitse ihmetellä, miksi Andy McCoy on yksi arvostetuimmista – ellei arvostetuin – suomalaisista rock-kitaristeista Suomessa ja maailmalla kautta aikojen.

Aamulehden blogikirjoittaja Jyrki Kallio lähtee repimään valkoista paperilappua pois mikkitelineestä. Päätän seurata esimerkkiä ja nousen lavalle riuhtomaan A4-kokoista paperiarkkia Angelan mikkitelineestä, mihin yksi kolmesta arkista on teipattu.

Istuupa tiukassa.

Puolen minuutin repimisen ja riuhtomisen jälkeen roudari tulee lopulta häätämään minua alas lavalta. Vituiks mänee. Riuhdon paperin ripeästi telineestä pois. Niin rajusti, että se repeytyy kahtia. Sullon todisteet kiireesti povariin. Niitä ehtii tutkailla myöhemmin.

Tätä naputellessani tutkin paperia tarkemmin.

Selvällä käsialalla kirjoitetun dokumentin jäänteet osoittautuvat illan biisilistaksi. Päätän kirjata sen tältä istumalta alas. Osa tekstistä on jäänyt matkan varrelle, mutta yritän arvuutella koko setin biisilistani rippeilla sekä niillä tiedoilla, jotka minulla on.

Laulu jää pystyyn.

”Queen Of Hearts
Strung Out
The Best Is Yet To Come
Shot Full Of Love
Love & Hate
Foxfield Junction
What A Price To Pay
Give A Minute I’ll Steal A Year
<- (slide)
Anna kitaran laulaa
Hot Night In Dallas
Wild Horses
Talking ’Bout A Feeling
Don’t Let Me Be Misunderstood
Silver Missiles And Nightingales
Tragedy
– – –
Declaration
Dust My Broom”

Katselen settilistaa ihmeissäni. Muutamaa kappaletta en muista kuulleeni. Ehkä ne tulivat röökitauon aikana? Toisaalta taas encoreiden aikaan esitettyä tulkintaa Rolling Stonesin Angiesta ei tältä paperilta löydy.

I Will Follow’ta ei kuulla.

Eikä myöskään Tell Me A Storya, joka on kuitenkin Too Much Ain’t Enough -albumin paras kappale.

Huomattavasti paremmin tämä keikka silti menee kuin The Real McCoy Bandin Nosturin veto.
Mitäs Örkki, mitä pidit keikasta?

”Älä yritä, en mä viitsi sanoa mitään, kirjoitat kuitenkin minusta jotakin paskaa. Teemu oli hyvä.”

Teemu, näytit jännittävän lavalla melkoisesti. Jännititkö?

”En mä mielestäni jännittänyt yhtään.”

Uskokoon ken haluaa.

Seistessäni Vastavirran ulkopuolella polttelemassa tupakkia keikan jälkeen bongaan katulamppujen loisteesta tutun hahmon.

Mitä pidit keikasta, Lacu?

”Aitoa Andya.”

Eikö ollutkin yllättävän kova?

”Tuttua tavaraa.”

Vuoden 2006 pöytärummutuksen SM-kisojen hopeamitalistilla on kiire. Seuraan katseellani, kuinka Lacu Lahtisen hopeinen farmari-Mersu loittonee seuraavaksi nielemään kilometrejä Pirkanmaan yöhön.

Lähtö on niin ripeä, etten ehdi katsastaa, oliko kyseessä C- vai E-sarjan Mercedes-Benz.

***

Lue Angela McCoyn kommentit keikasta Andy McCoyn foorumilta.